OPETTAJA 🔥🔥

Heräsin hitaasti ja vastentahtoisesti, kun aurinko tuntui häikäisevän, vaikka silmäni olivat vielä kiinni. Suuni maistui happamalta, silmäni tuntuivat turvonneilta ja ohimoissani jyskytti. Tapailin muistikuvia edellisillalta, ja kun tavoitin ne, vatsaani viilsi häpeä niin lujaa, että kaikki muu epämukavuus jäi taka-alalle.

Olin retkahtanut eilen juomaan. Yksin. Samaan aikaan, kun aviomieheni oli juhlinut uuden naisensa kanssa Tarun ja Harrin tupaantuliaisia, minä olin juopotellut yksin kotonani.

Siitä oli jo viisi kuukautta, kun Erik oli poistunut yhteisestä kodistamme, mutta en vieläkään ollut tottunut ajatukseen. Siksi heräsin tänäänkin vierashuoneessa. Makuuhuoneen parisänky tuntui yhdentoista vuoden avioliiton ja viidentoista yhteisen vuoden jälkeen yksinäiseltä ja vieraalta. Se oli myös jättimäinen muistutus suurista toiveistani ja yhtä suuresta epäonnistumisesta.

En vieläkään käsittänyt, miten en ollut huomannut mitään, ennen kuin Erik oli ilmoittanut haluavansa erota. Avioliittoni ei ollut kaikilta osin tyydyttänyt minua, mutta olin luullut, että se kuului pitkään parisuhteeseen. Tyytyminen, hioutuminen, joidenkin toiveiden hautaaminen. Olin ajatellut omasta mielestäni kypsästi, että mikään suhde ei ollut täydellinen. Ei tietenkään ollut. Erik oli aina ollut meistä sosiaalisempi, enkä ollut ajan kuluessa pannut pahakseni, vaikka hän olikin liikkunut yhä enenevässä määrin Helsingin illassa työtovereidensa tai minullekin tuttujen kavereidensa kanssa. Hän oli kuitenkin aina tullut yöksi kotiin. Kotiin, makuuhuoneeseen, parisänkyymme.

Erik oli saattanut olla viime vuosina nuorempaa Erikiä kärttyisämpi ja teräväkielisempi, mutta hän oli ollut minun mieheni. Kenelle muulle hän olisi tiuskinut? Olin ajatellut salaista ylpeyttä tuntien, että olin hyvä vaimo. Sellainen, joka ei pienistä hetkahtanut. Joka ymmärsi ja rakasti huonompanakin päivänä.

Kun mieheni sitten eräänä jäätävänä tiistai-iltana oli tullut töistä kotiin, olin ollut täysin valmistautumaton. Muistin vieläkin, että olin pidellyt käsissäni kuumaa uunivuokaa, kun ulko-ovi oli käynyt. Olin laittanut fetajuustolla ja kasviksilla täytettyä lihamureketta ja olin ollut hyvilläni, kun Erik oli tullut niin sopivaan aikaan. Mureke oli näyttänyt kauniisti ruskettuneelta ja mehevältä, ja olin hymyillyt työntäessäni sen työtasolle odottamaan ja riisuessani patakintaita.

Viattomat, arjessa kiinni olevat sanani välähtelivät kipeän teräväreunaisina tietoisuudessani kuten joka aamu sen päivän jälkeen.

-Moi! Tuu syömään. Mä tein mureketta.

Erik oli ilmestynyt ovelle otsa rypyssä ja omituinen, hänelle epätyypillinen varovaisuus silmissään. Hän oli pukeutunut lempipukuuni – yönsiniseen. Se korosti minusta hienosti hänen tummia piirteitään ja pitkää vartaloaan.

Olin ihmetellyt, kun Erik ei ollut sanonut mitään, mutta ajatellut nopeasti sen olevan vain väsymystä. Olin kävellyt mieheni luo hieman empien, mutta kun hän ei ollut sanonut tai tehnyt mitään, olin kohottautunut varpaisilleni ja suukottanut.

Erik oli vuosien mittaan torjunut poskisuukkojani lukemattomia kertoja, mutta olin opetellut tottumaan siihenkin. Hän ei aina pitänyt läheisyydestä, kun minä taas olisin imenyt sitä kuin sieni.  Joskus hän oli kutsunut minua jopa riippakiveksi ja lähentelyjäni säälittäviksi yrityksiksi jäljitellä amerikkalaisten sarjojen tapoja. Se oli tuntunut pahalta – siinä määrin, että kovat sanat olivat saaneet minut itkemään – , mutta olin ylpeillyt itsekseni silläkin, että useimmiten olin vain niellyt pahan mieleni ja lohduttautunut sillä, että Erik oli temperamenttinen luonne.

Sinä iltana olin saanut suukottaa miestäni. Hänen poskensa oli ollut viimasta viileä ja hän oli tuoksunut aavistuksen alkoholilta ja valkosipulilta. Se oli ollut viimeinen poskisuukko. Viimeinen kerta, kun Erik oli tullut kotiin.

-Mä söin jo, Erik oli sanonut kireästi.

Pettymys oli kietoutunut ympärilleni kuin märkä, raskas huopa, mutta olin ajatellut kiireesti, että Erik söisi mureketta iltapalaksi. Hän piti lihamurekkeesta. Varsinkin minun laittamastani.

-No syöt sitten illalla, olin vastannut tasaisesti.

Siten, etten kuulostaisi säälittävältä nyyhkijältä.

-En syö. Istutaan alas. Mulla on asiaa.

Kuusi sanaa ja olin vihdoin tajunnut, että jokin oli vialla. Eikä vain jokin, vaan aika lailla kaikki. Erik oli vaihtanut työpaikkaa puolitoista vuotta aiemmin ja kertomansa mukaan hän oli melkein heti bondannut Innan kanssa. Heidän välillään oli klikannut ja hänen kaverinsakin olivat sitä mieltä, että se kaikki oli written in the stars. Amerikkalaisten sarjojen jäljittelyä inhoavaksi mieheksi Erik oli harvinaisen innokas käyttämään amerikkalaisia ilmauksia.

Olin seurannut vierestä, kun mieheni oli pakannut ja puhunut asiallisia. Hän oli ehdottanut niin pikaista ositusta kuin mahdollista. Hän ei tahtonut omasta osuudestaan kolmiotamme edes markkinahintaa. Hän oli luvannut järjestää muuton viikon sisään. Niin kiire hänellä oli pois minun luotani.

Kun olin kysynyt, eikö hän voisi harkita asiaa, vastaus oli ollut lyhyt ei. Kun olin tivannut jo kyynelistä paksulla äänellä, eikö hän tajunnut, että hänen rakastumisensa saattoi olla vain hetken huumaa, hän oli nauranut. Tavalla, jota olin oppinut kavahtamaan.

-Meidän ongelma on ollu jo vuosia, että mä oon kehittyny mutta sä et. Sä olit lammas jo ykstoista vuotta sitten, mutta nykyisin sussa ei oo sitäkään vähää eloa. Sä oot vaan kuin tylsä, harmaa lapanen. Mä oon päässy mun nuoruuden neurooseista, mutta sä se jaksat pyydellä anteeksi sun olemassaoloa ja hymyillä sitä sun jänismäistä pikku hymyä.

Erik oli aina osannut olla loukkaava, mutta mitään sellaista hän ei ollut sanonut koskaan. Hän oli kyllä sanonut hymyäni jänismäiseksi, mutta kun olin loukkaantunut, hän oli vakuuttanut, että se oli söpö, varovainen hymy. Että hän ei ollut tarkoittanut pahaa.

-Eiks viidellätoista vuodella oo mitään väliä? Voitais kai me kokeilla terapiaa? Mikset sä oo puhunu mitään, jos mä oon susta niin tylsä?

Ääneni oli ollut jo omastakin mielestäni lapsellisen rukoileva. Olin huomannut vasta jälkeen päin, etten ollut osannut olla edes vihainen toisesta naisesta. Olin ollut vain aivan puusta pudonnut ja epätoivoinen. Jälkimmäistä lähinnä siksi, että vaikka olin tehnyt kaikkeni sopeutuakseni ja hioutuakseni, mikään ei lopulta ollut riittänyt.

Erik oli lähtenyt.

Äkillinen ero paitsi järkytti myös lamasi minut täysin. Varjot tuntuivat tarttuvan minuun, eivätkä ne olleet kuukausien kuluessakaan hellittäneet otettaan. Eivät, vaikka muu maailma nautti jo kesästä ja auringonpaisteesta.

Hylätyksi tulemisen tunne painoi minua kuin rautaviitta, mutta vielä enemmän minua piinasi häpeä. Häpesin sitä, miten viallinen ja riittämätön ihminen olin ja vielä enemmän sitä, etten tajunnut, mitä minun olisi pitänyt tehdä pitääkseni Erik onnellisena. Olin joskus ennen kuvitellut olevani kohtuullisen hauskannäköinen ja mukavaa seuraakin, mutta eron jälkeiset kuukaudet söivät muutenkin hauraaksi käynyttä itsetuntoani kuin rottalauma.

Päätin jäädä pois ystävieni järjestämistä illanvietoista ja menoista. Olin tuntenut suurimman osan kaveripiiristäni yläasteelta lähtien, ja he olivat kaikki sekä minun että Erikin tuttuja. Olimme olleet Erikin kanssa samalla luokalla ja alkaneet seurustella 17-vuotiaina. En pystynyt kuvittelemaan, että liikkuisin entisissä piireissä samalla, kun Erik pyörisi ympärilläni uuden naisensa kanssa.

Kaverit kyselivät perääni jonkin aikaa ja parhaat ystäväni kävivät puhumassa kanssani, mutta lopulta suljin oven kaikilta. En halunnut kuulla punapäisestä ja dramaattisesta Innasta, Sallin ja Helmin hyvää tarkoittavia, teräviä loukkauksia, joita he syytivät Erikin niskaan tai siitä, kuinka hauskaa kaikilla jossain baarissa oli ollut.

Raportit tutun seurueen hauskanpidosta tuntuivat miltei pahimmalta. Teki kipeää tajuta, miten helposti maailma jatkoi kulkuaan ja ihmiset sopeutuivat, vaikka minun elämäni oli suurelta osin lakannut olemasta. Kävin töissä – tietenkin – mutta muutoin jättäydyin jatkuvasti kotiin, vaikka kyse olisi ollut pelkästään naisporukan avantouinnista. Pelkäsin, että Inna olisi jo sulautunut joukkoon ja hänen värikäs, loistava persoonansakin olisi uimassa, kahvittelemassa, keilaamassa, elokuvissa.

Surin avioliittoani mutta myös unelmiani, jotka näyttivät äkkiä epätodellisen saavuttamattomilta. Olin toivonut lapsia ja turvallista vanhuutta Erikin kanssa, mutta yhtäkkiä olin 32-vuotias, yksinäinen nainen, jota oli tituleerattu lapaseksi. Millaiset näkymät minulla saattoi olla netissä ja somessa pyörivillä parisuhdemarkkinoilla?

Lohdutukseksi aloin tissutella viiniä – tapa jonka muistin lapsuudestani. Isäni oli sulkeutunut ihminen ja hän oli reagoinut vähän kaikkeen juomalla. Hän ei ollut ollut pahapäinen tai epäystävällinen, mutta humalainen hän oli ollut usein, ennen kuin oli lopulta vanhemmiten raitistunut.

Aluksi olin ottanut huikan suruun silloin, kun olin tiennyt kaveriporukkani ja mieheni olevan juhlimassa. Olin edelleen kaikilla whatsapp-listoilla ja pystyin seuraamaan ystävieni seuraelämää kuten ennenkin. Nopeasti olin siirtynyt kohottamaan maljan itselleni myös silloin, kun joukko ystäviäni oli elokuvissa tai vaikkapa vain avantouimassa – käytännössä siis monta kertaa viikossa. Yksi lasillinen muuttui kahdeksi, sitten kolmeksi ja ennen kuin huomasinkaan, join useamman pullon viiniä viikossa. Mitä vähäisemmiksi ystävieni yhteydenotot kävivät, sitä enemmän join.

Lopulta päädyin A-klinikalle, kun myöhästyin krapulapäissäni töistä ja jouduin valehtelemaan olevani kipeänä. Tajusin, etten kestäisi enää kaiken päälle potkuja työpaikasta, joka oli ainoa iloa elämääni tuova tekijä. Siitä oli nyt kuukausi. Repsahduksia tapahtui edelleen.

Pääasia oli kuitenkin, että olin saanut putken poikki ja kävin puhumassa klinikalla. Usein. Eilen olin antanut mieliteolle periksi, kun Facebookiin oli ilmestynyt kuva tupaantuliaisia juhlivasta porukasta ja kauniista Innasta Erikin sylissä. Vaikka olin A-klinikalla käymieni keskustelujen johdosta alkanut epäillä, että avioliitossani oli ollut paljon vinksallaan, olin silti murtunut. Erik ei ollut pitänyt minua sylissään enää vuosikausiin. Juhlissa hän oli irrottautunut seurastani nopeasti ja etsiytynyt miespuolisten kavereidensa joukkoon. Kotona hän oli joskus halannut minua, mutta yleensä vain silloin, kun oli ensin ollut tavallista ilkeämpi.

Puhelimeni päästi vaimean kilahduksen ja havahduin krapulaisesta horteestani tähän maailmaan. Jotain häivähti mielessäni. Mitä se oli? Oli lauantai, eikä minulla ollut töihinmenoa. Jotakin se kuitenkin…Nousin sängyssä äkkiä istumaan – niin nopeasti, että päätäni viilsi kuin miekka olisi halkaissut kalloni.

Ähkäisin kivusta, mutta ponnistin silti ylös. Miten minä olin saattanut unohtaa? Minulle oli tulossa vuokralaisehdokas käymään.

Olin jo pari kuukautta aiemmin tajunnut, ettei minulla ollut yksin varaa lainanlyhennyksiin, mutta koska en jaksanut edes ajatella muuttamista ja kaikkea mitä siihen liittyi, olin kysellyt kavereiltani, tiesivätkö he ketään, joka haluaisi vuokrata makuuhuoneen ja yhteiskäytössä olevan olohuoneen ja keittiön.

Olin ollut jo luopumassa toivosta, kun tuttavapiiriini kuuluva ja juuri tupaantuliaisiaan juhlistanut Harri oli ilmoittanut, että hänen ystävänsä oli muuttamassa Belgiasta Suomeen ja tarvitsisi omien sanojensa mukaan välisijoituspaikan. Mies oli toiminut opettajana Eurooppa-koulussa, eikä ollut ollut halukas jättämään asunnon hankkimista vieraan varaan. Hän olisi valmis sitoutumaan vuoden määräaikaiseen vuokrasopimukseen, jotta saisi aikaa etsiä toiveidensa asuntoa.

Harri oli kierrellen kaarrellen kysellyt, vaivaisiko minua, jos vuokralaiseni olisi mies. Minua ei kämppäkaverini sukupuoli jaksanut kiinnostaa. Paljon enemmän välitin siitä, että Harri tunsi kyseisen miehen ja vannoi tämän olevan kunnon kaveri.

Ilari Susi – se oli miehen nimi – oli eronnut pari vuotta aiemmin, ja Harri oli virnistelevien hymiöiden kera todennut, että Ilari tuskin häiritsisi koti-iltoja, sillä tällä oli ollut viime aikoina kiire särkeä lukemattomien ranskattarien, belgialaisten ja hollantilaisten naisten sydämiä. Hän viettäisi todennäköisesti iltojaan usein muualla kuin vuokrakämpässään.

Olin lukenut viestin hieman inhoten mutta päättänyt sitten, etteivät Ilari Suden naissuhteet kuuluneet minulle puupennin vertaa. Jos mies maksaisi kunnon vuokran ja eläisi saman katon alla ihmisiksi, minulle olisi se ja sama, vaikka hän kaataisi koko Helsingin naiset. Olin vastannut, että yhteystietoni sai antaa eteenpäin. Vasta viikkoa aiemmin olin saanut puhelinsoiton Ilarilta ja tänään minun oli määrä esitellä asuntoa.

Nostin puhelimen käteeni ja tajusin, että mies olisi täällä parissakymmenessä minuutissa. Hän majaili omien sanojensa mukaan toistaiseksi ystävänsä vieraspatjalla Tikkurilassa, ja oli nyt laittanut viestin päärautatieasemalta, kun oli vaihtanut metroon.

Ryntäsin kuvotus kurkussa ja repivä jyskytys päässäni olohuoneeseen. Olin yleisesti ottaen siisti ihminen, mutta eilen olin humalapäissäni napostellut sipsejä ja popcornia samalla, kun olin katsonut viimeisintä true crime -sarjaa ja juonut punaviiniä. Yksi pullo sohvapöydällä oli tyhjä, toinen oli puolillaan ja naposteltavia lojui pitkin sohvaa ja lattiaa.

Hain nopeasti rikkaimurin, siivosin jälkeni ja kiikutin viinipullot keittiöön. Seuraavaksi kävin kylmä hiki otsallani vessan kimppuun ja jynssäsin pytyn ja lavuaarin tahroista ja pitkistä, ruskeista hiuksista. Keräsin sinne tänne illalla tiputtelemiani vaatteita, panin kahvin tulemaan – ja siinä olikin suurin piirtein kaikki mitä saatoin tehdä.

