Stesot reppuun ja matkaan!

 

Varasin meille alkutalvesta reissun Saksaan, kun Rosan kohtaustilanne oli vielä hyvä. Sitten kohtaustilanne huononi, ja mua hirvitti vielä kuukausi sitten reissuun lähteminen ihan kauhesti. Mitä jos kohtaus, miten ambulanssi, miten mahdollinen sairaalahoito? Miten Rosan siskojen hoito jos ambulanssi ja sairaala? No, pakkasin mukaan nipun stesoja ja varmistin, että ne ovat mulla koko ajan messissä. Reissu meni paremmin kuin hyvin, eikä mitään ensiapulääkkeitä tarvittu. Uitiin, pyöräiltiin, syötiin… mitä normaalia lomaan nyt mahtuukaan 🙂 

Mä en sitten lopulta edes ottanut mitään englannin kielistä selostusta mukaan Rosan lääkkeistä tai epilepsian tyypistä. Ajattelin mennessä, että jos ns. jäädään kiinni rajalla, jäädään sitten kotimaahan. Palatessa en edes muistanut asiaa, kun sählinkiä oli niin paljon. 

Saksalaiset suhtautuivat äärettömän ystävällisesti mun tyttöihin. Rosan isosisko kaatui pahasti pyörällä, ja ennen kuin minä ennätin paikalle, oli paikalla auttamassa porukkaa. Verta vuoti jalasta ihan kivasti, minua oksetti, mutta saksalaiset sen kuin jeesasivat. Mietin siinä vain, että mitenköhän olisi käynyt Rosan kohtauksen yllättäessä – olisiko suhtautuminen ollut yhtä auttavainen ja välitön? Vai suhtaudutaanko kaatumatautisiin lapsiin vieroksuen? Ja miksi minua oksettaa ja pyöryttää pieni haava polvessa tai verta vuotava nenä, mutta epilepsiakohtauksen tullessa toimin kylmän viileästi?