Let’s cut to the chase – kenestä tykkäät?

Aion nyt julkeasti lainata nimeltä mainitsematonta miespuolista kaveriani ja julkaista hänen Facebookissa kirjoittamansa viestipätkän. Se meni näin:

 

tajusin tänää etten tuu ikinä saamaa naista jos oon rehellinen.
”mitä sä harrastat?”

”ööö….geokätkentää ja frisbeegolffia…” pakko ruveta valehtelee et nyrkkeilyä ja metsästystä.

 
 

Mitä vastasin? Olemme melko uusia kavereita, joten hän ei tiedä edellisistä parisuhteistani kovinkaan paljoa. Siis sitä että viimeisimmässä parisuhteessani elelin kuvataiteilija-hipin kanssa, joka harrasti metsässä kävelyä, valokuvaamista, taide-elokuvia ja kynttilänvalossa mietiskelyä. Minun oli siis pakko tyrmätä kaverini rehellinen epätoivo sanomalla että ei, kyllä meitä ei-luolamiehiä haluavia tyttösiäkin vielä on.  Tämä aiheutti kaverissani ilmeisesti turvallisuudentunteen tunnustaa kuunnelleensa edellisiltana Amelien soundtrackia ja pitäneensä siitä. Oli kuulemma ihastuttava. (No niin naiset, back up! Yksi kerrallaan!)

 

Aina kun minulta on kysytty miesmakuani, olen alkanut kuvailla ikivanhaa rimpsua pitkätukkaisesta, kitaraa soittavasta, punaviiniä rakastavasta, taiteellisesta, hauskasta, komeasta, poikamaisesta hipinretkusta joka tykkää vain minusta. Minä haluan boheemin puolison, joka ei makaa sohvalla karjala ja lenkkimakkara kädessä ja päästele suustaan lähinnä jääkiekkotuloksia ja röyhtäyksiä. En TODELLAKAAN halua mitään tylsää IT-nörttiä, joka istuu illat tietokoneella ja lukee Tekniikan Maailmaa kun raamattua.

 

Vuosia kuvittelin unelmien miestyyppini olevan Graalin malja, tarunhohtoinen yksisarvinen, neula heinäkasan seassa, kunnes – tapasin hänet.

 

Kuten aiemmin kirjoitin, mainitsin viimeisimmän parisuhteeni imperfektissä.Taaksepäin katsominen on aina kaksiteräinen miekka. En vieläkään anna ajatusteni mennä niihin ensikohtaamisiin, ensitreffeihin, odotteluun, kaipaamiseen, ensisuudelmaan. Kaikki jotka joskus ovat rakastuneet niin voimakkaasti, että vielä vuosienkin jälkeen kaiken Sen ajatteleminenkin saa sydämen kouraisemaan ja silmät kostumaan tietää että nyt on koettu jotain mitä kantaa ikuisesti mukanaan.

 

Toisaalta alan hymyilemään aina kun ajattelen entistä poikaystävääni. Kuinka hän minua rakasti huonoinakin päivinä. Kiusasi, kutitti, ärsytti, nauratti, kuunteli, tappeli, halasi ja painoi yöllä kehonsa lähemmäksi minua  ja kuiski korvaan salaisuuksia. Näitä on hyvä muistella kun uusi ihastus ei tykkääkään tai joku tyyppi mulkaisee arvostelevasti baarissa. Silloin on hyvä ajatella että ei haittaa! Hän tykkäsi minusta vaikka minulla olikin ärsyttävä tapa jättää mandariininkuoria pitkin asuntoa ja syödä jäätelöä selällään maaten niin, että joka kerta paitaani koristi jäätelövana ja näytin lähinnä vauvalta, jota on syötetty rennoin ottein.

 

Hän oli se hipinretku. Soitti kitaraa ja jakoi kanssani punaviinipullon. Ja toisen, joka aina salaa jemmattiin kaappiin, koska tiedettiin kumpikin että yksi ei riitä. Eikä riittänyt hänkään. Jos voisin kuvailla tunnetta kun tajusin että vuosisadan rakkaustarina ei ollutkaan sitä mitä luulin, voisin sanoa että se tuntuu samalta kun potku alavatsaan. Goottitytön piikkisellä paksupohjaisella korkokengällä.  Sattui saatanasti. Eroaminen ei ole koskaan mukavaa ja ” järki-erokin” (=olemme kasvaneet erilleen, haluamme eri asioita, sinä muutat Intiaan, minä jään tänne jne.) sattuu. Se horjuttaa kummasti minä-kuvaa kun tajuat että olet etsinyt ja saanut elämässäsi jotain mitä et oikeasti ole koskaan edes halunnut.

 

Erosin vuosi sitten. Nyt on kai se aika että voin katsoa asiaa jo lintuperspektiivistä, kuin nukkekodin elämää ylhäältä päin kurkkien. Jos nyt joku tulisi kysymään miesmakuani, en todellakaan tietäisi valmista vastausta. Mielessäni ei ole enää runoja rustaava maailmanparantaja. En enää näyttäisi nyrpeää nenää kuntosalilta tulevalle hunks-kuvastolle, jääkiekkofanille tai insinöörille. Edes siili tukka tai tietämättömyys taidesuuntauksista ei saisi minua tyrmäämään potentiaalista poikaystäväehdokasta.

 

Jos minun kuitenkin pitäisi jotain toivomuksia uudesta poikaystävästä esittää, voisin kai sanoa että haluaisin jonkun joka kiusaisi, kutittaisi, ärsyttäisi, naurattaisi, kuuntelisi, tappelisi, halaisi ja painaisi yöllä kehonsa lähemmäksi minua  ja kuiskisi korvaan salaisuuksia.

 

(Eikä sillä olisi väliä millaisen tukan kanssa. )

 

Tätä kirjoittaessani minulle tunnelmaa loivat:

 
 

  1. Mariska – Liekki (tätä suosittelen kaikille, joiden rakkaus on hiipunut.)
  2. Gary Jules – Mad World
  3. Paleface – Colgate Soulmate
  4. Zen Cafe – Sydänkohtauksia
  5. Suomen Tulli – Tyttö Nimeltään

 
-Emilia
 
 
 
 
 
 

Kommentit (2)
  1. Kiitos! En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin kirjoitellut mitään julkisesti. Aloin lukemaan täällä Lilyssä http://www.lily.fi/palsta/mua-lemmitko-viela-kustaa -blogia ja sen kautta itsekin innostuin jakamaan ajatuksiani. Yhdenlaista terapiaa tämäkin kai! 🙂 Iloista syksyä sinullekin! Olenkin tässä miettinyt jo syksyrakkauspäissäni valmiiksi kirjoitusta aiheesta: 10 Syytä rakastaa syksyä sisältäen osion rakastan syksyä koska kesä loppuu ja ampiaiset kuolevat.

  2. oi loistavaa
    29.9.2012, 02:19

    En ole aikaisemmin lukenut sun kirjoituksia mutta koukutuin ensi lukemalta. Kirjoitustyylisi on aivan loistava! 🙂 En halua kuullostaa naurettavalta mutta.. ai että! 🙂

    Iloista syksyä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *