Jäin maanantaina lomalle. Oikeastaan se oli Miehen idea. Kun olin itkenyt itseni uneen ja herännyt aamulla itkuun, hän ehdotti pontevasti, että ehkä NYT olisi aika ottaa yhteyttä työterveyteen.

Olikin. Aika pitkään pinnistelinkin. Tirautin kyyneleitä töissä vessassa ja työmatkoilla kävellessäni. Töissä oli ihan kohtuuhyvä olla. Paitsi nukkarissa. Siellä se suru jotenkin eniten iski. Silloin, kun silitin uneen jonkun toisen ihania, ihania ihmeitä. Kotona itketti. Mutta nieleskelin. Kun on se pakko pärjätä. 

Vaikka oikeasti ei olekaan. Mulla on vierellä maailman viisain ja kiltein mies, joka katsoo rakkaudella ja kaappaa kainaloon. Kysyy, mitä mietin ja mitä kuuluu ja haluaa kuulla pohjamutia myöten kaiken. Sitten se kuunneltuaan katsoo niin hellästi ja rutistaa ja sanoo, että tää menee ohi. Tämä olo. Niin meneekin. Se vaan pitää elää läpi. Onhan tässä vuoden sisään tapahtunut niin paljon kaikkea, että vähän jo hengästyttää. Viimeisimmän keskenmenon jälkeen on tuntunut koko ajan siltä, että mieli tulee jotenkin viiveellä mukana. Välillä on vaan ollut ihan äärettömän pohjattoman surullinen olo. Ei epätoivoinen eikä ahdistunutkaan. Vaan surullinen.

Tassukaveri vie mut useita kertoja päivässä ulos hapettumaan. Jolkkii vieressä ja pöhisee kaikelle vaaralliselle, kuin valaakseen minuun uskoa siitä, että puolustaa ja suojelee. Ihana pöhkö.

Nyt ei ole pakko muuta kuin tuulettaa päätä. Olla hellä ja armollinen itselleen.