Rosan Orfiril on nostettu ylläpitoannokseensa, ja se näyttää toimivan mainiosti (viisi viikkoa kohtauksetonta aikaa, jei!). Sivuvaikutuksia ei juurikaan ole ollut; lääke voisi kai aiheuttaa ainakin mahakipua, ummetusta ja lihomista, mutta mikään näistä ei vielä ole realisoitunut. Rosa on muutenkin aika vähäruokainen, eikä ruohalu ole muuttunut. Muitakin vaikutuksia varmasti on, mutta en ole viitsinyt googlettaa. Sen sijaan Rosa on ollut pirskahtelevan iloinen, pursunnut energiaa ja itsevarmuutta ja ollut niin rakastettava pikkutyttö kuin vain ikinä voi olla! Mä olen niin iloinen 🙂

Ensi viikoksi lähdetään Kelan kustantamalle epilepsia-sopeutumisvalmennuskurssille. Mulla on niin valheellisen hyvä olla, että tuntuu, että voitaisiin jättää koko homma välistä. Epi, eihän se ole meidän ongelma enää! 😛 Viisi kohtauksetonta viikkoa, joko paljon tai vähän, katsantokannasta riippuen… Tiedän kyllä, että vaikka lääke toimisikin hyvin, niin ei epilepsia mihinkään katoa. Kohtauksia voi tulla siitä huolimatta. Puhumattakaan oppimisvaikeuksista yms. mitä epilepsia tai sen syy voi aiheuttaa. Tai muista sairauksista. Mutta haluaisin nyt vaan ajatella, että epilepsia on meidän elämästä nyt hetkeksi poissa.