TÄHTI 11

-Tänne? Tänään? Tähän aikaan vuodesta?, tätini ällistynyt ääni tivasi.

-Niin. Tuota…kuukaudeksi. Se haluaa kaikki vapaat mökit ja sen suuren huvilan. Se haluaa olla rauhassa.

Mari-tätini päästi äänekkään hekotuksen.

-Sillä on tuuria. Nyt on ollu niin paskat säät, että ruskavieraita on vähemmän kuin tavallisesti ja peruutuksia tulee koko ajan. Ei täällä kohta oo muita ku porot ja me.

-Sä et usko, mitä paparazzit on valmiita tekeen ja mitä vähemmän ihmisiä on lähistöllä…

-Täkäläiset ei puhu. Sitähän varten tänne tommoset ihmiset tulee. Mutta joo, mä buukkaan kaiken mahdollisen siltä varalta, että jotain kalastusintoilijoita ilmaantuis. Ja se huvila on aivan erillään lomakylästä. Mutta se maksaa…

-Tarkista Vilhelmin nettoarvo netistä. Sillä olis varaa varata kuukaudeksi vaikka koko Lappi jos se haluis.

Olin rynnännyt aiemmin Vilhelmin ja Caran perään ja vaatinut tietää, mitä Vilhelm tarkoitti ”lähtemisellä” ja ”meillä”. Mies oli kuitannut vain lyhyesti:

-Tänään, koko se mesta, te kaks ja pakolliset vartijat. Ainaki kuukausi.

En ymmärtänyt mitä varten minun ja Duncanin piti lähteä Lappiin asti, kun olisimme todennäköisesti hoitaneet asiat Lontoossa paljon helpommin, mutta minun työssäni Vilhelmin sana oli laki. Kun hän oli kääntynyt Cara sylissään jatkamaan kohti vierashuoneita, en ollut kehdannut kysellä enempää.

Niinpä olin ottanut puhelimen kauniiseen käteen ja soittanut äitini siskolle. Tätini oli ollut aluksi varautuneen kuuloinen – varmaankin niittämäni maineen vuoksi – mutta kun olin ilmoittanut, että Vilhelm Cox oli saapumassa vielä samana päivänä Ivalon lentokentälle yksityiskoneellaan, hän oli unohtanut löyhämoraalisen sisarentyttärensä.

Paitsi ei aivan.

-Onko sulla…öh…nukutko sä saman katon alla sen kans?, tätini kysyi nyt varovaisesti.

-Vilhelmillä on naisseuraa, mutta se en oo mä, vastasin yhtä varovaisesti.

-Niinpä tietenkin, Mari niiskautti paheksuvasti.

En kommentoinut mitenkään, eikä tätini paheksuntaa lopulta kestänyt paria sekuntia pitempään, sillä seuraavaksi hän tiedusteli:

-Kai se antaa sentään nimmarin?

-Mä voin luvata, että sä saat minkä fanituotteen tahansa ja nimmarin, lupasin anteliaasti.

-En mä oo mikään fani…varsinaisesti…, Mari peruutti, mutta ei sitten malttanut olla ihmettelemättä haikealla äänellä:

-Ilmestyyköhän se tänne jossain kirkkaanpunaisessa puvussa tai muuta vastaavaa? Se näyttää kieltämättä hyvältä niissä kuvissa.

Puristin huuleni yhteen estääkseni naurunpurskahdusta pääsemästä ilmoille ja mietin, mihin kuviin ei-fani tätini oli tutustunut. Puolen vuoden takaiseen Vogueen? People-lehden Sexiest man alive -voiton yhteydessä tehtyyn juttuun ja kuvasarjaan? Trendin artikkeliin, jota varten Vilhelm oli poseerannut kirsikanpunaisessa puvussa Kaivopuiston rannalla?

– Mä en päätä Vilhelmin vaatteista. Voitko sä järkätä meille sellaset vetimet, että me pärjätään siellä? Tää tulee äkkiä, mutta mä luulen, että on järkevämpi hankkia kunnon vaatteet Lapin säähän sieltä kuin alkaa täällä shoppaileen. Mä lähetän koot.

Täti vakuutti innokkaasti, että kaikki tarpeellinen löytyisi kyllä – ellei Ivalosta, jostain kauempaa. Lopetin puhelun ja nostin katseeni Duncaniin, joka katseli minua alistuneen näköisenä.

-Tuo kieli on käsittämätöntä hepreaa.

-Ehkä sinä opit kuukaudessa jotain, sanoin käsi täristen ja sydän epämukavasti jyskyttäen.

En vieläkään ollut toipunut villistä seksistä Duncanin sohvalla ja mietin, pitäisikö minun ottaa asia puheeksi. Mies ehti kuitenkin ensin.

-Minä olen anteeksipyynnön velkaa.

Duncanin ääni oli muodollinen ja kireä, mutta hän katsoi minua silmiin. Mies haroi vaaleita hiuksiaan, jotka olivat auki ja vieläkin hiukan kosteat. Räpäytin silmiäni, kun muistin miten hän oli kävelyttänyt minut parin minuutin suihkuun ennen Caran tuloa. Olin nojannut edelleen pökertyneenä miehen vartaloa vasten, kun hän oli kuljettanut pehmeää sientä pitkin selkääni ja takapuoltani ja kääntänyt minut sitten selkä rintaansa vasten ja pusertanut vaahtoa rinnoilleni ja vatsalleni. Hän oli pessyt reiteni, jalkovälini, sivellyt rintojani ja suudellut samalla niskaani, kunnes oli henkäissyt minun olevan valmis ja hoputtanut pois suihkusta.

Onneksi hänellä oli ollut voimaa hoputtaa, mielessäni käväisi. Duncanin kalu oli painautunut alaselkääni mahtavan kovana ja minä olin ollut tehokkaasti unohtamassa Caran, Vilhelmin ja koko maailman.

-Minun olisi pitänyt muistaa lähettää ne viestit ja minun olisi pitänyt hakea sinut käsiini ja kertoa Nakedin menestyksestä, ennen kuin tuon muita juhlimaan.

Varhaisaamun katkeruus nousi kielelleni kuin akkuhappo ja vastasin ivallisesti:

-Minä olisin arvostanut sitä. Mutta älä huoli. Se sinun naisesi ottaa kyllä sinut varmasti takaisin, kun vähän lirkuttelet hänelle.

Duncanin kasvot vääntyivät epämukavaan irvistykseen.

-Sekin oli virhe. Minun täytyy pyytää anteeksi myös Sophielta. Minä tapailin häntä jonkin aikaa, mutta se loppui…ja sitten ajattelin, että voisimme ehkä kokeilla uudestaan.

-Ja silti panit tänään minua. On siinä minulla moraalinvartija, muistutin miestä kirpeästi.

Mies hymähti ja käänsi päänsä.

-Ehkä sinä olet oikeassa. Ehkä minä olen arvioinut sinua epäreilusti. Sinä vain…minä haluan…minä en osaa selittää…

Duncan vaikeni ja käänsi katseensa takaisin minuun. Ruskeat silmät kimalsivat oudolla tavalla ja näin, että hän oli sanomaisillaan jotain. Mies kuitenkin nielaisi sanat, joiden tiesin olleen kielen päällä ja muistutti käheästi:

-Sinähän sanoit, että minä saan sinusta mitä haluan.

Sydämeni tuntui pysähtyvän ja sitten se alkoi jysähdellä niin, että ääni tuntui kaikuvan työhuoneessa kuurouttavasti kuin Poen Kielivä sydän. Pidättelin hengitystäni ja nyökkäsin, kun kaikki loukkaantuneisuuteni hukkui villinä kuohuvan kiihkon ja jännityksen alle.

-Seksiä. Niin kauan kuin olemme Lapissa, mies lausui pehmeästi.

Tuijotin Duncania uskomatta korviani ja yhtäkkiä minulla tuntui olevan vaikeuksia pysyä pystyssä.

-Yksinoikeudella. Ei muita miehiä, hän lisäsi vielä hiljaa.

Yksinoikeudella. Kuukausi. Se oli hirvittävän suuri murunen. Oikea lohkare.

Minun olisi varmaankin pitänyt osata pysyä vihaisena vähän pitempään – edes ylpeyteni vuoksi, mutta Duncaniin eivät päteneet samat säännöt kuin muihin miehiin.

-Yksinoikeudella. Ei muita naisia, minä kuiskasin, sillä ääneni ei kantanut enempää.