Vasta silloin hermostuneisuus yllätti tosissaan. En ollut tähän asti ajatellut vuokralaista kuin abstraktina asiana. Kasvottomana henkilönä, joka toi rahaa talouteen. Nyt kotiini oli kuitenkin tulossa tämä Ilari, jolla oli ystävällinen, rauhallinen tapa puhua ja matala, lähes kehräävä ääni. Olin arvioinut puhelun jälkeen, että naiset saattoivat hyvinkin pehmetä vain sellaisen äänen kuullessaan – ja varsinkin, jos se ehdotteli tuhmia. Vatsassani kipristeli vastenmielisyys, kun ajattelin, että mies voisi yrittää pyörittää naisrumbaansa minun kodissanikin.

Siihen minä vetäisin rajan heti paikalla, ajattelin päättäväisesti. Olin ehkä lapanen Erikin mielestä, mutta Ilari ei minua tuntenut, ja voisin aivan hyvin olla uudelle tuttavuudelle vähemmän lapasmainen. A-klinikan sairaanhoitajan tunnustelevien kysymysten jälkeen olin alkanut ymmärtää, että ainainen sopeutumiseni ei ehkä sittenkään ollut ollut kovin hyvä asia. Ja että vaikka Erik oli lopulta halveksinut hiljaista hissukkavaimoaan, hän oli itse pakottanut minut ahtaaseen muottiini. 

Istuin keittiössä odottamassa kahvin tippumista, kunnes yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut ylläni kuin pieni punainen toppi ja pikkuhousut. Kirosin puoliääneen ja säntäsin itseäni sättien makuuhuoneeseen. Mikä hitto minua vaivasi? Kyllä kai ihminen krapulassakin osasi edes alkeellisen ajattelun?

Avasin vaatekaapin, katsoin ulos toukokuun lopun auringonpaisteeseen ja kiskoin jalkaani farkkusortsit ja ensimmäisen käteen osuvan t-paidan. Se oli kirkkaanvihreä, vähän turhan kireä ja sen rintamustaa koristi suuret keltaiset kissansilmät.

No, ainakin olin pukeissa. Heilautin pitkän lettini olkapääni yli ja ryhdistäydyin. En ollut koskaan pitänyt itseäni minään suuren luokan kaunottarena, mutta hiuksistani olin ylpeä. Ne olivat paksut, pähkinänruskeat ja ulottuivat miltei takamukselleni asti. Vihreä väri puolestaan sopi mukavasti vaaleaan ihooni ja suuriin, kirkkaanvihreisiin silmiini. En ehkä näyttäisi aivan niin nuutuneelta, kuin miksi itseni tunsin.

Ehdin tuskin olohuoneen puolelle, kun ovikello soi. Vatsaani väänsi ja äkillinen pakokauhu kehotti minua olemaan avaamatta ovea. Otin kuitenkin varovaisen askeleen toisensa jälkeen ja lähestyin ovea kuin haavoittunutta, peloissaan puolustautuvaa eläintä. Kun saavutin päämääräni, tuijotin hetken lukkoa ja muistutin itseäni siitä, että tarvitsin rahaa. Rahaa ja luotettavan vuokralaisen, kunnes keräisin tarpeeksi voimia asunnon myyntiin.

Itsesuggestioni toimi ja tunsin leijailevani melkein itseni ulkopuolella, kun avasin oven ja työnsin sitä vähän auki. Katseeni oli suunnattu alaviistoon ja sinne se vähäksi aikaa jäikin. Alhaalta minua tuijotti musta, karvainen naama ja vaaleankeltaiset pyöreät silmät – täsmälleen samanlaiset, jotka koristivat t-paitani etumustaa.

Se oli valtava maine coon -rotuinen kissa. Mitä todennäköisimmin kolli, sillä kokoa mustalla kissalla oli kuin suurehkolla koiralla. Kissaherra kallisti arvioivasti päätään ja nytkähti sitten lähemmäs.

-Toi on hyvä merkki. Barabbas ei lähde kovin helposti kohti.

Kehräävä ääni kuului jostain huomattavasti korkeammalta, kuin missä minun korvani sijaitsivat ja nostin päätäni. Jos kissa oli musta, sen isäntä oli vaalea. Hyvin vaalea. Vaaleat, vahvat kulmat, vaaleat ripset, jotka reunustivat raskasluomisia, toisiaan lähellä olevia silmiä, vaaleat, kurittomat hiukset, jotka kihartuivat latvoista ja joiden joukossa saattoi nähdä miltei jokaista mahdollista vaalean sävyä.

Oli tuulentuivertamaa, auringon haalistamaa valkoista, oli miltei kultaisena hohtavaa hunajanvaaleaa, tummanvaaleita suortuvia, jotka kurkkivat näyttävämpien vaaleiden alta ja siellä täällä punertavanvaaleita hiuksia kuin korostamassa kaikkea sitä vaaleuden kaaosta.

Miehen silmätkin olivat vaaleat. Harvinaisen vaaleanharmaat, seassa hiukan vaaleansinistä. Ensireaktioni oli kerrassaan hämmentynyt. En tiennyt, kumpaa katsoa – miestä vai kissaa. Molemmat olivat näyttävintä mahdollista lajia. Lopulta päätin, että oli poliittisesti korrektimpaa tuijotella kissaa kuin ovenkarmini täyttävää miltei parimetristä miestä, joten kyykistyin Barabbaan äärelle.

-Ihana söpöläinen. Hauska tutustua, Barabbas. Sulla on kauheen kummallinen nimi, kun sä oot niin hyväkäytöksinen, lepertelin mahtavalle kissalle ja silittelin sitä varovaisesti leuan alta.

Jäykistyin miltei välittömästi, kun mieleeni juolahti, että kuulostin ehkä Ilari Suden mielestä typerältä tai lapselliselta. Töissä kukaan ei ihmetellyt jutusteluani eläimille, mutta Erik ei ollut arvostanut lässytystäni kavereiden lemmikeille.

-Okei. Koska me saadaan muuttaa?, korkeuksista kuului huvittuneella äänellä, kun Barabbas hyrähti kehräämään.

Hymyilin helpottuneena, mutta pidin katseeni kissassa. Jostain syystä tuntui vaaralliselta katsoa Ilaria. Mies jatkoi:

-Se ei nimittäin oo mikään hyväkäytöksinen, kiltti pieni kolli. Barabbas on vähättelyä. Sen nimi pitäis olla Perkele. Tommoseksi se ei yleensä heittäydy kuin mun äidin luona, kun se syöttää sille kilokaupalla herkkuja.

-Älä moiti häntä. Hän on niin kaunis, että hän saa olla vähän itsekäs, eiks niin?, minä vastasin katse kissan keltaisissa silmissä ja menetyksen tunne rintaa puristaen.

Olin pitkään ruinannut koiraa tai kissaa kotiini, mutta Erikillä oli ollut astma ja hän oli väittänyt sen estävän eläimen hankinnan. Minä olin epäillyt selitystä. Tunsin monta ihmistä, joilla oli astma ja silti lemmikkejä.

-Kyse ei oo siitä, että se olis vaan itsekäs. Se raastaa paikat hajalle, tiputtaa kamat lattialle vaan omaksi huvikseen ja herättää sut yöllä paapomaan sitä tai vaihtoehtoisesti yrittää tukehduttaa tälläämällä ton jättiperseen naamalle tai rinnan päälle.

Minua nauratti väkisinkin ja nostin katseeni korkeuksista loistaviin vaaleisiin silmiin. Tajusin hieman jälkijunassa, että yhden menetyksen tunteen pystyisin poistamaan. Minulla oli nyt kaikki oikeus ja vapaus ottaa kotiini eläin. Enkä välittäisi hittojakaan, vaikka Barabbas vähän käsittelisi vanhaa sohvaani.

-Sä kuulostat siltä, että sä oot heikkona sun Barabbaaseen. Muuten sä tuskin esittelisit sen piirteitä noin avoimesti.

Ilari Susi kohautti harteitaan ja hymyili hymyä, joka sai hänen selkeälinjaisen suunsa pielet kohoamaan harvinaisen selvästi. Se oli valloittava hymy. Ei ihme, että miehellä riitti naisseuraa.

-Mä aattelin, että mä jätän Barabbaan äidille ja isälle, mutta kun Harri sanoi, että sä oot eläinlääkäri, mä aattelin koettaa onneani. Barabbas on mun uskottu. Mä kerron sille salaisuuksia, ja mä oon tottunu mun rippituoliin.

Vatsaani väänsi kummalla tavalla. Niin tiukasti että silmiini pyrki jostain syystä kyyneliä. Käänsin katseeni kauhuissani taas kissaan. Olinko minä jo niin säälittävä, että pillahdin itkuun, kun joku hyvännäköinen mies oli minulle hetken ystävällinen?

Nousin nopeasti seisomaan ja viitoin miehen ja kissan sisään, silmät Ilari Suden mustan, loistavasti istuvan t-paidan rintamuksessa. Olin itse paljain jaloin ja 161 senttiäni tuntuivat tavallistakin riittämättömiltä sellaisen miehisen ylenpalttisuuden vyöryessä asuntooni. Mies oli paitsi hyvännäköinen myös upeavartaloinen. Leveät hartiat, lihaksikkaat pitkät käsivarret, kevyt rusketus, joka kieli ulkoilmaihmisestä, uskomattoman pitkät sääret, jotka oli pakattu niin häpeällisen ihanasti istuviin vaaleansinisiin farkkuihin, että jopa kuolleeksi luulemani libidoni koputteli vatsanpohjassani.

Ärähdin libidolleni mielessäni, että minulla ei ollut aikomusta innostua jostain naistenmiehestä, ystävällinen tai ei. Jos Erik oli löytänyt minusta niin paljon vikoja, mitähän tuollainen alfauros tekisi? Kuolisi todennäköisesti nauruun, jos edes yrittäisin hymyillä flirttailevasti. Eipä sillä, että minä sellaista osaisin. Minun ei ollut tarvinnut flirttailla oikeastaan koskaan.

Vilkaisin hätäisesti miestä silmiin ja muistin, etten ollut vastannut Ilarin kommenttiin.

-Eläimet on loistavia uskottuja. Mä oon aina halunnu kissan. Koiranki, mutta erityisesti kissan.

-No odotas, kun Barabbas on vallannu sun kodin. Sun mieli voi muuttua. Jos meillä siis on vielä mahiksia, Ilari vastasi haudanvakavana ja käveli perässäni kohti olohuonetta.

Barabbaksen pää ilmestyi jalkoihini, kun kissa pyrki valjaissaan eteenpäin nopeammin, kuin sen isäntä olisi halunnut.

-Päästä se vaan vapaaksi. Ei mua haittaa, kehotin lempeästi.

-Barabbas voi penkoa sun vaatekaapin, Ilari väitti.

Hymy nousi huulilleni uudelleen. Se tuntui kasvoillani oudolta. Kuin hymylihaksiani ei olisi käytetty koskaan ennen.

-Antaa penkoa, lupasin miehelle.

-Se on tosi karvainen kaveri.

-Mulla on tarrarulla.

-Toivottavasti niitä rullia on paljon.

-Mä oon eläinlääkäri. Älä hermoile sun kissan takia.

