on ilmoja pidelly..

..ja hommia piisannu. Täällä on ollut hiljaista. Töissä ei.

Syyskauden aloitus on ollut sangen vauhdikas. Värikäs. Lapsiryhmästä vaihtui 3/4. On ollut pakko vetää henkeä, että arki on lähtenyt rullaamaan. Jos teillä kotona päivähoidon aloitus on ollut vauhdikasta, niin laita kertoimeksi 22.

On ollut intopissejä. Lentäviä tomaatteja. Kaatuneita keittolautasia. Pudonneita tarjottimia heti linjaston päässä. Kakkaa sukissa, paidassa ja selässä (!). Vessanpönttö täynnä käsipapereita ja yhden unikaveri. On ollut liian pieniä tennareita ja pihalla vaihtuneita verkkatakkeja. Riekaleiksi revittyjä (ja osin maisteltuja) orvokkipenkkejä. Potkupyörän pyörän kuvio pohkeessa. Sählymailalla heilutettu uusi tukkamuoti. Raivareita. Purujäljet pakarassa ja hauiksessa. Kiisselillä kuorrutetut työavaimet. Omasta aamupuurosta löytynyt toisen puoliksi syöty kurkku piilotettuna (kun se oli pahaa). 

On ollut naurua. Iloa. Hyviä majaleikkejä. Paljon, paljon haleja. Lentosuukkoja. Juoksukisoja ja sählypelejä. Hamahelmiä ja sohvalla luettuja kirjoja. Hyviä ruokapöytäkeskusteluja ja vastauksia siihen, miksi minulla on mies. Ihania piirroksia ja taideteoksia työvaatekaapin oveen. Aamulauluja. Uusia viittomia. Koira koirakaverina. Silityksiä ja paijauksia. Päivälevolla satuhierontaa ja rentoutusharjoituksia. Uusia lauluja ja laululeikkejä. Uusia vasuja. Uusia lapsia. Vanhempia. Työkavereita. Näkemisiä. Kuulemisia. Kohtaamisia. 

On ollut huumoria. Silloinkin, kun on ollut kakkaa joka paikassa.

On ollut täyttä. Niin täyttä, että aivot ovat ulvoneet kotimatkalla hoosiannaa. Ja illalla koiran viereen on tullut uni. Ennen nukkumaanmenoa siis.

Mutta. Ihana ryhmä. Ihana työ. Vaikka välillä väsyttääkin, niin juuri nyt tuntuu siltä, että olen oikeassa paikassa. Juuri näiden lasten (ja vanhempien) kanssa. 

Kotiin ei oikein kuulukaan mitään. Tai no. Ne Pride-kurssin paperit odottaa täyttämistä. Ollaan jo niin pitkällä, että ne on printattu! Sijaisvanhemmuus alkaa näyttää yhdeltä varteenotettavalta vaihtoehdolta. 

Vapaalla ollaan lenkkeilty paljon. Käyty useampana viikonloppuna Hämeenlinnassa keskiaikamarkkinoilla ja linnassa seikkailemassa. Nähty tirpusia (joista pienin oli oppinut sanomaan mun nimen, voi rakkautta!) ja rakkaita ystäviä. 

Kotona on hyvä. Töissä on hyvä, vaikka kiire ja liian vähän aikaa kaikkeen tärkeään. Vointi on hyvä, jopa selkä. Olen päässyt välilevyongelmissa stabiiliin vaiheeseen. Tai siis huomenna kuulen kirurgilta, mitä tehdään. Mutta aika hyvin, että yhdellä laajalla pullistumalla ja repeämällä voi kuitenkin pyöräillä töihin, retkeillä, juosta töissä lasten perässä ja kanssa, vetää parin tunnin lasten tanssit ja jumpat ja olla vaihtuvissa työasennoissa. Jospa se asettuisi näin itsestään. Toivon!

 

 

Suhteet Rakkaus Työ

luovuttamisesta (ja toivosta)

Olen miettinyt koko päivän. Luovuttamista.

Kun nyt taas on yritetty keskenmenon jälkeen tuloksetta ja itketty ”tämäeitaaskaantärpännyt”-itkuja suihkussa ja koitettu taas olla vihaamatta tätä kehoa, niin olen miettinyt. Vaihtoehtoja. 

Että jos ei onnistuta. Siinä ainoassa yhdessä asiassa, joka kummallekin olisi niin tärkeää. Mieluista. Jotain, mitä on kuitenkin aina toivonut. Tiedän, että rakkaus tulee ihan ensimmäisenä. Ja pitääkin! Mutta minä toivoisin sitä perhettä niin!

Löysin inventoitavista laatikoista kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni rippileirillä. Siinä toivotin itselleni leppoisia aikuispäiviä kaiken arkikiireen keskellä. Silloin olin ihan satavarma siitä, että tämän ikäisenä eläisin perityypillisesti tavallista elämää: asuisin omakotitalossa, olisin opettaja, olisi mies ja ainakin 5 lasta. Ja koira ja farmariauto. Ja säkkipilli. Toivoin, että osaisin kasvattaa ja antaa löysää. Että olisin rento äiti. Sellainen, jonka eteiseen voi kävellä partioleirin jälkeen kuraisin saappain eikä se hermostu, vaikka rinkka lojuisi kaksi päivää omassa huoneessa. Ja että ymmärtäisin rapsutuksen tärkeyden lapsen hyvinvoinnille nukkumaan mennessä. 

Niin. Hymyilytti. Itketti. Asun rivitalossa. Olen lastentarhanopettaja. On mies ja koira ja farmariauto. Säkkipilliä ei, mutta se on edelleen haaveissa. Lapset – en voinut mitenkään aavistaa, että he olisivat taivaslapsina. Miten nytkin toivoisin, että olisin rento äiti. Ja että eteinen olisi täynnä kurasaapaita. Ja että saisin rapsuttaa, sillä tiedän hellyyden ja läheisyyden merkityksen lapsen hyvinvoinnille. 

Selasin nettiä. Löysin sijaisvanhemmuudesta paljon tietoa. Taas. Nyt se kolahti jotenkin eri tavalla.

Missä vaiheessa pitää luovuttaa?

Sittenkö, kun sielu on vielä enemmän riekaleina vaiko nyt, kun vielä on edes ripaus voimia jäljellä?

Entäs jos meillä voisi asua sijaislapsi? Me olisimme silti isä ja äiti. Aina kuitenkin. Mutta meillä olisi se lapsi. Minun, meidän koulutustaustamme huomioiden lapsi voisi olla myös erityistarpeinen. Ihan yhtä rakas olisi varmasti silti. Vanhempanihan ovat jo kauan sanoneet, että heille lapsen syntyperällä ei olisi mitään merkitystä. Että heille jokainen perheeseen tuleva lapsi olisi aivan samassa asemassa, yhtä rakas ja rakkauden arvoinen.

Onko se luovuttamista, jos nostaa kädet ylös ja sanoo, ettei jaksa enää pettyä? Ja suuntaa katseensa eteenpäin, toivoon, mahdollisuuteen saada olla jollekin äiti..

 

Suhteet Rakkaus Mieli Raskaus ja synnytys