Duncanin kasvot rentoutuivat. Hän hymyili raskasluomiset silmät aistillisesti hehkuen ja nyökkäsi. Kiersin työpöytäni takaa miehen luo ja painauduin hänen syliinsä kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Hän puristi minua itseään vasten hetken ja antoi huultensa liukua poskellani ja kaulallani, mutta mutisi ihoani vasten:

-Vasta perillä. Meidän täytyy tyhjentää Vilhelmin koko kalenteri ja selvittää Caran työtilanne ja no, miljoona muuta asiaa. Miksiköhän hän ylipäänsä haluaa, että me lähdemme mukaan? Siellä jumalan selän takana ei taatusti ole mitään sellaista, mitä se tätisi ei voisi järjestää.

Hengitin Duncanin tuoksua pää pyörällä ja kehoni siritti onnesta kuin parvi heinäsirkkoja, mutta yritin keskittyä miehen kysymykseen.

-Mistä minä tiedän? Tiedän vain, että Vilhelm sanoi, että me lähdemme. Sinä ja minä. Ja koska hän maksaa palkan, en kysele enempää.

Irrottauduin vastahakoisesti Duncanista ja istuuduin työpisteelleni.

-Hoitaisitko sinä bändin, Nickin ja levy-yhtiön?, kysyin, sillä tiesin niiden olevan kovimpia paloja purtaviksi.

Duncan nyökkäsi ja mutisi:

-Isä saa järkyttävän raivokohtauksen. Minä saan kuulla tästä vielä loputtomiin, aivan kuin tämä olisi minun vikani. Arvaapa vain, karjutaanko kultamunia munivalle hanhelle itselleen mitään hetkellisistä päähänpistoista?

____________________________

-Mutta minun vaatteeni ovat matkalaukussa yhdessä mökeistä, sanoin epäröivästi.

Olimme saapuneet Ivaloon kahdeksan aikaan illalla ja nyt olimme lopettelemassa myöhäistä illallista – poroa, sienikastiketta ja kermaperunoita –  suuressa, upeassa hirsihuvilassa. Vilhelm oli juuri ilmoittanut meidän yöpyvän saman katon alla yläkerran makuuhuoneissa, enkä oikein tiennyt mitä ajatella työnantajani viimeisimmästä määräyksestä.

Tätini oli saanut toivomansa show’n, sillä olin kokeillut kepillä jäätä ja kysynyt, voisiko Vilhelm hänen mielikseen pukeutua The Beltin solistin tuttuun univormuun saapuessaan Suomeen. Mies ei ollut pannut hanttiin. Itse asiassa hän oli vierashuoneesta ilmestyttyään näyttänyt siltä, että hän olisi hyvinkin saattanut suostua vaikka luovuttamaan koko omaisuutensa sille, joka sitä olisi keksinyt pyytää.

-Iiris-kulta, jos sun täti tarvii vähän rock-glamouria niin mä leuhotan ulos niin suureen tyyliin kuin osaan, Vilhelm oli luvannut.

Niinpä koko Ivalon kenttä oli saanut seurata, kun mies oli seisahtunut saapuvien alueelle omenanvihreässä liivipuvussa ja taivaansinisessä paidassa. Hän oli antanut katseensa kiertää raukeana ympärillään, aivan kuin ei olisi muka nähnyt meitä ja nykäissyt varta vasten pukemansa sinisen flat cap-lakin päästään niin, että valkoiset hiukset olivat pelmahtaneet esiin. Sitten hän oli työntänyt toisen kätensä housuntaskuunsa harkitun hitaasti ja iskenyt katseensa tätiini. Kun hän oli ehtinyt luoksemme laiskoin, melkein viivyttelevin askelin, rinta rottingilla ja leveä hymy huulillaan, tätini oli ollut sanaton ja meidän oli pitänyt paeta, sillä Ivalon eristyneisyydestä huolimatta Vilhelm oli tunnistettu nopeasti.

Siirsin katseeni vieressäni istuvaan Duncaniin, ja hermostuneen odottava värinä kasvoi sisälläni. Koneessa mies oli nukkunut suurimman osan matkasta, ja lopun aikaa olimme seurustelleet Vilhelmin ja Caran kanssa. Aloin jo ihmetellä, oliko työhuoneessa saamani ehdotus sittenkin vain omia päiväuniani.

Duncan ei heti reagoinut Vilhelmin ilmoitukseen mitenkään muuten kuin nojaamalla tuolinselkään, kurottautumalla avaamaan hiuksensa poninhännältä ja haromalla suortuviaan.