Kuulostin itsevarmemmalta kuin miksi itseni tunsin. Aivan kuin en olisi ollut lainkaan hermostunut komeista vieraistani ja aikeistani ottaa kaksikko kattoni alle. Pyörähdin ympäri ja kiinnitin katseeni Ilarin olkapäähän.

-Mä tein kahvia. Haluutko sä siihen maitoa tai…, aloitin ja hieroin hieman nihkeiltä tuntuvia käsiäni yhteen.

-Hmm. Mä en oo vähään aikaan juonu kahvia, Ilari vastasi.

Vanha, tuttu pettymys kaivautui sisääni ja esille loikkasi myös irrationaalinen pelko. Pelkäsin, että Ilari nauraisi minulle. En tiennyt miksi, mutta enhän minä ollut ennenkään tajunnut, mikä minussa oli huvittavaa tai suututtavaa, ennen kuin isku oli tullut. Vedin häpeissäni henkeä ja vilkaisin miestä syrjäkarein. Vaaleanharmaa katse oli vakaa ja ystävällinen. Ei millään tavalla ivallinen. En ollut varma, oliko kahvin keittäminen ollut vähän typerää vai ei, mutta rohkaisin mieleni ja sanoin:

-Anteeksi, että mä oletin…suomalaiset juo yleensä…mä teen tietysti teetä tai mitä sä yleensä…haluutko sä ehkä jotain kylmää…?

Helvetti. Olin ollut liian pitkään ulkona sosiaalisista kuvioista tai sitten pian viralliseksi muuttuva avioero oli hajottanut minut lopullisesti. En tahtonut saada hetkeen henkeä ja kurkussani pisteli, kun paha mieli nousi taas sisälläni. Ilari pelasti minut enemmältä änkyttämiseltä.

-Eihän sun tartte anteeksi pyytää. Ja se on ihan totta. Suomalaiset juo kahvia. Ja niin mäkin juon, mutta mä opin Belgiassa tykkään café au lait’stä ja kulutin sitä niin paljon, että mulle tuli univaikeuksia. Mutta…jos sulla on kahvia valmiina…

-Ei tartte. Ei tartte. Ei tietenkään, hyökkäsin sanomaan nopeasti ja karkasin keittiöön.

Syntyi hiljaisuus, kuulin valjaiden avaamisesta syntyvän kilahduksen ja sitten Ilari kysyi takaani varovasti:

-Onko sulla maitoa? Jos ei olis liikaa pyydetty saada kuumaa maitoa, mä joisin oikeestaan tosi mielellään. Mä en oo juonu Suomessa vielä yhtäkään kupillista ja se on ollu aika helppoa, kun latte ei oo sama kuin café au lait.

Pehmeä, ystävällinen ääni tuntui niin hyvältä, että tavallisen raskaan, kostean huovan sijaan ympärilleni tuntui kietoutuvan auringonsäteitä, joita keittiössä tanssi.

-Totta kai mulla on maitoa, henkäisin ja otin tiskikaapista kattilan.

-Ei sun tarvi sitä keittää. Laita mikroon vaan, Ilari kehotti ja istuutui sitten omine lupineen keittiönpöydän ääreen.

-Eihän se silloin oo oikeeta maitokahvia, minä tokaisin päättäväisesti ja mittasin maitoa kattilaan.

-No. Suomalainen kahvi on vähän erilaista…

-Mulla on Parisienia. Mä tykkään tummasta kahvista.

-Kissarakas ja tumman kahvin ystävä. Sä saatat olla unelmien vuokraemäntä, Teresa.

Äänensävy oli tavallistakin kehräävämpi ja vilkaisin automaattisesti sivulleni. Ilari oli nojautunut rennosti eteenpäin, hänen voimakkaat käsivartensa lepäsivät pöydälläni, ja silmät kimalsivat niin flirttailevina, että ne välkkyivät miltei laventelin värisinä. Kuuma aalto rysähti lävitseni niin nopeasti, että oli ihme etten kaatunut sen voimasta. Heti perään tuli katumus. En ollut koskaan katsellut vihreämmän ruohon perään, ja erostani oli niin vähän aikaa, että…voisi olla mahdollista, että palaisin vielä yhteen Erikin kanssa.

Mutta mitä se haittaisi jos…? Ehkä Ilari piti minusta…? Suoristin ryhtini ja muistutin itselleni, että Ilarilla oli tietynlainen maine. Enkä minä aikonut ruveta hänen viihdyttäjäkseen.

-Älä näytä noin kauhistuneelta. Se oli vitsi. Aika huono sellainen, mies virnisti.

Hengitin syvään. Vitsi. Tietysti. Mitä minä olin kuvitellut? Käänsin katseeni hiukan onnettomana maitoon, joka alkoi näyttää kiehumisen merkkejä. Otin nopeasti suurimman kupin, joka hyllyssäni oli ja valmistin maitokahvin Ilarille. Itselleni kaadoin tavallisen mustan mukillisen.

-Sä oot kuulemma yhtä epäonnistunu avioliittomarkkinoilla kuin mäkin, Ilari tuumasi, kun laskin kupin hänen eteensä.

Käteni vavahti huolettoman äänensävyn kuullessani, mutta muistin sitten, että miehen erosta oli jo pari vuotta. Ja että hänellä oli ollut runsaasti lohduttajia.

-Niin, sanoin katse kupissani, kun istuuduin miestä vastapäätä.

Aloin hapuillen selittää:

-Mun…hmm…ero ei oo vielä selvä. Voi olla, että…tietenki, jos me mennään vielä yhteen, sä saat silti…

Jotain oksettavaa kierähti vatsassani ja rypistin kulmiani. Olin ollut vereslihalla pitkään, mutta tänään olin jostain syystä erityisen herkkänä. Tunteet tuntuivat kuplivan kaiken aikaa sisälläni kuin vaarallinen taikapata, josta saattoi läikkyä yli mitä tahansa. Kun en jatkanut lausettani loppuun, Ilari vastasi:

-Mä luulin, että se olis…epätodennäköistä. Harri sanoi, että sun eksällä on uus. Ootteko te jutellu jotain yhteen palaamisesta? Mä en halua loukata, mutta en mä sellaisessa tapauksessa taida tänne muuttaa. Mulla on kamaa, jota mä toivoin voivani tuoda tänne ja…no, jo tällainen kämppistely tuntuu vähän nuoremman miehen puuhalta muutenki. En mä pariskunnan jalkoihin viitti tulla pyöriin.

