Maailman kiitollisin rescuekoira

Tämä teksti kertoo maailman kiitollisimmasta koirasta – perheenjäsenestä, josta lapsuudenkodissani on tänään luovuttu, koirasta, jolla oli pienenä kehonsa kokoon nähden ihan suhteettoman suuret korvat. Uhosin sitä paitsi Instagramissani pidemmän aikaa sitten kertoa perheeni rescuekoirista enemmän, joten täältä pesee.

Tiltu tuli meidän perheeseemme, kun olin yläasteella. Se tapahtui siksi, että Viipurin koirat ry:n kautta kotihoidon kautta meille adoptoitu Ransu tarvitsi kipeästi kaveria ja siksi, että meidän kaikkien mielestä Tiltu näytti yhdistyksen ottamissa kuvissa lampaalta – hauska sisäpiirin juttu, joka johdatti meidät niin kovin tärkeän perheenjäsenen luokse. Selvisi, että Ransu ja Tiltu olivat olleet jossakin vaiheessa samalla tarhalla, ehkä jopa kavereita, joten todellinen syy Tiltun tuloon meidän kotiimme oli varmasti yksinkertaisesti tarkoitus.

Odotin Ransun kanssa kotona, kun vanhempani lähtivät hakemaan Tiltua kotiin. Ransun ensireaktio oli oksennus lapsuudenkotini yläportaalle – toisin kuin hän, saapui Tiltu meille ihan suoraan tarhalta. Pieni oli nälkäinen, likainen ja väsynyt ja isoveljen nenän kautta tulvahti varmasti aika monta ikävää muistoa kodittomuuden ajalta. Loppujen lopuksi näiden kahden välisestä ystävyydestä tuli uskomattoman hieno, syvä ja merkityksellinen. Oikean kodin tavoille oppinut Ransu opetti Tiltulle, ettei pöydältä saa ottaa, ja ajan myötä Tiltu alkoi rohkeampana pitää toisen puolta. He oppivat toisiltaan tapoja, eikä kukaan meistä varmaan enää muista, kumpi oikeasti aloitti ensin rapsutusten kerjäämisen tassulla tökkien. En ollut sitä näkemässä, mutta tarinan olen kuullut monta kertaa – pieni oli aivan voipunut ja helpottunut päästessään vihdoin loppuelämänsä kotiin vievään kyytiin, vajoamaan pehmeälle auton penkille oman ihmisensä turvassa.

Koskaan en ole nähnyt mitään niin nöyrää ja kiitollista, kuin Tiltu. Niin kiitollinen joka päivä siitä, että sai nukkua pehmeällä patjalla (tai märällä ja kylmällä lumella, koska miksi hän EI haluaisi tehdä niin?), syödä häntä varten tehtyä ruokaa joka päivä ja paimentaa omaa perhettä. Tiltu osasi komentaa topakasti ja tulla sanomaan kiitos ja hyvää yötä. Pienen ruskea nenä sai haistaa niin monet hajut saaren rannasta ja veneen kokasta, metsän laidasta ja mäkien päältä. Aina piti saada kulkea edellä ja kiivetä korkeimmalle paikalle, pissiä jäätyneiden muurahaiskekojen päälle. Ja silloin, kun pieni sai vielä vapaana metsissä juosta, hävisi itsenäinen seikkailija lukuisat kerrat omille teilleen tutkimaan. Kerran hävittyään löysin hänet odottamasta ulko-oven takaa – minne työ jäitte?

Nyt Ransu varmasti miettii kotona, että minne Tiltu jäi. Sinne, missä 12 yhteisen vuoden tuomat vaivat eivät enää pieneen satu.

#adoptdontshop

Kommentit (2)
  1. Kauniisti kirjoitettu! ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *