älä sulje ovea

Meidän kerrostalon käytävillä kolisi. Ovisilmästä näin käytävässä risteilevän mummukan. Hän soitti ovikelloja ja koputti oviin. Kukaan ei vastannut. Mies soitti lenkiltä ja kertoi kahden mummon keskustelleen kiivaasti käytävässä, toinen oli pyrkinyt toisen luo. Minä vaihdoin vauvalle yöpukua puklun jälkeen. Mies onneksi kääntyi kotiin ja otti vauvan. Minä lähdin mummon perään. Olin tässä vaiheessa saanut ongituksi haltuuni kotihoidon numeron eksältä, sitä kun ei saa numerotiedustelusta. 

Tapasin mummon kerrosta alempana. Hän oli kovasti hädissään, ei osannut sanoa, missä asuu. Hänellä ei ollut avaimia, puhelinta, ei mitään. Sisävaatteet. Sukunimensä hän muisti. Minä soitin kotihoitoon, koska en saanut häntä huoneistoonsa. Sieltä luvattiin tulla pian. Mummo ei jaksanut seistä, hain jakkaran kotoa. Jututin mummoa, kyselin arkisia asioita ja kehuin töppösiään. Itse oli tehnyt. Hän kertoi lapsistaan. Oli lähdössä toiseen kaupunginosaan. Pakkaseen. Puhuin hänet ympäri ja rauhoittelin. 

Välillä hän tarkisti, etten jätä häntä yksin. En jättänyt. Pidin kädestä kiinni ja silitin. Mummo rauhoittui. Kotihoito saapui. Mummo pääsi kotiin.

Sisävaatteet ja pakkanen ei olisi ollut hyvä vaihtoehto.

Jos rappukäytäväsi vanhus on eksyksissä ja hädissään, niin älä sulje ovea. Hän on jonkun äiti tai isä. Ainakin jonkun lapsi. Hän voi olla sinä tai minä joskus. Muistisairas. Yksin apua vailla. 

Älä sulje sydäntäsi apua tarvitsevalta. Hätä ei poistu pitämällä ovea kiinni vaan menemällä viereen, lähimmäisenä. Ei siinä tarvita auttamisen laajan oppimäärän opintoja. Ei. Sydäntä. Hetki aikaa. Jokainen meistä on oikeutettu saamaan apua. Jokaisella on velvollisuus auttaa.