Tilannepäivitys. Olemme edelleen yhtä. Tässä viime ja tällä viikolla on ollut tilanteita, jolloin olemme jo ehtineet riemuita, että NYT se erkaantuminen viimeinkin tapahtuu. No ei ole tapahtunut.

Viime torstaina oli viimeinen neuvola ennen synnytystä. Kaikki oli hyvin, puhuttiin imetyksestä ja kuunneltiin sydänääniä. Meitä on siunattu ihanalla terveydenhoitajalla, jonka kanssa on hyvä keskustella ja joka aktiivisesti kyselee. 

Torstaina illalla käytiin näytillä lapsiveden menon epäilyn vuoksi, mutta kyse oli kuulemma vaan juoksevasta valkovuodosta.  

Lauantaina oltiin Miehen kanss katsomassa ihania valoja ja taideteoksia, käveltiin päivän ja illan aikana reilut 6km sillä seurauksella, että todellakin supisti. Illan ähisin kotona, otin parasetamolia ja kuumaa suihkua. Jossain vaiheessa tuli uni ja supistukset laantuivat. 

Sunnuntaina tehtiin kirpparikierros, käytiin kaupoilla ja syötiin tulista ruokaa. Saunottiin, hierottiin jalkoja ja oltiin kainalossa. Nukkumaan mennessä supistukset kovenivat niin, että Mies talutti keittiöstä makkariin. Parasetamolilla ei ollut vaikutusta. Supistukset tihenivät, niitä tuli 3min.välein niin kipeinä, että välillä tuli itku. Ikinä ennen en ole niin kipeitä supistuksia kokenut! Ne eivät rauhoittuneet sängyssäkään. Lopulta puolen yön jälkeen pakkauduimme autoon ja lähdimme sairaalaan. Minut otettiin seurantaan ja kipulääkkeiden antoa vasten synnärille. Mies lähti nukkumaan kotiin, sillä synnytys ei näyttänyt kuitenkaan alkaneen. Nukuin kipupiikin jälkeen kaksi(!!) tuntia putkeen, sitten supistukset palasivat. Lämpöpusseja, parasetamolia ja levotonta liikkumista ympäri salia. Keinutuolissa hyräilin vauvalle pitkään, silitin ja esitin vienon toiveen, että voisi kyllä puolestani tulla. 

Aamuun mennessä supistukset laimenivat. Hienon nollakäyrän jälkeen sain luvan lähteä kotiin. Ja täällä sitä ollaan. Kotona, yhtenä kappaleena. Vauva potkii, on sentään asettunut hyvin alas. Minä pesen pyykkiä, suunnittelen ikkunoiden pesua, kävelen koiran kanssa pitkiä lenkkejä ulkona. Välillä istun jumppapallon päällä vaan keinutellen, kun supistukset yltyvät liian koviksi mihinkään muuhun. Välillä turhaudun, kun ajattelen kehon väsyneen supistuksiin niin, ettei se jaksa punkea vauvaa enää ulos. Välillä olen täynnä virtaa ja energiaa ja luottamusta siihen, että vauva voi yllättää ja tulla spontaanisti ennen ensi viikon suunniteltua käynnistystä. No nähtäväksi jää. Välillä väsyn näihin typeriin supistuksiin, jotka eivät eilisen sisätutkimuksen perusteella ole tehneet kehossani sitten yhtään mitään muuta kuin aiheuttaneet kipua. 

Silitän vatsakumpua, tunnustelen vauvan selkää ja peppua. Hyräilen. Juttelen. Kerron, miten kovasti häntä odotetaan syliin ja millaista täällä on – ihan kuin yrittäisin maanitella vauvaa syntyväksi näkemään mielummin kohdun ulkopuolella olevan maailman. Kamppailen ärsytyksen tunnetta vastaan, etten siirtäisi sitä häneen. Hän tuntuu viihtyvän kohdussa hyvin. Onhan se suloista! Ihanaa! Edelleenkin niin käsittämätöntä!

Rakastan tuota valtavaa vatsakumpua ja sen sisällä jumppaavaa, hikkaavaa ja kääntyilevää ihmettä, meidän tyttöä. Rakastan siitä huolimatta, että mikään oma takki ei enää mene kiinni, peräpukamat tuntuvat siltä, kuin minusta kasvaisi ulospäin valtava kukkakaali, alakerrassa on turvotusta useampi litra ja siksi tuntuu välillä epäilyttävästi siltä, että minulle olisi kasvanut pallit, jalkaterät ovat niin turpeat, etten saa kenkiä kiinni, ravaan alle tunnin välein vessassa koko yön, pahat hajut ovat alkaneet taas oksettaa, on mahdotonta löytää hyvää pistoskohtaa Klexanelle tai insuliinille, supistuksen tullessa kipuhyökynä tekee mieli kiroilla, lantiota särkee enemmän kuin endometrioosikivuissa, pillahtelen itkuun liikuttaville mainoksille, eläindokumenteille ja viikkaamilleni vauvan lakanoilla. Rakastan, silitän ja yhä uudelleen kuiskaan: rakas vauva. Tulisit jo. Vaikka tänään. Vaikka nyt.