Blah, lannistava otsikko, mutta valitettavasti totuuden mukainen – en lukenut vuonna 2022 oikeastaan mitään. Tai luinhan minä, yöimetysten lomassa Hesaria puhelimen kelmeässä valossa enemmän kuin koskaan. Puolisoni ihmetteli jonain aamuna miten tiedän niin paljon liigakiekon tilanteesta – öisin oli yllättävän paljon aikaa perehtyä jokaiseen kiinnostavaan ja ei niin kiinnostavaan uutiseen vauvan nukuttamisen lomassa. Huonona puolena öisissä lukuhetkissä (unen laadun huonontumisen lisäksi) oli se, että usein en muistanut puoliakaan siitä mitä olin lukenut ja luin seuraavana yönä samaa, ilmeisesti otsikon perusteella todella kiinnostavaa, uutista uudestaan.

Vaikka en ole tänä vuonna tainnut lukea yhtä kirjaa lukuun ottamatta ainuttakaan kirjaa loppuun, ainakaan yrittämisestä en voi itseäni syyttää. Olen kantanut yöpöydälleni tänä vuonna elämäkertoja, Finlandia-voittajan, myyntimenestyksen, matkaoppaan… Kaikki edellä mainitut olen aloittanut ja sittemmin myös lopettanut ja päätynyt taas kerran selaamaan puhelinta juuri ennen nukkumaan menoa. Huoh.

Yksi kirja kuitenkin läpäisi yöpöytäseulani ja ei päätynyt kuukausien päästä pölyttyneenä takaisin kirjahyllyyn. Joël Dickerin Huoneen 622 arvoitus kaappasi viikoksi kaiken liikenevän vapaa-aikani ja lukukokemus oli yhtä huumaava kuin ensimmäisen Dickerin kirjan kanssa, jota en myöskään malttanut laskea käsistäni.

Ongelmani lukemisessa on sama kuin varmasti monilla muilla nykyään: keskittymiskykyni kirjojen suhteen on muuttunut olemattomaksi ja omalla kohdallani vielä suurempana kompastuskivenä näyttäytyy aika tai noh, sen puute. Aika on mielestäni kuitenkin maailman typerin tekosyy, sillä joka sunnuntai iPhone muistuttaa minua ruutuajastani ja silloin huomaan todellakin, että minulla olisi aikaa lukea romaani jos toinenkin.

Eilen töistä tullessa kotoa odotti ihana yllätys puolisolta, Satu Rämön Hildur-dekkari, josta olin maininnut edellisviikolla. Ensimmäiset sivut vaikuttivat lupaavalta ja kirja on markkinoitu huippuhyvin. Kiinnostaa siis todellakin tietää, what’s the fuzz about. Aina kun aloitan uuden kirjan, kuten myös eilen, mietin, miksi en tee tätä, miksi en lue, useammin. Jo ensimmäiset sivut tuntuvat laskevan niin sykkeen kuin hartiat sille tasolle, mille ne kuuluvat.

Illan suunnitelma: ei Instagramin vaan Islannin ihmeelliseen maailmaan.

On kaksi paikkaa, joissa olen kokenut, että Antti Holma voisi minua auttaa: maraton ja synnytys. Näitä molempia varten rakensin soittolistan, jossa oli Auta Antti -podcastin mielestäni parhaat jaksot, jos sattuisin kaipaamaan akuutteja nauruja tai ainakin helpotusta olooni. Noh, kummassakaan en lopulta kuunnellut yhtään mitään, mutta oloani helpotti ajatus siitä, että jos kaipaisin jotain tuttua, turvallista ja hauskaa, voisin palata Antin tarinoihin onnistuneesta kiropraktikon jättämisestä.

Holman uusin podi, Antin koulumatka, on viihdyttävä, totta kai, mutta erityisen paljon iloa viime viikolla iltakävelylle toi Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta -podcast, jossa Holma oli kertomassa kirjoittamisesta. Jos jonkinlaista podcastia ja podcast-yritelmää kuunnelleena Kirjoittamisesta tuntuu raikkaalta tuulahdukselta ja jakson kakkososan odottaminen joulukuun (!) alkuun piinaavalta.

Ei siis muuta kuin oikein hyvää ja oikein hyvää ja oikein hyvää.