Nielaisin raskaasti ja myönsin hiljaa:

-Ei me olla puhuttu mitään. Me vaan oltiin niin kauan yhdessä, että mun on vaikeeta uskoa, että se on vaan…ohi. Tosta noin vaan.

Sillä kertaa en pystynyt pidättelemään. Olin ollut viisi kuukautta putkeen yksin, jos töitä ei laskettu, enkä ollut puhunut tilanteestani kenellekään muulle kuin sairaanhoitajalle. Krapula terästi muutenkin levälleen pyrkiviä kirjavia tunteitani ja yksinäinen kyynel ehti vierähtää poskelleni, vaikka kiirehdin pyyhkäisemään silmäkulmaani.

-Hitto, Ilari äännähti ja tarttui käteeni.

Tuijotin hänen suurta kouraansa, johon käteni näytti uppoavan miltei huvittavalla tavalla ja sopersin:

-Anteeksi. Kyllä mä jo…kyllä mä taidan tietää, että se on ohi. Sitä vaan toivoo. Kun on ollu…tää ei oo ollu kovin…hmm…helppoa mulle.

-Ei sun tarvi pyytää anteeksi. Taaskaan. Mulla ei oo nenäliinaa mukana, mutta mä annan sulle talouspaperia, jooko?

Muististani nousivat Erikin sanat jatkuvista anteeksipyytelyistäni ja minua itketti entistä enemmän. Onnistuin kuitenkin keräämään tahdonvoimaa ajattelemalla sitä tosiasiaa, että minua vastapäätä istuva mies oli minulle aivan outo, ja että hän oli potentiaalinen vuokralainen. Voisin itkeä tihrustaa itsekseni heti, kun hän olisi mennyt, mutta nyt en tihrustaisi. Ainakaan enempää.

Sain käteeni talouspaperia ja nostin silmäni päättäväisesti Ilariin.

-Ant…Se on vaan vielä vähän vaikea paikka. Mä en nyt taida vaikuttaa enää unelmien vuokraemännältä. Ennemminki vähän hassahtaneelta sellaiselta, yritin ironisesti, mutta ääneni oli lattea ja väritön.

Olin jo melko varma, etten saisi Ilaria vuokralaisekseni, vaikka heittäisin striptease-numeron ja tarjoaisin ilmaisen eläinlääkärin Barabbaalle. Ilari hymyili surullisesti ja puisti päätään.

-Mun ero oli niin sivistyny, että mä en ees muistanu, että moneen se sattuu ja pahasti. Anteeksi. Etkä sä vaikuta hassahtaneelta. Vain surulliselta.

Vedin varovaisesti henkeä ja kysyin:

-Mitä…jos mä esittelisin huoneistoa, kun on juotu kahvit?

-Mitä jos me juodaan kahvia ja sä kierrätät meitä samalla? Tää näyttää kivalta asunnolta ja mä muutan heti, jos sä vaan huolit mut tänne.

Erik ei koskaan ollut pitänyt siitä, että olin juonut tai syönyt jossain muualla kuin keittiössä. Sipsit ja popcornit olohuoneessa olivat olleet minun hiljainen mielenosoitukseni sitä ajattelutapaa vastaan. Tunsin itseni suorastaan villiksi, kun nyökkäsin ja nousin pöydästä. Hörppäsin voimakasta kahvia ja kävelin verkkaisesti olohuoneeseen.

-Olohuone, sanoin kättäni heilauttaen.

-Mmh. Sopivan iso. Veikö sun eksä täältä jotain, kun tossa on noin iso tila?

Rykäisin vaikeasti ja myönsin:

-Ruokapöydän. Sellasen ison.

-Mulla olis flyygeli. Mä en soita kovin hyvin, mutta June opetti mulle jotain ja mä lupasin pitää siitä vempeleestä huolen.

Flyygeli? Jonkun naisen flyygeli?

-Kyllä kai sä voit sen…eikö sulla oo mitään muuta paikka sille? Mä vaan sitä, että sehän maksaa roudata sitä ees taas.

-No mä tykkäisin vaan siitä, et se olis täällä eikä varastossa. Voidaan pitää pieniä bileitä. Sä voit tanssia ja mä soitan. Tosi huonosti.

En ollut enää siinä tunteiden sekamelskassa lainkaan yllättynyt, kun kurkustani karkasi kikatus.

-Mä oon hirvee tanssija. Mä näytän rammalta karhulta, kun mä tanssin.

-Niin. Sä oon tietty ekspertti. Kun sä oot kerran eläinlääkäri. Sä kai sitten oot törmänny rampaan, tanssivaan karhuun. Onneksi mä oon niin huono soittaja, että mä soitan kuin humalainen simpanssi. Me ollaan täydellinen pari.

Virnistin mielikuvalle meistä omissa juhlissamme ja käännyin makuuhuoneen ovelle.

-Tää on sun makkari. Jos sulla on oma sänky, sä saat tietty…

-Mä luulin, että tää on sun. Kun täällä on parivuode.

