Sairaslomalla on välillä tylsää. Vuoto yltyy, jos riehuu touhuaa aktiivisemmin. Kipu yltyy myös tärinästä. Koiruus on hyvä tsemppaaja, se koko 94 kilon voimallaan teputtaa lenkillä vieressä ja haastaa leikkiin. Harmi, että se joutuu tyytymään rauhalliseen jolkkimiseen.

Sanapalaakaan ei jaksa loputtomasti pelata. Joulukoristeet on jo raakattu hollille. Pyykkiä ei löydy enempää. Jos vielä konmaritan, niin meillä on tyhjä koti..

Onneksi on koulu. Nyt on ollut hyvä aika tehdä opinnäytetyötä. Sen tiimoilta olenkin kokenut voimaantumisen hetkiä. Ennen äitienpäivää olin useammassa paikallislehdessä lapsettomuusaiheisessa jutussa. Sen (ja asiaan liittyvien, rehellisten facepäivitysten) rohkaisemana sain yhdeltä taholta luentopyynnön. Olen kuun lopussa menossa luennoimaan opiskelijoille keskenmenon ja kohdun ulkoisen raskauden kokeneiden kohtaamisesta. Kompetenssia tähän löytyy ennen muuta omista kokemuksista, mutta myös aikaisemmasta työstä, jossa koulutin kohtuullisen paljon surusta ja kohtaamisesta. 

Viimeksi maanantaina olin niiiiiin taas sitä mieltä, että koulutusta tarvitaan. Olin keskussairaalassa ultrattavana. Lääkäri sanoi, että nyt voisin ultran ruudulta katsoa, miten sikiöpussi on nyt valumassa kohdusta pois. Minun mielestäni niin ei sanota.

Viime syksyn munanjohdinleikkauksen jälkeen sama lääkäri taputti olalle ja toivotti onnea yritykselle sanomalla, että nyt uutta putkeen vaan. Whaaaaat? Kysyinkin, että nytkö pitäisi tukkia se viimeinenkin putki.

Ihmisen kohtaaminen ei kuitenkaan ole mitään rakettitiedettä. Ja minä olen päättänyt puhua. Avoimesti. Minusta, meistä, enkelivauvoista. Jos yhdenkin vastaavassa tilanteessa saama kohtelu on ihmisarvoisempaa, niin se on ollut sen arvoista. Ja minä uskon, että puhumalla ja kouluttamalla voi vaikuttaa.