kohti pimeää

Tulin aamulla kontrolliultraan. Vuotoa on ollut pari päivää ja lääkärin tuomio eilen oli ehdoton. Keskenmeno.

Koko eilisen ja viime yön vuosi rämmäleitä.

Ultrassa hämmästys oli melkoinen, kun lääkäri kertoi vauvan olevan paikoillaan. Siellä pieni oli, tiukasti kiinni kohdussa. Ilman sykettä. Ilman elämää.

Keskeytynyt keskenmeno. Käynnistys cytotecillä. Kipulääkettä tarvittaessa. Vuodepaikka synnäriltä.

Ja täällä minä olen. Tutussa paikassa, tutussa huoneessa. Aamulla tutut, hellästi kohtaavat lääkärit. Täällä tuttu, lempeä kätilö. Itse tilanteessa ei mitään lempeää. Minä odotan, että kehoni päästää irti. Antaa pienen mennä. Mutta tuntuu siltä, kuin se viimeiseen asti toivoisi ihmettä. Haluaisi pitää kiinni, hellästi turvassa kohdun suojissa.

Vauva on mummin kanssa mummolassa ja karjuu siellä itseään uneen ikävissään. Ei ymmärrä, minne äiti hävisi aamulla. Minun sydämeni itkee. Se itkee menetettyä pientä. Se itkee minua ikävöivää vauvaa. Se itkee niin, että poskia kirvelee.

Minä haluaisin kotiin. Tytön syliin. Minä haluaisin vauvan takaisin eloon.

Edessä tuntuu olevan pimeää ja mustaa. Tekisin mitä vaan, ettei minun tarvitsisi taas mennä sen läpi.