millaista tyttöä kasvatan ja miten?
Meillä asuu tällä viikolla viisi kuukautta täyttävä neitokainen.
Millaista tyttöä kasvatan?
Huumorintajuista, iloista, tyytyväistä. Hymyileväistä, kikattelevaa, kainaloon painautuvaa.
Juttelusta pitävää, aktiivista höpöttäjää. Äidin pierujutuille nauravaa, äidin kanssa laulavaa, äidin vierellä jumppaavaa.
Viimeisen kuukauden aikana vauvassa on tapahtunut hurja muutos. Voisinkin sanoa, että meillä ei enää asu vauvaa vaan vaapero. Meillä kieritään ympäri, mennään navan ympäri niinkuin kellotaulua konsanaan, kiskotaan sukkia jalasta ja nauretaan varpaille. Meillä käännytään vaipanvaihtoalustalla sekunnin sadasosassa mahalleen ja vaipanvaihdosta onkin tullut hämäys- ja nopeustaistelu. Täällä on kokeiltu kiinteitä, huonolla menestyksellä. (Viimeisimpänä banaani, josta näyttäisi tulevan vähiten mitään haittareaktioita. Ensi viikolla ajattelin kokeilla puuroa. Jotain, jonka teen alusta asti itse, koska maito. Kaikissa kaupan velleissä ja puuroissa on maitoa. Se on ihan epäreilua tämmöisen allergiavauvan vanhemman näkökulmasta. Jos korvikkeiden kanssa on hakattu päätä seinään, niin nyt hakataan kiinteiden. Sivuhuomiona tämä.)
Vauva puhuu paljon. Laulaa mukana. Kahta ihan tunnistettavaa säveltä, piiiitkiä säveliä. Osaa hallita kädessään marakassia ja ksylofonin malletti heiluu myös mallikkaasti. Loruleikit, hypytyslaulut ja kutittelu kiinnostavat koko ajan enemmän.
Kasvatan sylissä ja silityksillä. Silityksillä, kuten tiedetään, on valtava voima. Hyvän voima. Ne tekevät näkyväksi. Vahvistavat kehonkuvaa. Minäkuvaa. Hellä kosketus kertoo: minä riitän. Minä kelpaan. Minä olen aivan hyvä juuri näin.
Kasvatan rakkaudella. Niin suurella, ettei sitä meinaa käsittää. Sellaisella, joka olisi valmis taistelemaan maailman tappiin asti, jotta tytöllä olisi hyvä olla. Rakkaudella kasvattaminen tarkoittaa rajoja. Vielä tyttö on niin pieni, että rajoja ei juurikaan ole. Hellästi ohjaan minua läpsivän tai raapivan käden toisaalle, silitän tyttöä ja hänen kädellään itseäni. Sanoitan, miten pitäisi koskettaa muitakin.
Kasvatan rohkaisulla. Lapsi oppii parhaiten osallistumalla. Kokeilemalla. Tekemällä. Monesti siihen tarvitaan rohkaisua ja vierestä tsemppiä. Uuden taidon oivallettuaan tai opittuaan hän on kaiken kannustuksen ja hyvän palautteen arvoinen. En rajoita liikaa, mutta huolehdin turvallisista rajoista. En halua hänen loukkaavan itseään. Sitten, kun hän on hieman vanhempi ja alkaa kiivetä, niin kiivetköön. Töissäkin minulla on ollut se periaate, että lapsi saa liikkua ja mennä – saa kiivetä vaikka puuhun, mutta sieltä on itse uskallettava tulla (turvallisesti) alas.
Kasvatan mahdollistamalla. Tarjoan sopivasti virikkeitä. Tämänikäiselle riittää syli, matto, kirjat, helistimet ja musiikki. Aktivointileluja ei tarvitse olla miljoonaa. Äänikirjat ovat ihan parhaita, samoin lorumuotoiset kirjat, joihin voi liittää liikettä tai kosketusta. Tarjoan myös hetkiä itsekseen. Silloin vauva löytää varpaansa, kiepsahtaa mahalta selälleen ja takaisin, tutkii aktiivisesti ympäristöään, havainnoi minun tekemisiäni ja koiraveljen läsnäoloa. Lähellä sydäntäni on montessoripedagoginen ajatus siitä, että minä olen lapselle mahdollistaja. Autan häntä tekemään itse, en tee puolesta enkä valmiiksi. No tottakai vielä vauvavaiheessa paljonkin puolesta, mutta vähitellen osallistan vauvaa entistä enemmän.
Kasvatan läsnäololla. Koen tärkeäksi sen, että olen fyysisesti ja henkisesti läsnä. Antaudun aktiiviseen vuorovaikutukseen, höpötän vauvajuttuja, katson silmiin, keskustelen (vauva jaksaa keskustella piiiiitkiäkin aikoja putkeen, kun innostuu) ja annan hänen vastauksilleen tilaa. Uskon varhaisen vuorovaikutuksen merkityksellisyyteen myöhemmän kasvun ja kehityksen kannalta.
Millaista lasta toivon kasvattavani? Sellaista, joka uskaltaa kokeilla. Joka ei lannistu ja anna heti periksi, vaan rohkaistuu yrittämään. Toivon kasvattavani tyttöä, jonka ei tarvitse hävetä olevansa tyttö. Sillä tytöt pärjäävät aivan yhtä hyvin kuin pojatkin. Toivon hänen kasvavan yhtä itsepäiseksi, mitä hän jo on. Toivon, että voimme vahvistaa tyttömme itsetuntoa ja kehokäsitystä niin, että hänestä kasvaa itsevarma, itsensä hyväksyvä ja oman kehonsa ystävä. Kehotunnekasvatushan on aloitettu jo synnytyslaitoksella ja sitä tehdään hamaan tulevaisuuteen asti.
Toivon, että tytöllä on jonain päivänä vahvat juuret ja kantavat siivet. Että hän tietää, mistä tulee ja millaisessa kulttuurissa hän kasvaa. Toivon, että perheemme arvot ja asenteet siirtyvät häneen ja suojaavat häntä myrskyisimmissä hetkissä hänen matkallaan isoksi.
Tällä hetkellä katson lattialla leikkimatolla kiekuvaa viisikuukautista. Hän heiluttaa kädellään roikkuvaa apinaa, jokeltaa ja hihkuu. Katsoo minuun, väläyttää suloisimman hampaattoman hymynsä, minkä tiedän niin, että silmätkin leimuavat riemusta. Sitten hän kallistaa päätään veikeään katseeseen. Aivan kuin hän tietäisi, millaista käsikirjoitusta hänen elämänsä tulee noudattamaan. Ja ilkikurisesti virnistää, että äitipä ei tiedäkään – äidin ja isän on maltettava lukea luku kerrallaan.
Totisesti. Jokainen luku, jokainen jae on pysähtymisen ja lukemisen arvoinen!