Ääni kuului aivan takaani. Niin läheltä, että Ilarin hengitys tuntui hiuksillani. Sisälläni jyrähti kuin siellä olisi haljennut kallio ja sitten uusi, aiempaakin kuumempi aalto iski vatsaani ja levisi jäseniini ehdottomana ja kaiken voiman varastavana. Nielaisin posket hehkuen, nojauduin varovaisesti ovenpieltä vasten ja selitin:

-Mä nukun entisessä vierashuoneessa. Toi sänky…se on mulle turhan suuri. Mä tykkään pienemmästä. Mä voin myydä ton tai viedä johonki varastoon, jos sulla on oma…

-Ei oo. Tai siis sitä mä en tuonu Suomeen. Kyllä mulle parisänky kelpaa.

Miehen käsi laskeutui olkapäälleni, happi karkasi keuhkoistani ja suljin hetkeksi silmäni. Tämä oli outo, outo päivä. Täynnä outoja tunteita, outoja tilanteita, outoja sattumia – kuten kissapaitani ja Barabbas, flyygelin menevä tila olohuoneessani ja…hmm…Raotin silmiäni ja uppouduin katselemaan sänkyä. Ilarin käsi tuntui hohkaavan sellaista kuumuutta, että ihoani paidan alla pakotti ja yhtäkkiä näin sieluni silmin itseni päiväpeitolla miehen suuren vartalon alla. Näin vaaleisiin hiuksiin uponneet sormeni, paljaat sääreni, jotka olivat kietoutuneet miehen ympärille, miehen lantion liikkeen, kun hän työntyi…työntyi…

Pakotin itseni vaivalloisesti todellisuuteen syntisinä väreilevistä mielikuvistani. Mikä ihme minua riivasi? Ja miksei Ilari sanonut mitään? Käännyin ja jouduin niksauttamaan niskani kenoon, jotta näin vaaleanharmaat silmät mahdollisimman hyvin. Ne näyttivät hymyilevän ja ehdottavan jotain…jotain hävytöntä ja…Sivalsin itseäni henkisellä karttakepillä sormille. Niin kuin Ilari muka minua haluaisi.

Viimeinen ajatus toi mukanaan toisen. Ehkä mies haluaisi tuoda naisiaan asuntooni?

Pohdin asiaa hetken ja totesin, etten pitänyt ajatuksesta. Minulla oli ollut tasan yksi seksikumppani ja uskalsin olla jo sen verran rehellinen itselleni, että saatoin myöntää seksin Erikin kanssa olleen pitkään ankeaa. En halunnut repaleisessa tilassani herätä jatkuvasti vuokralaiseni ilonpitoon, kun seksi – seksikin – oli yksi kipupisteistäni. Hain ensin sanoja, mutta lopulta päätin töksäyttää huolenaiheeni sellaisena kuin se oli.

-Mä toivoisin, että tänne ei tuotais vieraita ihmisiä. Yöksi siis. Jos sulla on naisystävä tai -ystäviä, sä voit varmaan yöpyä niiden luona. Tai sithän on hotellit.

Nyökkäsin pontevasti. Jostain syystä Ilarin hymy leveni.

-Niin tietysti, mies vastasi ja lisäsi hitaasti:

-Eikähän kaiken tarvitse tapahtua yöllä. Tai makuuhuoneessa.

Eikö? Itse olin viimeksi ollut hurja häämatkallani Ranskaan, kun olin harrastanut seksiä Erikin kanssa porttikongissa. Yskäisin vaivalloisesti ja pistin merkille, että Ilarin käsi oli edelleen olkapäälläni. Kosketus sai minut ajattelemaan porttikongeja, auton takapenkkejä, ruokapöytiä. Kaikenlaisia paikkoja, joilla ei ollut mitään tekemistä makuuhuoneen kanssa. Minua pyörrytti ja nykäisin itseni nopeasti vapaaksi samalla, kun astahdin sisemmäs huoneeseen.

-No niin. Täällä on vielä mun vaatteet, mutta mä siirrän nää vierashuo…mun huoneeseen. Tietenki. Siellä on kans reilusti tilaa.

Kävelin reippaasti vaatekaapille, avasin ovet hiukan tarpeettoman nopeasti ja huudahdin pelästyksestä, kun suuri musta hahmo loikkasi jalkoihini ja ryömi sitten loukkaantuneen näköisenä sängyn alle.

-Mähän sanoin. Mä voisin huutaa tolle paukapäälle, mutta ei se nakkaa paskaakaan, Ilari ilmoitti kuivasti.

-Barabbas on vaan normaali kissa. Se tykkää pimeistä, ahtaista paikoista. Eiks niin?, sanoin painavasti ja virnistin sängyn alta välkkyville silmille.

-Sä oot eka, joka on sitä mieltä. Että se on normaali. Oota kun se kusee sun kirjahyllyyn. Mutta älä pelkää. Sitä se tekee tosi harvoin.

-Kuseeko se erityisen huonojen kirjojen päälle?, kysyin mieli taas kevyempänä, kun oli päästy eläimiin.

-No viimeksi se ruikki mun yhen tuttavan Danielle Steelin päälle. Kai se on makuasia. Corinne ei oikein arvostanu Barabbaan tuomiota.

Nauroin ääneen ja käännyin vaistomaisesti katsomaan Ilaria. Mies oli nojautunut vaatekaapin ovea vasten, ja kun katsoin raskasluomisiin silmiin, jotain tummaa – kuin varjo – kulki miehen vaaleissa silmissä ja ne siristyivät hetkeksi. Parin sekunnin ajan minusta tuntui, kuin minua olisi tarkkaillut jokin Barabbasta huomattavasti suurempi kissapeto.  Sitä kesti kuitenkin vain hetken ja sitten Ilari veti suunsa sulavaan hymyyn, joka sai varpaani kipristymään. Huokaisin huomaamattani ja totesin pienellä äänellä:

-Mulla ei sitten oo hätää. Mä en omista yhtään Danielle Steeliä.

KIINNOSTUITKO TARINASTA? SEN VOI OSTAA NETTIKIRJAKAUPOISTA KUTEN ADLIBRIS, SUOMALAINEN KIRJAKAUPPA TAI ELISA KIRJA.