Aamuyöllä näin pahaa unta ja havahduin siihen, että mies otti minua kädestä kiinni. Nukahti sitten uudestaan. Se tuntui niin turvalliselta. Minäkin nukahdin.

Sellainen hän on. Turvallinen. Saattaa katsoa maailman lempeimmin ja kysyä: mikä nyt on? Ei tuhahtaen, vaan pysähtyen. Eikä hän anna periksi ennen kuin kuulee, miksi menen alavireessä tai katse muuttuu surumieliseksi. Ensin yritin väittää, että ei mikään. Sitten tajusin, että hän ei mene minun olostani rikki. Että hän haluaa kuulla. Eikä käänny pois.

Nähdyksi tuleminen on ihmisen perustarve. Siltikin minä harjoittelen sitä edelleen. 

Minä harjoittelen sitä, että minulla on oikeus olla. Tuntea. Kokea. Tarvita. Tulla vähitellen enemmän näkyväksi minuna. Että välillä vaan on päästävä käpertymään syliin, tultava silitetyksi ja kannatelluksi.

Ja se on ihan parasta. Se nähdyksi tuleminen. Näkyväksi tuleminen. Kelpaaminen juuri sellaisena kuin on. Epätäydellisenä. Riittävänä. Hyvänä. Riittävän hyvänä. Siinä on kuljettu pitkä matka traumakokemuksista tähän hetkeen siitä, jolloin olen yrittänyt muuttua näkymättömäksi.

Äsken kaupan käytävällä mies tarttui minua kädestä. Silitti. Katsoi. Niin kuin vain hän katsoo. Minusta tuntui, että minä loistin. Iloa. Sielu hyrisi onnesta.