Tasan vuosi pommin putoamisesta meidän perheeseen tilanne on edelleen kaoottinen. Välillä oli parempi jakso juu, mutta taas mennään. Mä en edes oikein muista koska tämä huonompi kausi alkoi, kai joskus syys-lokakuussa. Sitten tuli yksi kohtaus, sitten toinen… ja nyt viikon sisään on tullut lähes kymmenen kohtausta. Mä en jaksa. Mua pelottaa. Mä en ala. Lääkkeet eivät toimi. Aivot tuhoutuvat kerta kerralta ja ison, sairaalaan vievän kohtauksen pelko on persiissä koko ajan. 

Rosa voi tilanteeseen nähden suht ok. Hän häslää, on kömpelö ja tosi väsynyt, mutta muuten ihan ok. Epileptinen toiminta aiheuttaa tuon häsläyksen ja kömpelyyden, väsymys voi olla kohtauksista peräisin. Henkisesti hän tuntuu ottavan tilanteen ainakin vielä ihan ok. Mä itse sen sijaan voin aika huonosti. Tuntuu että ihan viaton kysymys ”mitä kuuluu” olisi mulle vittuilua, vaikka tiedän ettei se ole. Ja mitä mä siihen voin vastata, ihan ookoo juu, mutta kyllähän se naamasta näkyy kun huonosti menee. Ihan kaikille ei viittis kuitenkaan avautuakaan tai ihan joka paikassa alkaa itkemään. 

Mulla on aikamoinen työ vielä sen hyväksymisessä, että mun lapseni on sairas eikä tule paranemaan.