4+1 x miksi rakastan New Yorkia

New York teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ensisilmäyksellä kymmenen vuotta sitten. Sittemmin olen asunut kaupungissa yhden kesän ja vieraillut kaupungissa… usein. Voisin puhua New Yorkista tuntitolkulla ja usein puhunkin – jos vain löydän jonkun, joka on valmis kuuntelemaan.

Tässä neljä syytä (ja yksi bonus-syy!), miksi rakastan New Yorkia:

  • Ihmiset. Ihmiset ovat mielestäni Nykissä poikkeuksetta valloittavia, enkä tunnista kuvailuja epäystävällisistä kaupunkilaisista. New Yorkissa ihmiset antavat tilaa, hymyilevät ja moikkaavat – toki tähän on poikkeuksia, mutta kenelläpä ei joskus olisi huonoa päivää. Samalla toisaalta ymmärrän, jos newyorkerit ovat tylyjä: pärjääminen kaupungissa ei ole varsinaisesti a walk in the park.

  • Rytmi. Olen ihmisenä nopea: kävelen, puhun ja syön nopeasti. New Yorkissa nopeus on valtti ja huomaan oman kävelytahtini nopeutuvan entisestään täydellä jalkakäytävällä tai ruuhkaisella metroasemalla. Vaikka New York on hektinen, on se oman kokemukseni mukaan välillä myös lempeä ja hidas: alkuillan hämärtyessä kaduilla on usein enemmän tilaa ja erityisesti kesäisin lämmin ja hämärtyvä ilta tuntuu kuin pehmeältä syliltä. New York ei ehkä nuku koskaan, mutta kaupungin rytmi vaihtelee vuorokauden aikojen mukaan.
  • Metro. New York metrosysteemi on nerokas! Metrolla kulkeminen on helppoa ensikertalaisellekin ja se mahdollistaa paikasta toiseen siirtymisen nopeasti ja vaivatta. Metrossa ja metroasemilla pääsee myös näkemään kaupunkilaisten laajan kirjon ja vaunut ovat usein kiinnostavia läpileikkauksia kaupungin asukkaista. (Niin paljon kuin metrolla kulkemista rakastankin, niin mielestäni ehdottomasti paras tapa tutustua kaupunkiin on käveleminen. Tämän ovat saaneet tuta jokainen, joka on ollut matkakumppanini kaupungissa – metroon turvaudutaan vasta, kun ei todella jaksa enää kävellä.)

  • Muutos. Uskon, että yksi kaupungin kiehtovimpia piirteitä on sen muuttuminen ja vaihtelevuus: yksi kadunkulma saattaa muuttaa kaiken – alueen, ihmiset, tunnelman. Asfalttiviidakko vaihtuu valtavaan puistoon, värikäs naapurusto hiljaiseen. Jokainen uusi kadunkulma, käännös, on mahdollisuus johonkin uuteen. Ja aina kun kääntää pään, on mahdollisuus yllättyä! New York ja sen jatkuva muutos toimivat myös oivana tyyli-inspiraationa – New York kaupunkina tiivistää myös oivasti  uuden tyylifilosofiani: miksi tyytyä vain yhteen. 

+1. Viimeisenä muttei vähäisimpänä: hunajapähkinät. Rakastan, RAKASTAN hunajapähkinöitä. Suosittelen erityisesti cashewpähkinöitä ja manteleita sekä sitä, että otat heti suosiolla kaksi pussia. Näiden voimalla jaksan kävelymaratonit ja metroon astun vasta, kun päivittäinen pähkinäpussini on tyhjentynyt, eikä muutaman korttelin säteellä löydy uutta kojua, josta täydentää varastot.

I go to Paris, I go to London, I go to Rome, and I always say, “There’s no place like New York. It’s the most exciting city in the world now. That’s the way it is. That’s it.”

Robert De Niro

Seuraa: blogit.fi / bloglovin

Hyvinvointi Oma elämä Matkat Ajattelin tänään

Mitä opin poikkeusajasta? Ainakin sen, että tyhjennän kalenterini jatkossakin

Kun yhteiskunta maaliskuussa suljettiin, kalenteriini ilmestyi yllättävä määrä vapaa-aikaa. Kuten useat muutkin ihmiset, vietin kaiken aikani joko kotona tai ulkona. Kävelin aamulla, päivällä ja illalla. Kävelin, jotta päivät sujuisivat paremmin ja nopeammin. Kävelin, jotta saisin raitista ilmaa ja liikettä kehooni. Kävelin tyhjässä keskustassa ja käännyin sattumanvaraisesti vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle, jotta kävelyreittini eivät aina toistaisi samaa kaavaa.

