Olen aina ollut haaveilija. Välillä tuntuu, että elän tässä maailmassa ja rinnakkaisessa mielikuvitusmaailmassa. Olen kova ajattelemaan asioita ja uskon että siitä johtuen unohdun usein omiin ajatuksiini. Haaveilu on mukavaa ja välillä sanonkin harrastavani haaveilua. Osa haaveilun aiheista on realistisia ja osa ei niinkään. Kukapa meistä ei olisi joskus unelmoinut saavansa jonkin komean julkkiksen poikaystäväkseen tai tapaavansa unelmien prinssin, joka vie sinut valkealla ratsullaan linnaansa. Olen kyllä aina sanonut,että minulle kelpaa minkä värinen ratsu vaan.

Lapsena päätin, etten koskaan aja ajokorttia. Liikun vain polkupyörällä töihin kauppaan hyllyjä täyttämään. Myöhemmin toiveammatteja on ollut monia ja joistakin haaveilen toki edelleen. Matkaopas tai lentoemäntä on kiehtonut ajatuksena, mutta kielipääni ei ole niin hyvä, enkä viihdy välttämättä niin pitkään kaukana kotoa. Pidän kyllä asiakaspalvelutyöstä, mutten ole ehkä tarpeeksi sosiaalinen noihin hommiin. Kätilö, terveydenhoitaja ja hoitaja lastensairaalassa on ollut näin vanhemmalla iällä kiinnostavia, mutta en tykkää piikittää ketään, olen laiska opiskelemaan ja olisin liian herkkä tuolle alalle. Minun pitäisi olla tukena ja lohduttaa, ei niin että itse pillittäisin niin, ettei töistä tulisi mitään.

Matkustamisesta haaveilen usein ja välillä riittää pelkkä nojatuolimatkailu. Jonkin verran olen päässytkin reissaamaan, mutta toki paljon olisi maailmalla vielä nähtävääkin. Lottovoitostakin haaveilen, mutta eipä minun tule kovinkaan usein edes lotottua. Ulkomailla olisi jotenkin eksoottista asua, vaikka Suomi onkin paras paikka asua. Myös Lappi houkuttelisi, mutta vakityöpaikan ja asuntolainan jälkeen totesin, että taitaa jäädä haaveiluasteelle.

Suurin haave on ehkä ollut löytää se kumppani, joka rakastaa sua ja jota sä rakastat. Joku jonka kanssa sulla on hyvä ja turvallinen olla, ja hauskaa. Se joku, kenen kanssa hankkii oma koti ja perustaa perhe. Mua on aina hävettänyt kun oon ollu välillä kateellinen tutuille, jotka sen on jo saavuttanut. Totta kai oon iloinen heidän puolestaan, mutta samalla katkera siitä miksen minä löydä sitä. Kaikenkarvasta porukkaa ollu elämän varrella ja olin jo luovuttanut toivon sen oikeen löytymisestä. Päätin tossa alkuvuodesta 2017 että hankin lapsen vaikka yksin. En halunnu sitä haavetta jättää vaan sen takia, että mä en tuu löytään ketään. Onneks tällä hetkellä näyttää siltä, että mäkin oon mun onneni ansainnut.

Haluan siis omia lapsia. Lapsien kanssa työskentelenkin, ne on vaan jotenkin niin aitoja. Ja mikäs sen kivempaa kun joku sanoo sulle kesken päivän ; ” sä oot ihan hassu”. Oon luovuttanut munasoluja, jotta lapsettomilla ois ees pieni mahdollisuus saavuttaa onni ja saada pieni nyytti syliin. Haaveilen siitä, että kaikilla lähellä ois hyvä olla ja toki kaikilla muillakin maailmassa. Ois hienoo pysyä terveenä ja saada pitää läheiset elämässä lähellä sua mahdollisimman pitkään. Haluaisin myös päiväni prinsessana. Meikkauksen ja kampaamon kautta pukeutumaan kauniiseen häämekkoon.

Haluaisin myös kirjoittaa kirjan, se on eri saanko sitä ikinä aikaiseksi. Kiinnostavia aiheita olisi monia, mutta jos kirjottaisin niin se oli varmasti jokin hömppäromaani. Jokin kiva harrastus olisi myös mukava. Haaveilen siitä että joku päivä löytäisin se motivaation liikuntaan.              

Haaveilu kannattaa aina. Toki niiden haaveiden saavuttaiseksi tarvitsee ja kannattaa tehdä töitä. Harva asia kolahtaa kohdalle vain haaveilemalla. Välillä jatkuva haaveilu turruttaa ja tuntuu tyhmältä, mutta en halua koko elämääni vain suorittaa jotakin asiaa. Haaveilu ja oma aika auttaa jaksamaan arjessa, kun kaikki ärsyttää ja miljoona asiaa pitäisi hoitaa. Pitää olla aikaa ajatella, suunnitella ja miettiä mitä haluaa ja miten sen voisi saavuttaa. Haaveilu ei ikinä turhaa. Haaveilu piristää. Mukava sohva, villasukat, peitto, lasi viiniä ja kynttilöitä ja haaveilemaan.