Se on toinen kysymys vauvasta. Ensimmäiseksi kysytään sukupuolta. No, nukkuukos se hyvin?

Luin Helmi K:n Sivulauseita-blogista arvion Ina Westmanin Syliin-teoksesta otsikolla On kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku. Jo blogitekstin lukeminen teki pahaa. Lopuksi ajattelin, että en halua edes lukea tuota kirjaa, en ainakaan nyt.

On luonnollista kysyä nukkumisasioista. Eihän vauvat paljon muuta tee, kuin nukkuu ja syö. Tai sitten ne nukkuu, syö ja huutaa. Vauva on kiltti kun se nukkuu hyvin. Ihan kuin se vauva jotenkin päättäisi, että hähhää mäpä en nukukaan ja huudan vaan.

Itsehän olin suunnitellut tämän Neidin nukuttamisen jo hyvissä ajoin. No ei se ihan näin mennyt. Vauva kuitenkin nukkuu. Ensimmäisen lapsen kohdalla pelottelut älä nukuta syliin, tai saat aina nukuttaa sylissä / älä nukuta tissille / ÄLÄ on kaikki haudattu. Nukutan syliin, tissille, minne ikinä vauva nyt sattuu nukahtamaan (nopeasti). Se tekee elämästä vaan niin paljon helpompaa. Vauvat kun nyt muuttavat rytmiään ja tapojaan joskus päivän, viikon tai kuukauden kuluttua. Vastasyntyneenä Neiti nukahti tissille, nyt kun olen opettanut tuttia syömään, ei muu enää kelpaakaan. Voi olla, että huomenna tutti ei enää olekaan kiva juttu.

Meidän Neiti on hävettävän hyvä nukkuja, ainakin öisin. Tyttö nukahtaa syliin tutti suussa ja peittoon käärittynä iltaisin n. 10-15 minuutissa. Öisin hän ei ole vielä itkenyt kuin yhden kerran (en pimeässä onnistunut saamaan tarpeeksi nopeasti hälle tissiä suuhun), mutta itku vaimeni alle minuutissa (tissi meni suuhun). Yöunille hän käy n. 20-21 välillä ja aamulla heräillään 8-9 välillä. Yösyöttöjen määrä vaihtelee: jos Neidin maha vaivaa, saattaa syöttöjä tulla enemmän. Toissa yönä hän söi vain 2 kertaa. Liian helppoa!

Noin puolitoista kuukautta sitten Neiti saattoi itkeskellä iltaisin. Joskus viisi, kymmenen minuuttia. Joskus itku ja nukahtelu vaihteli ja jatkui tunnin, kaksi. Mistään koliikista ei ollut kyse, vaan vatsavaivat itkettivät. Oli itkun syy mikä hyvänsä, vanhemmalle se on vaikeaa – ei voi tehdä mitään muuta kuin kokeilla mikä liike, asento, laulu tai heijaus vauvan saa rauhoittumaan. Pitäiskö kokeilla vaunuihin tai kantoliinaan? Ottaiskohan se nyt kuitenki sen tutin? Mitä jos mä oikee kovasti hytkyn tässä kävellessä? Entäs pomppiminen sängynlaidalla? En voinut noina itkuisina iltoina ajatella muuta kuin niitä vanhempia, jotka kuuntelevat suoraa huutoa monta, monta tuntia joka ikinen ilta. Mulle toi tuntikin oli jo niin pitkä aika, että päässä pyöri vain yksi lause: Mä en jaksa.

Sitten yhtäkkiä vauva hiljenee.

Ensin pitää katsoa, että onhan kaikki hyvin. Se nukkuu. En uskalla muuttaa mitään, hytkyn ja hyssyttelen vaikka se nukkuu. No nyt se on nukkunut jo vartin, uskaltaiskohan tässä jo liikkua. Voi, kun se on suloinen, ihanin vauva mitä on. Äitin rakas. Sun vuokses mä jaksan mitä vaan.