Sanotaan, että vierivä kivi ei sammaloidu. Ja että muutto on uusi mahdollisuus.

Tiedä sitten. Välillä olisi kiva sammaloitua. Juurtua jonnekin niin syvään, että on vaikea saada runkoa irtoamaan.

Viime vuonna muutimme koko huvin edestä. Helmikuussa muutettiin työpaikkakunnaltani (omaan) väliaikaisasuntoon toiselle paikkakunnalle ja sieltä edelleen pohjoiseen, kun meistä piti tulla sijaisvanhempia. Se suunnitelma kurahti, kun vauva ilmoitti tulostaan ja kohteessa oli isoja sisäilmaongelmia. Muutimme siis takaisin (omaan) väliaikaisasuntoon. Siellä meistä tuli syksyllä perhe. Ja siellä aikanaan alkoi myös minun ja Miehen suhde, eli merkityksellinen paikka kummallekin. Suunnitelmissa oli asua siellä hetki pidempään.

Sieltä olisi ollut rapiat 90km työmatkaa, eli liikaa minua ajatellen. Pohdittiin. Ja sitten joulukuussa löytyi ihana koti minun vanhoilta kotikonnuiltani. Konnuilta, josta olin käynyt töissä suhteemme alkuaikoina ja josta alunperin muutettiin työpaikkakunnalle. Ja niin siinä sitten kävi, että tehtiin muutto vauvan ja koiran kanssa vuodenvaihteessa. Muutto oli ihan hirveää, tai se pakkaaminen tämän sirkuksen kanssa.

Pitkä alustus. Pitkä pohdinta. Nimittäin töiden suhteen. Mies haki unelmaduunia ja sai sen. Hirmu onnellinen asia. Todella  Ainut haittapuoli on se, että työpaikka sijaitsee 300km täältä muualle. Eli. Me muutetaan..taas.

Miehellä alkaa työt 1.4 ja meillä on muutto edessä tän kuun aikana. Jippii ja hurraa ja apua.

Uudessa kaupungissa sosiaalinen verkosto on minun pikkuserkkuni, jonka olen tavannut kerran ja isäni serkun leskivaimo. Heidän lisäkseen emme tunne sieltä ketään.

Seurakunnalla ja kaupungilla näyttää olevan vauvaperheille kuitenkin hyvin toimintaa. Ja kiitos olkoon, vettä on lähellä yllin kyllin, samoin metsää, kallioita ja rantoja.

Muutto ei ole ainoa muutos kevääseen. Minä jatkan nyt olosuhteiden pakosta vauvan kanssa kotona vanhempainvapaata. Kesällä haaveena on palata töihin kesälomalle ja Mies on kuukauden vanhempainvapaalla. Elokuussa sitten Mies jää isyyslomalle ja minä toivottavasti löydän uudesta kaupungista uuden työn. Sydämeni itkee jo nyt verta luopumisen takia, minulla on ollut aivan ihana työpaikka ja työyhteisö. Olen tykännyt meidän päiväkodista todella paljon! Rima uudelle on korkealla.

Työrintamalla tapahtuva muutos omalla kohdallani on tosin antanut mahdollisuuden pohtia lahjalapsiasiaa jälleen. Mitä jos jäisinkin kotiin? Jos saisimme sisaruksia L:lle? Meillä on toive biologisestakin sisaruksesta, mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että elämää on mahdotonta ennustaa.

En jaksaisi lähteä työnhakuun. En varsinkaan mitään sijaisuuspätkiä tekemään.

En jaksaisi pakata. Se kiinnostaa kuin kilo sitä ihteään.

En jaksa ajatella perheen jättämistä tänne. Ystävien jäämistä.

Sen sijaan ajattelen, mitä positiivista uusi työ ja muutto voi meidän perheelle tuoda. Mies saa mieleisen, riittävän haastavan ja mielenkiintoisen työn, jollaista hän on haaveillut vuosia. Ja jos uusi työ saa verenpaineen laskuun, yöt työstressin vähenemisen takia vähemmän katkonaisiksi ja Miehen voimaan paremmin, niin muutto on sen arvoista. Hyöty parisuhteen ja vanhemmuuden kannalta on suurempi kuin luopumisen tuska vanhasta.

Niin että seuraavat viikot olen jälkeen oman elämäni ja tavaravuoreni Marie Kondo. Sydänalassa kutittaa. Jännittää.

Tästä tuleekin erilainen kevät.