Kolmen viikon välein se tulee: Pojan kuume.

En voi uskoa silmiäni, kun katson taas kerran Poikaa ja kuumemittaria. Poika ei enää edes herää yöllä, vaikka kuume nousee 39.7 asteeseen – hän on jo tottunut tähän. Pojalla on nyt ollut kolmen viikon välein kuumetta toukokuusta lähtien.

Soitan rutiinilla Terveysneuvonnan, osaan ajaa silmät ummessa terveysasemalle ja Akuuttiin. Välillä näissä on vierailtu, kun kuumetta on jatkunut pidempään tai Poika on saanut kuumekouristuksia (ja tippunut sen seurauksena korkealta tuolilta). Vanhana tekijänä Poika antaa nätisti katsoa korvat, kuunnella keuhkot ja kurkistaa nieluun – kunhan et laita sitä liian syvälle, Poika neuvoo lääkäriä. Näytteitä otetaan, vastauksia ei löydy. Useimmiten neljän päivän päästä kuume katoaa itsekseen.

Kotona leikitään verinäytteenottoa hammastikulla. Älä äiti itke, Poika lohduttaa kun nyyhkytän leikin mukana, tämä nippasee vain ihan vähän. Ja tässähän mä olen sun vieressä.

Hyvä ystävämme kuume, voisitko jo jättää meidät rauhaan.