”Täällä ei nyt näytä siltä, miltä pitäisi.”
Niin.
Olisi pitänyt olla näkyvä alkio. Syke.
Oli jotain epäselvää. Ei sykettä.
Hcg 450.
Epäilynä kohdunulkoinen.
Labrassa pillahdin itkuun. Labrahoitaja silitti, oli läsnä ja kuunteli. Antoi luvan itkulle. Kiitin lempeydestä.
Maanantaina uudet verikokeet.
En tiedä, mitä ajatella. Emme tiedä, mitä ajatella. Sydän tuntuu mykältä, samoin suu.
Kymmenes kerta. Tämä oli kymmenes kerta.
Täällä voidaan hyvin pahoin. Niin hyvin, että pahoinvointi (ainakin vielä) jaksaa naurattaa edes välillä. Mutta se tuntuu hyvältä. Todelliselta. Sitä ON paljon. Ja siksi se on ilo.
Pahoinvoinnin lisäksi täällä ravataan vessassa ja välillä lähtevät voimat niin, että on pakko käpertyä sohvalle. Viltin alla on hyvä. Koira seuraa kaikkialle ja vahtii jo nyt. Pieni olisi onnekas saadessaan koirulaisesta ystävän. Tai on. Haluamme luottaa, että kaikki on hyvin.
Huomenna on ultra keskussairaalassa. Täältä neuvolasta lähti heti lähete. Minua jännittää niin! Välillä kyyneleet kihoavat silmiin, putoavat poskille. Haluaisin enemmän kuin mitään nähdä sydämen sykkivän. Toivon. Ja pelkään.
Mies ei pelkää. Hän luottaa. Ihailen hänen elämän uskoaan. Onneksi hän on kanssani siellä huomennakin.
