säikähdys
Eilen vessassa käydessä tuli verta. Ihan reilusti. Minähän menin ihan paniikkiin. Ensimmäinen ajatus oli se, että tässä tämä nyt oli. Pitihän se arvata tällä tuurilla.
Soitto päivystykseen kohtuullisen hysteerisenä antoi luvan lähteä heti.
Päivystyksessä nuori naislääkäri ehdotti sisätutkimusta. Minä sanoin, että en lähde kotiin ennen kuin tiedän, mikä kohdussa on vointi. Se oli sitten sillä selvä – pikainen puhelu synnytysvastaanottoon ja saattaminen sinne. Onneksi oli ymmärtävä lääkäri, joka otti hädän tosissaan.
Synnytysvastaanotossa oli sama lääkäri, joka teki varhaisultran. Hän kuunteli ja tutki ja siellä oli kaikki hyvin. Vuoto oli kokonaan lakannut. Pieni oli kasvanut hienosti. Kädet ja jalat näkyivät selvästi. Ja mikä tärkeintä, sydän sykki ihan niin kuin pitääkin. Viikkoja onkin vähän enemmän. Se oli hyvä uutinen. ❤
Vähän nolona puin päälle. Lääkäri sanoi, että he kyllä ymmärtävät näillä taustoilla huolen ja hädän ja että kyllä he tarkastavat tilanteen jatkossakin. Klexane aiheuttaa vuotelua. Jos vuoto ei hevillä lakkaa ja olo huononee, niin on aina lupa mennä päivystykseen.
Kotiin lähdettiin helpottuneina. Ensin piti kummankin itkeä helpotusitkua. Pelko menettämisestä oli kova. Syksy tuli niin elävästi mieleen. Molemmille.
Lapsettomuus on jättänyt minuun arven. Nyt se näkyy pelkona ja paniikkina, kun näen verta. Liian monta menetystä on saanut epäilemään elämää. Tiedän, että pelosta ei voi elää. Silti se nostaa päätään aina välillä. Ajatus siitä, että joutuisin luopumaan tästäkin on ihan sietämätön. Liian kipeä.
Nyt kuitenkin pieni kasvaa juuri niin kuin pitääkin. Osoittaa olemassa olonsa pahoinvoinnilla ja vatsatuntemuksilla, jatkuvalla pissahädällä ja palelulla. Ja on vaan pakko luottaa. Siihen, että syksyllä meitä on kolme.
