Sitten viime kirjoittelun kahdesta onkin tullut kolme. Saimme ihanan pienen tytön reilu viikko sitten. Elämän pyöriessä nyt vaippojen ja imetyksen ympärillä korostuu hyvä parisuhde ja vanhempien yhteen hiileen puhaltaminen. Ainakin omalla kohdallani saan olla hyvin onnellinen siitä, että olen löytänyt rinnalleni maailman ihanimman puolison, joka haluaa olla läsnä ja opetella vauva-arkea kanssani sata lasissa. En ole missään vaiheessa kokenut jääneeni yksin. Tiedän olevani tässä suhteessa erityisen onnekkaassa asemassa, eikä varmasti kaikilla odottavilla tai parisuhteessa olevilla ole sama tilanne. Koen suurta kiitollisuutta siitä, että juuri minulla on käynyt moukan tuuri. En kuitenkaan pidä sitä millään tavalla itsestäänselvyytenä. Arvostan kumppaniani suuresti ja kaikkea, mitä hän hyväkseni tekee.

Pääsin hiukan irroittautumaan vauvakuplasta ja neljän seinän sisältä ruokakauppareissun ajaksi. Kotiin tullessa minua odotti pöydässä valmis ruoka ja lasi viiniä. Tässä hormonimyrskyssä se nosti viimeistään kyynelet silmäkulmiin. Tai kun vauva on valvottanut yöllä ja hän sanoo aamulla hoitavansa vauvaa, jotta saisin hetken unta. Olipa kyse vauva-arjesta tai ihan parisuhteen hoidosta arjen keskellä, juuri nuo pienimmät teot merkitsevät eniten. En kaipaa serenadeja ikkunan alle tai ruusupuskia, kaipaan hyviä yöunia ja sitä viinilasia silloin tällöin. Suukkoja ja haleja. Tunnetta siitä, ettei ole yksin. Kukapa sitä kaipaisi muuta. Siinä on kaikki.

Toivon niiden, jotka ovat kanssani yhtä onnekkaita muistavan pitää kiinni siitä, minkä kultakimpaleen ovat löytäneet. Ja niille, joilla se on vielä kadoksissa, toivon että teillä käy samanlainen tuuri kuin minulla. Ja vaikkei kävisikään, voi saman onnen saavuttaa ystävien ja läheistenkin turvin. Kunhan kenenkään ei tarvitsisi kestää kaikkea yksin, varsinkaan elämäntilanteiden muuttuessa.

Palaan takaisin vauvakuplaan, koska siellä on aika ihanaa. Over and out.