Meillä on käsillä jälleen vaikeat ajat. Tätä helvet pahemmanlaatuista uhmaa on nyt jatkunut 3 päivää, kolme neljästä Pojan kanssa vietetystä lomapäivästä. What a great feeling, etten sanoisi!

Pojalla on ollut omat uhmakautensa, mutta ne on tainnut osittain jo hämärtyä mielestäni. Mun mielestä pidempään on ollut jo hieman seesteisempää ja mukavaa. Erityisesti nyt lomalla olen saanut kuulla maailman kauneimpia lauseita, kun Poika kesken leikin hyppää syyliin ja sanoo äiti, sä oot niin ihana, mä rakastan sua kun sä olet niin ihana..

Mutta nyt se saattaa heittäytyä kesken kaiken kuin paholaisen riivaamaksi. Mitään muuta ei enää mahdu sen päähän sillä hetkellä, kun mä haluun, mä haluun, MÄ HALUUUUUUUN!!!!!!!!!!!! Tätä ilosanomaa kestää a) niin kauan että Poika pääsee ultimateraivareihin ja eristetään omaan huoneeseen tai b) sattumalta sattuu tapahtumaan jotain erikoisen hämmästyttävää, joka vie huomion muualle (b oli ennen todennäköisempi vaihtoehto, nyt Poika ei mene enää lankaan ja useimmiten etenemme a-kohdan mukaan).

Tiedättekö miten autuasta on, kun on jo eilisestä lähtien sovittu, että jos tänään mennään rannalle, niin siellä sitten käyttäydytään tai siitä tulee kesän viimeinen rantareissu (eilen piti meinaa kantaa Poika raivoavana kotiin…). Puolitoistatuntia Poika on kuin enkeli konsanaan, leikkii itsekseen, kiljuu ilosta ja keittää kalasoppaa. Yhtäkkiä musta pilvi hivuttautui kuitenkin auringon eteen: olin unohtanut vesipyssyn kotiin. Siitä se taivas sitten repesi. Ja pari auringonottajaa myös, kun Poika huutaa kuin viimestä päivää JÄTÄ MUT TÄNNE, JÄTÄ MUT TÄNNE, JÄTÄ MUT TÄNNE JA HAE SE PYSSY!!!!!!!!!!!!!!

Arvatkaa kuinka paljon teki mieli toteuttaa Pojan toive. Onneksi vieressä oli asiallinen 5-vuotias, joka ystävällisesti lainasi omaa vesipyssyään meidän tyrannille. Nyt tämä on sitten tällaista jatkuvaa nuoralla tanssimista, Poika kun kiihtyy nollasta sataan kymmenessä sekunnissa.

Ihana loma. Tuskin ollenkaan odotan töihin menoa ja omaa, hiljaista työhuonettani 😉