Aluksi tuntui hölmöltä lähteä iltaisin päivän töiden jälkeen vain kävelemään. Ei kuntosalille, ei ruokakauppaan, ei tapaamaan ketään. Vain kävelylle. Aiemmin illat olivat olleet täynnä menoa: oli kuntosalia, maratonharjoittelua, ruokakaupassa käyntiä. Joskus kaikki samana iltana.

Sitten tuli hetki, jolloin tunsin outoa helpotusta siitä, että samaan iltaan ei tarvinnut mahduttaa kaikkia harrastuksia ja arkisia asioita. Illan ainut agenda oli viikon ruokaostosten teko. Se tuntui ihanalta. Tulla kotiin illalla tietäen, että minun ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että en ole viereisellä kuntosalilla nostelemassa käsipainoja. Muutkin ovat kotona. Kaikki vähäinenkin FOMO, jota olin aiemmin kokenut poistui.

Omalla kohdallani poikkeusolot merkitsivät kaiken muun lisäksi arjen hidastumista. Huomasin, kuinka kalenterini oli ollut edelleen ajoittain liian täynnä, vaikka sieltä oli kaikki ylimääräinen jo tyhjennetty. Jo valmiiksi ”tyhjä” kalenterini tyhjeni kuitenkin verraten paljon siihen nähden, että se oli jo valmiiksi (muka) karsittu.

Stella Harasek kirjoitti aiheesta oivasti: ”Äkillisesti hiljentyneen arjen keskellä huomasin kuinka täyttä elämäni on ollut, viime aikoinakin, vaikka olen kuvitellut hidastaneeni tahtia ja karsineeni kalenterista kaiken liikenevän. Silti kaikkea oli liikaa. Töitä, tapaamisia ja tapahtumia, sosiaalisia menoja, harvat keskittymisen hetket katkaisevia puhelinsoittoja ja sitä kummallista korvienvälistä kohinaa, joka on seurausta siitä kun on liikaa langoilla, aina tavoitettavissa, koko ajan pää täynnä työasioita, ei ikinä oikeasti vapailla.”

Tietyllä tavalla olen ollut onnellinen, kun vaihtoehdot tekemiseen, iltojen täyttämiseen, vähenivät. Ystäviäni, heidän seuraansa ja huolettomia (sisällä tapahtuvia!) kahvihetkiä olen kaivannut, mutta en sitä, että tavallisena torstaina olen ahtanut kalenteriini salitreenin, juoksutreenin, viikkosiivouksen ja treffit ystävän kanssa.

Haluan oppia uudenlaisesta, hidastuneesta, arjesta jotain. Enkä unohtaa kaikkea samantien! En täyttää kalenteriani samalla tavalla uudestaan, palaten samaan vanhaan. Mistä uusi normaali muodostuu?  Omalla kohdallani (toivottavasti) ainakin siitä, että ei aina ja niin paljon kaikkea. Vähän vähemmän eli samalla oikeastaan (hyvällä tavalla) vähän enemmän.

Nyt yhteiskuntien avautuessa askel kerrallaan, joudun tosissani pohtimaan sitä, miten tulevaisuudessa muistan kaiken tänä keväänä oppimani ja sen, kuinka paljon ajatukset selkeytyvät ylimääräisen kohinan hiljentyessä. Kalenterin täyttäminen tärkeillä ja ei-niin-tärkeillä asioilla on usein liian helppoa ja houkuttelevaa: mitä kaikkea kivaa voisinkaan tehdä! Yritän kuitenkin jatkossa kalenteria täyttäessäni muistaa, kuinka paljon pidän laiskottelusta.

Vaikka en pidä disclaimereista (tästä voisi kirjoittaa kokonaan oman postauksensa), tähän asiaan sellainen on pakko yhdistää. Tiedostan onneni, että saan edes pohtia ja etsiä positiivisia asioita poikkeusajasta, joka on aiheuttanut monille niin paljon huolta ja ongelmia (ja tietysti sairautta), että siitä on mahdotonta etsiä mitään positiivista.

Seuraa: blogit.fi / bloglovin

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta