Halusin kirjoittaa jo eilen, mutta olin niin vahvassa tunnemylläkässä, ettei se olisi onnistunut.

Sain eilen vierailulle ystäväni töistä. Ihanan, minua jonkin verran nuoremman sydämellisen ihmisen, joka on ollut minulle ilo jokaisena työpäivänä. Ihmisen, jonka kanssa on helppo tehdä töitä ja olla vaan. Joka on äärettömän altis auttamaan ja jonka apuun voi siirtymätilanteissakin turvautua yli ryhmärajojen, jos oman ryhmän aikuisten kädet eivät meinaa riittää. Ihmisen, joka on ollut keskenmenojen jälkeen ensimmäisenä halaamassa ja toivottamassa tervetulleeksi takaisin.

Leivoin pannarin, sytytin lyhtyihin kynttilät.  

Kun hän saapui, menin pihalle vastaan. Halattiin ja hymyiltiin. 

Ystäväni tapasi Miehen ja Koiran, joka omalla rennolla olemuksellaan vähensi ennakkoluuloja isoja koiria kohtaan. 

Istuimme sohvalla, juteltiin ja naurettiin.  Katettiin pöytä takapihalle kauniisti. Syötiin pannaria mansikkahillon ja jätskin kanssa niin, että napa paukkui. Nautittiin lämpimästä kesäillasta, naurettiin, juteltiin lisää ja oltiin rennosti. Kolme tuntia meni kuin siivillä! Oli mukavaa. Rentoa. Helppo olla.

Sain vielä laitettua kiertoon hänen mukaansa sellaisia askartelu- ja käsityökirjoja, joita en enää tarvitse .

Lähtiessä halattiin ja sovittiin, että nyt lomalla nähdään pian uudelleen. Istuin Miehen kanssa sohvalla, kun tuli viesti. Se viesti sai silmäni täyttymään kyynelistä. Se viesti kuului näin:

”Tuhannet kiitokset vieraanvaraisuudesta. Minä en ole koskaan saanut kylään kutsua yksinäni…Koin kerrankin olevani aikuinen joka saa kutsun ja on rauha jutella ja saada seuraa. <3 Pakko kertoa mutta AnLottanen olet AARRE minulla ei ole YSTÄVIÄ, kaikki joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä on sukulaissuhteessa olevia tuttuja..Mulla ei siis ole ollut ystäviä yläasteen jälkeen. Otetaan piakkoin uusiksi. Et oikeasti usko kuinka ihanaa olo; istun sohvalla ja itken ilosta minkä juuri sinä tai te minulle toitte. KIITOS.”

Luin viestin ääneen Miehelle. Hänenkin silmiinsä tulivat kyyneleet.

Puhuimme siitä, miten epäreilu maailma on. Että noin ihana, sydämellinen, lahjakas ja sydänjuuria myöten ystävällinen ihminen on ollut vuosikausia yksin. Että kukaan ei ole koskaan kutsunut kylään. Leiponut pannaria. Keittänyt kahvia. Mennyt ovelle vastaan. 

Miten epäreilu maailma on, että se jättää jonkun pois porukasta. Jos minä olisin ollut viimeiset 9 vuotta yksin vailla ketään, niin en minä olisi selvinnyt. En mitenkään. Sillä ihminen tarvitsee ihmistä. Ei meitä ole luotu elämään yksin tai selviämään kaikesta yksin. Ja sitä hän on joutunut tekemään. Selviämään. Yksin.

Sydän oli vereslihalla. Nyyhkytin pitkään Miehen kainalossa maailman epäreiluutta. Samalla nyyhkytin ilosta. Siitä, että saan kutsua tätä upeaa naista minun ystäväkseni. Ja hän tuntee sen. Nyt olen entistä varmempi siitä, että muutto uuteen kaupunkiin oli hyvä juttu. Meidän molempien, minun ja Miehen toive on se, että meidän kotimme voisi olla paikka, jonka ovet ovat auki. Jossa voi olla, tuulettua. Saada istua rauhassa, olla tervetullut saunomaan, pelaamaan, syömään. Lepäämään. 

Kun menin nukkumaan, muistin itselleni tärkeän lauseen. Se on niin TOTTA! Minun, meidän jokaisen elämässä. Minun rukoukseni on se, että en koskaan kulkisi ohi. Että näkisin. Kuulisin. Kohtaisin. Samaa toivon meille kaikille. Nähdyksi tuleminen, nähdyksi tekeminen – siinä on kaikki salattu voima. Samalla haluaisin haastaa jokaisen kutsumaan kylään jonkun, johon on tutustunut. Me emme voi tietää, onko juuri hän sellainen, ketä ei koskaan kutsuta, ennen kuin me kutsumme. 

Ja se elämääni ohjaava lause: ”Et voi muuttaa koko maailmaa, mutta voit muuttaa jonkun ihmisen koko maailman.”