Lihavan ihmisen psyyke

Mitä tapahtuu lihavan ihmisen, tai tässä tapauksessa ehkä ennemminkin minun, päässä? Tätä olen pohtinut paljon viimeisten viikkojen aikana. Järjen tasolla on vaikeaa, todella vaikeaa tajuta omaa toimintaansa. Mikä johtaa siihen, että kerta toisensa jälkeen olen lihonut entistä muhkeampiin mittoihin? Mikä saa aikaan sen, että vaikka pidän kasviksista todella paljon, jätän ne tietyissä elämäntilanteissa kokonaan pois lautaselta? Siitäkin huolimatta,  että tiedän niiden olevan minulle hyväksi. Miksi syömiseni on tolkutonta ajoittain? Syön, vaikka olisi jo paha olo. Syön, vaikka tiedän, että saan kamalat vatsavaivat ja tulen oikeasti kipeäksi. Miksi ”herkuttelu” johtaa toistuvasti siihen, että aamusta lähtien vedän kaksin käsin kaikkea? Pahimmillaan olen ahtanut yhden päivän aikana melkein kilon makeisia ja suklaata kaiken muun päälle! Ja siihen kaikkeen muuhun mahtui erittäin runsaita aterioita useampi kappale sekä muuta naposteltavaa. Eihän tämä normaalia ole.

Mennäänkö jo syömishäiriön puolella? Itsehän sitä on mahdotonta arvioida. Sen tiedostan, että käytökseni on tuhoisaa ja epänormaalia. Ja sen hallitseminen on vaikeaa. Kun laihdutan, menen helposti toiseen ääripäähän. Syöminen on todella kontrolloitua. Ajaudun helposti syömään aina samoja ruokia ja saman määrän, jotta tiedän varmasti missä mennään. Yksi pala suklaata tuntuu kaatavan koko paketin. Silloin, kun minä laihdutan, ei ole varaa mihinkään normaaliin. Edes omenaa en voi syödä ekstraherkkuna silloin tällöin. Ainoa poikkeus ovat sitten ne herkkupäivät, jotka ovat niin massiivisia, että jossain vaiheessa estävät laihtumisen,  koska kattavat koko viikon energiavajeen tai vähän ylikin. Sairasta hommaa.

Tämän vuoksi en enää laihduta. Enkä käy vaa’alla. Tämän vuoksi liikunnanohjauksessa tavoitteeni oli liikunnallinen elämäntapa loppuelämäksi, ei tietty kilomäärä,  vaikka sitäkin minulle ehdotettiin. En vain uskalla, enkä pysty sitoutumaan sellaiseen. Jos sitoutuisin, ajautuisin vain tuohon aiempaan helvettiin, josta nyt todella yritän rimpuilla irti.

Minun vankilanihan tämä on. Tässä linnassa olen istunut jo puolet elämästäni. Tuomio on käynyt kovemmaksi vuosi vuodelta. Vaikeammaksi kestää, vaikeammaksi kantaa (ihan jo fyysisestikin). Tästä haluaisin jo todella vapautua.

hyvinvointi terveys mieli liikunta
Kommentit (2)
  1. Cinder-ella
    5.3.2016, 10:19

    Samaa mietin itsekin. Herkkuhimotunnesyöppöyshetkellä järjen ääni sammuu kuin kynttilä ja itsekuri karkaa kauas; millään muulla ei ole enää mitään väliä kuin syömisellä. Ja riittäisikin vaikka se yksi suklaalevy. Mutta ei, pitää saada siihen päälle megamättöpussillinen karkkia, leivoksia ja suolaista päälle. Ja lopettaa ei voi, kaikki pitää syödä pois. Sitten kun pahan olon keskeltä saa itsekuria sen verran, että heittää loput mätöt roskiin, kestää vartti kun pitää kaivaa tämä roskiksessa muhinut herkku suuhun. Ja sitten luvata huomenna lopettaa tämmösen hulluuden.

    1. Tutulta kuulostaa. Pikkaisen on todella säännöllinen syöminen auttanut tähän ongelmaan mulla. Ja se, että olen vaatinut itseltäni kunnollisen ruoan (sisältäen ne vihannekset) syömistä ennen herkkuja. Mutta stressitilanne tai ruokailuvälin venyminen starttaa välittömästi vanhan ajatusmallin: kahmi herkkuja kaupasta ja istu telkkarin ääreen mättämään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *