Tämä uusi raskaus vie mehut. Kirjaimellisesti. Pahoinvointi on ollut voimakasta, mutta onneksi ei kokoaikaista. Kuvotus on enemmänkin pysyvä olotila. Väsymys on ollut jotain aivan infernaalista. Nukun huonosti. Näen niin monimutkaisen kummallisia unia, että herään välillä aamuyöstä aivan tuskaisena. Ja sitten kun herään, en saa unta.

Aamuyöllä L herättää yleensä silloin, kun tutti on hukassa eikä hän sitä unenpöpperössä löydä. Siitä sitten nukutaan tai torkutaan vielä hetki, kunnes alkaa aamujumppa. L on hyvin vilkas ja liikkuvainen vauva, joka osaa ottaa ilon irti heti aamusta. Meillä herätään aamuisin yleensä kuuden aikaan. Mies lähtee töihin kahdeksaan, me jäämme kotiin. L ei nuku aamupäiväunia muualla kuin vaunuissa ja ulkona. Ei, vaikka kuinka tekisi mieli kölliä tai puhaltaa sohvalla. Vaunuissa nukutaan tunti, kaksi. Sitten ollaan loppuiltapäivä hereillä. Illansuussa nukutaan yhdet täsmäpäikkärit, yleensä koiraa ulkoiluttaessa. Ja taas ollaan hereillä siihen saakka, kunnes joskus lähempänä 22-23 mennään nukkumaan.

Moni antaa ohjeeksi nukkua silloin, kun vauva nukkuu. Mutta miten nukut, jos vauva nukkuu ainoastaan ulkona ja liikkeessä? Sehän on mahdoton yhtälö! Kotona ollessamme on ihme, jos saan vauvan nukkumaan viereeni edes vartiksi. Siinä tulee molemmille hiki.

Fyysinen väsymys vie mehut. En jaksa olla niin osallistava ja osallistuva äiti kuin haluaisin. Välillä laitan Lyydialle toimintaradan matolle – ripottelen kirjoja, leluja ja soittimia maton kulmiin, vedän kirjakoria ja soitinkoria hieman lähemmäs ja annan mennä. Lyydia kieppuu matolla pisteeltä toiselle, hihkuu ja tutkii hetken ja siirtyy sitten eteenpäin. Onneksi hän pitää tämmöisestä leikistä. Onneksi silloin voin maata joko lattialla tai sohvalla edes hetken.

Kun väsyttää, niin pinna kiristyy. Koira härvää ja vauva kitisee. Silloin nappaan vauvan kainaloon, istutan hänet kirjan kanssa bumboon ja menen suihkuun. Tai vien koko sakin ulos, jossa rauhoittuu aivan samalla tavalla kuin suihkussa. Maanantaina olin niin väsynyt pahoinvointiin ja kaikkien sähellykseen, että nappasin kaukalon ja vauvan ja ajelimme kirpparilla ja Prismassa. Ajelun jälkeen mehu maistui äidille kahvilassa ja tytär söi sosetta antaumuksella, hymyillen. Mitä enemmän muistan ja jaksan paeta väsymyksen kiukkuaaltoa kodin seinien ulkopuolelle, sen parempi. Kotiin tullessa kumpaakaan ei enää ärsyttänyt.

Kun väsyttää, niin muuttuu pessimistiksi. Välillä ajattelen, että tämä raskaus on vaan huijausta. Että koska meille on annettu yksi elävä ihme, on väärin toivoa tai haluta toista. No eihän se niin mene. Väsyneenä aivot vaan toimivat jotenkin kummallisesti. Joudun tekemään paljon ajatustyötä uuden raskauden kanssa. Tunnistan itsessäni samoja pelkoja ja samaa ahdistusta, mitä minulla oli Lyydiaa odottaessani. Tunnistan samaa epävarmuutta ja suojattomuutta. Raskauden loppuun asti kestäminen ei ole minun käsissäni. Se on vaikea hyväksyä. Tekisin mitä tahansa, jos sillä voisi taata raskauden kestävän maaliviivalle saakka. Tekisin mitä vaan maailmassa, että saisin tämänkin pienen elävänä syliin, meidän luoksemme. Entä jos ja mitä jos – ajatukset valtaavat välillä mielen. Muistot verenvuodosta, huonoista ultrakuulumisista ja luopumisista valtaavat välillä mielen ja sydämen. Silloin on vaikeaa luottaa. Silloin on vaikeaa ymmärtää, miksi elämä kaikkineen on niin monimutkaista ja valtavan haurasta. Silloin monesti pysähdyn Lyydia sylissäni ja toistan ääneen itselleni: välillä VOI käydä hyvin. Välillä voi olla onnellisia loppuja. Välillä joku voi selvitä elossa loppuun asti.

Kun väsyttää, niin ärsyttää. Yökkiminen. Klexanen pistäminen, alavatsa on taas mustelmilla. Verensokerin mittaaminen. Paastoarvot ovat päin seiniä, taas. Lyydian odotuksen aikana sain raskausdiabetesdiagnoosin ja loppuajan olinkin insuliinilla, kun paastoarvot olivat kryptisesti aina sekaisin. Raskauden jälkeisessä sokerirasituksessa paasto oli edelleen hieman koholla. Ruoasta tai rasituksen litkustakaan arvo ei nouse yli sallitun. Huonosti nukutut yöt vaikuttavat verensokeriin. Verensokeri vaikuttaa vauvaan. Ehkä ne neuvolassa osaavat sanoa, mitä tässä tehdään.

Kun väsyttää, niin kuljen villasukissa ja harmaissa verkkareissa. Tukka päivätakussa letille kietaistuna. Armollistan arkea siinä, että en vaadi täysin tyhjää pyykkikoria tai kiiltävää keittiötä. Riittää, että on suunnilleen siistiä. Riittää, että vauva saa ruokaa, syliä ja silitystä.  Istun sohvalle Miehen ja hänen sylissään torkkuvan Lyydian viereen. Huokaan syvään. Tämä on vaan vaihe. Kohta tulee uusi, helpompi tai vaikeampi. Sekin selviää ajallaan. Saan olla tässä hetkessä väsynyt. Se on ymmärrettävää. Kohdussani kasvava ihme imee nyt kaiken mahdollisen energian. Haluan suoda sen hänelle.

Riittävän hyvä arki. Riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä vaimo.

Väsyneenäkin.

Kauppakeskuksen perhehuoneessa saan monesti kieroja katseita, kun lataan pulloon korvikejauheen ja syötän sen vauvalle. Katsoisitko kieroon, jos tietäisit, että imetys epäonnistui täysin ja vauva syö vihdoin ainoaa vatsalleen sopivaa maitoa, apteekin maitoallergiakorviketta?
Kaupassa myyjä kauppaa windfleeceä. Sanoo sen olevan paras vaate kantamiseen. Kun kerron, että meillä isä kantaa ja minä en, saan tiivistetyn luennon siitä, mistä vauva jää kanssani paitsi. Sanoisitko niin, jos tietäisit, että välilevyongelmien takia on ihme, että ylipäätään saan vauvan sängystä syliin ja vaunuihin?
Bussissa kaksi naista arvostelee vauvan tutin syöntiä. Puolivuotiaan. Arvostelisitko, jos tietäisit, että vauva oli elämänsä ensimmäiset päivät teholla ja siellä tutista tuli turvaväline, aivan samoin, kuten jollain riepu tai lelu.
Ravintolassa useampi jää tuijottamaan, kun annan vauvalle ruokaa purkista. Tuijottaisitko arvostellen, jos tietäisit, millaista on ollut löytää refluksikko- ja allergikkovauvalle edes muutama sellainen ruoka-aine, josta ei tarvitse huutaa tuntikausia kipuhuutoa tai joka ei laita vatsaa viikoiksi sekaisin? Soisitko ilon siitä, että edes jotain kiinteää saadaan alas?

Jokaisella on omat kiemuransa. Jokainen vauva on erilainen. Jokainen äiti, isä on erilainen. Vanhempi on oman lapsensa asiantuntija. Olisko niin vaikeaa kunnioittaa tätä asiantuntijuutta? Olla arvostelematta, jos ei tiedä, mitä kaikkea taustalla voi olla? Sen sijaan yrittäisi ymmärtää. Yrittäisi olla armollinen kanssaihminen. Myötäiloitsisi ihanasta uudesta ihmislapsesta, hymyilisi ja opettaisi, että maailmassa on ihmisiä, jotka osaavat katsoa vieraita lapsiakin kauniisti, hellästi.

Meillä arki sujuu kuitenkin pääsääntöisesti oikein hyvin, vauva on maailman ihanin ja rakkain. Muiden kommentit ja letkautukset eivät määritä minua äitinä, onneksi on jo sen verran ikää, että sitä osaa suodattaa valtaosan. On rakentunut tietynlainen paskafiltteri.
En vaan voi ymmärtää, miksi ihmeessä pitää arvostella ja osoittaa, että itse toimisi toisin, jotenkin paremmin. Onko se toisin kuitenkaan paremmin, jos tilanteet on erilaisia? Voiko olla lukuisia hyviä tapoja, joista jokainen voi valita oman, parhaiten toimivan?

Ihmisenä, äitinä tai vanhempana oleminen ei voi olla kilpailu. Eikä se saisi olla sitä. Mä haluaisin uskoa, että edelleen voi olla mahdollista ajatus siitä, että koko kylä kasvattaa – ja tukee ihan niin kuin on vuosisatoja tukenut äitejä ja perheitä. Jotain pitää kuitenkin tapahtua, että saavutetaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin ennen vanhaan. En mäkään ihan kaikkea tiedä. Enkä aina jaksa. Ei kukaan meistä. Siksi tarvitaan muita, jotka neuvoo ja auttaa ja joita vastavuoroisesti itse voi välillä neuvoa ja auttaa. Omalla elämänkokemuksellaan, omilla oivalluksillaan. Tukea. Ei lytätä, vaan tukea. Tarvitaan vierellä kulkijoita, ei sormen heristelijöitä eikä besserwissereitä.

Minä ainakin haluan oppia katsomaan vielä hellemmin. Armollisemmin.
Haluan aidosti oppia olemaan vahvemmin lähimmäinen, en vihollinen enkä varsinkaan toiselle äidille, toiselle naiselle susi.