Vauva käpertyy isän rintakehää vasten pienelle kippuralle. Isä silittää suurella kämmenellään hellästi, hiljaa, vauvan selkää, tukee päätä, silittää peikkotukkaa. Isän kasvoilla näkyy viime öiden väsymys, mutta myös ihan ääretön rakkaus. Siinä he ovat, sylikkäin. Isä ja tytär. Minun elämäni suurimmat kiitoksenaiheet ja rukousvastaukset.

Saatan itkeä hieman. Onnenkyyneleitä nousee silmiin, kun katson noita kahta tuossa vieressä. Niin suloiset, levolliset. Niin kauniit! 

Ihan kuin jokainen isän katse, kosketus kertoisi: sinä olet täydellinen. Ihana. Rakas. Sinua rakastetaan äärettömästi sinuna, ei siksi, mitä tekisit tai miten olisit vaan siksi, että olet. Se kertoo lisäksi, että sinusta pidetään huolta niin hellästi ja hyvin, kuin mahdollista. Että sinun puolestasi ollaan valmiit valloittamaan vaikka Mount Everest tai lähistöllä sijaitseva erämaa. 

Isän mielestä sylissä on lahja. Olen samaa mieltä. Suuri lahja pienessä paketissa. Koko elämän kokoinen. Meille, isälle, uskottu. Annettu. Ja se lahja on valloittanut isänsä sydämen, sielun, koko elämän. Se on kaunista katsoa. 

Sydämessä läikähtää rakkaus. Niin valtava, että tunnut hetkeksi musertuvan sen alle. 

Kaiken se uskoi, kaiken se toivoi. Se ei ikinä hävinnyt. Se jaksoi luottaa. Kuitenkin. Silloinkin, kun kaikki tuntui liian vaikealle, kipeälle. Silloinkin, kun menetykset kirvelivät silmäkulmissa ja sydämen avohaavoissa. Se rakkaus kantoi niiden hetkien yli tänne asti. Ja nyt, nyt meillä vietetään ihan ensimmäistä isänpäivää.