Automaattinen ajatus

Aina kun näen ambulanssin, ahdistus tulee aaltona ja automaattinen ajatus on, että taasko Rosa on saanut kohtauksen. Vasta tuon ajatuksen jälkeen havahdun katsomaan, että ahaa, Rosahan on minun kanssani tässä näin, ei hätää. Tai ambulanssi menee väärään suuntaan, ei hätää. Tai sitten jään odottamaan puhelinsoittoa (ei hätää). Todellisuudessa pitäisi olla iloinen siitä, että jos Rosa ja kohtaus ja ambulanssi, niin onneksi ambulanssi ja osaavat ihmiset.

Tunteeko ns. normaali vanhempi jatkuvaa konkreettista menettämisen pelkoa?