Minulta kysyttiin, uskalsinko heti rakastua vauvaan? En uskaltanut. Myönnän sen. Odotusaikaa leimasi jännitys ja huoli siitä, kestääkö raskaus loppuun asti. Jollain tasolla kyllä rakastin vauvaa jo kohdussa; silitin kasvavaa vatsakumpua päivittäin, juttelin vauvalle ja toivoin. Ajattelin, että synnyttyään vauva on automaattisesti heti rakas, meidän vauva. 

Käynnistyksen aikana panikoin välillä vauvan sykkeestä, vaikka se oli koko ajan priimaa. Olin pelännyt enemmän tai vähemmän koko raskausajan, pelkäsin myös läpi käynnistyksen ja synnytyksen. Itku tuli useampaan kertaan, kun toivoin ääneen saavani syliin elävän lapsen! Se oli myös ainoa synnytystoiveeni. Viimeiseen asti epäilin, tai osa minussa epäili. Odotin koko ajan huonoja uutisia. Oli vaikea uskoa todeksi sitä, kun kätilö sanoi tytön syntyneen ja onnitteli meitä. Oli vaikea uskoa todeksi sitä, että sain vauvan rinnalle. Siinä vaiheessa, kun vauvaa lähdettiin viemään elvytyshuoneeseen, muistan ajatelleeni, että näinhän tässä käy – meille tulee vain enkelivauvoja. Kun sitten heräämössä minulle kerrottiin vauvan olevan Miehen sylissä, tuli itku. 

Ensimmäiset päivät olin aivan varma siitä, että joku vie vauvan meiltä pois. Kutsutaan sitä jotain sitten kohtaloksi, kuolemaksi tai epäonneksi. Joka kerta, kun sain vauvan syliini, minua itketti. Tuntui ihanalta ja kamalalta yhtä aikaa. Sylissä oli jotain niin äärettömän toivottua, kaivattua, ikävöityä. Jotain uskomattoman rakasta. Silti päässä joku tuntui sanovan, että älä kiinny liikaa, menetät tämänkin kuitenkin, ihan kuin kaikki muutkin. Mieli tuntui käsittävän äidiksi tulon jälkijunassa. Se kamppaili menetyksen pelkoa vastaan, maalaili uhkakuvia ja kaiketi yritti suojata minua liialta pettymykseltä. 

Vähitellen aloin luottaa. Uskoa siihen, että kukaan ei ole viemässä vauvaa meiltä pois. Ei kohtalo, ei kuolema, ei epäonni. Vauvalla oli kaikki hyvin. Vauva oli sylissä, katsoi sieluun. Painautui koko voimallaan minun kehoani vasten etsien  turvaa, rintaa, lämpöä. Etsien rakkautta. Vähitellen uskalsin antaa itselleni luvan rakastaa. Ensin se teki kipeää. Itkun keskeltä katsoin sylissäni makaavaa pientä, joka oli mullistanut koko elämäni täysin. Kaikkien aikaisempien menetysten kivun keskeltä tämä pieni tuntui kysyvän, uskallanko, haluanko rakastaa? Halusin uskaltaa! Koko voimallani halusin uskaltaa! Halusin rakastaa! 

Hetki hetkeltä uskalsin päästää pienen vahvemmin, entistä tiukemmin sydämeeni. Ei pelko ole vieläkään kokonaan kadonnut. Ei sen varmaan ole tarkoituskaan kadota. Se on hellittänyt kuitenkin sen verran, että sydämeen on tullut tilaa rakastaa. 

Pieni vatsakipuinen kaksiviikkoinen kipristelee sylissä. Suukotan tummia hiuksia, silitän hellästi selkää. Kuiskaan pienen pehmeää poskea vasten: minä rakastan sinua täältä taivaaseen ja takaisin. 

Pääsimme keskiviikkona kotiin. 

Viimeisen viikon aikana olen toivonut enemmän kuin ikinä, pelännyt enemmän kuin aiemmin ja rakastanut enemmän kuin koskaan. 

Käynnistys oli rankka. Neljä päivää, kaksi ballonkia, cytotecit, oksitosiinitippa, kalvot. Ballonkien jälkeen jo kertaalleen auennut kohdunsuu meni uudestaan kiinni, kun kalvojen puhkaisua lykättiin. Oli väsymistä jatkuviin supistuksiin, kipua, mitä en koskaan aiemmin ole kokenut ja epätoivoa siitä, että synnytys ei edennyt. 

Avautumisvaihe oli nopea. Ponnistusvaihe kesti kaikkien hämmästykseksi vartin. Mies oli uskomaton tuki, turva ja tsemppaaja vieressä. 

Vauva joutui rinnalta elvytyshuoneeseen ja teholle. Minut kiidätettiin leikkuriin. Yksi kätilö yritti väkisin pitää minua hereillä. Leikkurissa tuli paniikki ja pelko. Itkun seasta toivoin anestesialääkärin pitävän minut hengissä, ettei Mies jäisi leskeksi vauvan kanssa. 

Heräämössä tuli itku. Elossa. Minä. Kun kuulin, että vauva myös ja kengurussa Miehen sylissä, tuli toinen itku. 

Teholla sain syliini pienen, niin kovin rakkaan lapsen. Lapsen, jonka puolesta olin pelännyt ja rukoillut niin paljon. Siinä hän oli, sylissä. Vielä vähän väärän värisenä, happimaski kasvoillaan ja piuhoja siellä täällä. Kuitenkin elossa, sylissä!

Vauvan ensihetket olivat dramaattiset. Nyt vauva voi hyvin. Minun toipumiseni on vielä kesken. 

Nyt olemme kotona, koko perhe. Perhe. Sydämessä läikähtää uskomaton ilo ja onni, kun sanon sen sanan. Kun saan vihdoin sanoa sen. Meidän perhe.

Vauvaa sylissä pidellessä itkettää. Onnesta. Kaikkien vuosien toive on vihdoin tässä. Äidin sylissä. Isän kainalossa. Kaikkien vuosien kaipaus on saanut suloisen olomuodon. Kaikkien vuosien suru ja ikävä tuntuu viimein hieman kevyemmältä. Ei se hävinnyt. Se muutti muotoaan. 

Minä opettelen. Vanhemmuutta. Äitiyttä. Luottamusta. Minä kamppailen edelleen pelkoa vastaan, yritän luottaa siihen, että vauvaa ei viedä pois tai että mitään pahaa ei tapahdu.  Että hän on täällä meidän luonamme pidempään kuin kukaan muu aikaisemmin.  

Minä kiitän. Oman kivunkin keskellä minä kiitän! Näistä pienistä sormista, jotka tarraavat tiukasti kiinni kädestäni, sydämestäni ja sielustani. Näistä pienistä käsistä, jotka ojentautuvat minun ääntäni kohti. Näistä pienistä jaloista, jotka käpertyvät kippuraan rintakehääni vasten, kun vauva on sylissä. Näistä pienistä silmistä, jotka tutkivat, katsovat ja tuntuvat näkevän suoraan sieluuni saakka. Tästä pienestä suusta, joka kääntyy suuntaani ammollaan kuin pienellä linnunpoikasella. 

Minä kiitän tästä vauvasta, joka vihdoin tuli kotiin!