-Sinä et tarvitse vaatteita, etkä itse asiassa mitään muutakaan enää tänä iltana, mies sitten ilmoitti päättäväisellä äänellä, joka ampaisi suoraan selkäytimeeni ja jäi sinne liekehtimään.

Cara silmäili kiinnostuneena Duncania ja minua. Vilhelm selitti avuliaasti:

-Kyllä vain rakkaani, nuo kaksi naiskentelevat kuin kaksi pupua. Iiris on hylännyt minut tuon kärttyisän aatelisherran vuoksi. Sydämetöntä eikö totta? Ja mikä raakalainen meidän Duncanimme on. Katso tuota fritsua. Jätkä on melkein syönyt Iiris-paran.

Duncan mulkaisi Vilhelmiä, mutta Cara vain nauroi. Vanhempi nainen iski minulle silmää ja sanoi:

-Enpä tiedä. Sinä et ole ollut naisillesi erityisen sydämellinen. Minä voin kyllä ymmärtää Iiristä. Duncan on sellainen namupala, että hän on vieraillut minunkin fantasioissani…

-Willow!

Vilhelmin ääni oli leikillinen, mutta hänen ilmeensä paljasti, että hän ei pitänyt siitä, mitä oli juuri kuullut. Duncan nousi nopeasti pöydästä ja tarttui käteeni.

-Ylös, hän tokaisi ja alkoi työntää minua edellään portaisiin.

Olin ehtinyt ottaa muutaman askeleen, kun kuulin ruokapöydän äärestä, kuinka Cara kehräsi Vilhelmille:

Mitä? Luuletko sinä todella olevasi maailman ainoa haluttava mies?

Tunsin Duncanin kouran tarttuvan löysään nutturaani ja toisen käden nykäisevän ylisuuren villapuseroni v-kaula-aukkoa niin, että toinen olkapääni paljastui kokonaan. Kun mies painoi suunsa hartialleni Vilhelmin vastaus hukkui kohinaan, joka humisi vartalossani kuin myrskyn liikuttelema varjoisa kuusimetsä.

-Sinä olet liian hidas, Duncan mutisi ja nipisti ihoani hampaidensa väliin.

-Älä…tuo jälki kaulassa…minä en pysty edes meikkaamaan sitä piiloon…

Duncanin hampaat iskeytyivät olkapäähäni. Kipu sävähti lävitseni, nautinto humahti hehkumaan vatsanpohjaani ja käteni nousi miehen hiuksiin. Kun suustani pääsi kiihottunut, matala voihkaus, mies kuiskasi:

-Minä pidän sinun merkitsemisestä. Ja se on tarkoituskin. Että se näkyy.

Hän työnsi minua eteenpäin samalla, kun hänen kätensä livahti villapaitani alle, hänen huulensa työskentelivät niskallani ja minusta alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että rämmin raskaassa suomaastossa. Kun olin kaatua yhdellä ylimmistä askelmista, Duncan nosti minut hartialleen ja kantoi ylös. Huudahdin heikosti, enkä ehtinyt nähdä ympäristöstäni mitään muuta kuin lautalattian ja sitä peittävät tummanpunaiset paksut matot, kun minut laskettiin lattialle.

Tai ei aivan. Allani oli jotain….käteni osui lämpimään, karheanpehmeään materiaaliin ja tajusin lepääväni porontaljasta tehdyllä matolla. Duncan oli hävinnyt vähän sivummalle ja työntäydyin istumaan. Mies otti sytykkeitä ja valkoisen, elegantin takan vieressä olevasta säilytyslokerosta puita.

-Tässä ei ketä kuin hetki. Minun sukuni taloissa on paljon suurempia ja hankalampia takkoja.

-Minä voin auttaa.

-Hyvä. Riisuudu, Duncan vastasi.

Himo ja odotus kalvoivat sisuskalujani jo sietämättömällä voimalla, ja pyörähdin turhautuneena polvilleni. Duncan oli vaikuttanut kärsimättömältä, mutta siinä hän vain sytytteli takkaa kaikessa rauhassa. Tartuin villapaitaani ja sanoin käheästi:

-Katso minua.

Duncan oli asettelemassa puita tulipesään, ja kun hän käänsi päänsä, minä riisuin paitani. Ojensin käteni taakseni ja heitin mustat, olkaimettomat rintaliivit villapaidan päälle. Konttasin Duncania kohti ja nousin taas polvilleni aivan hänen edessään.

-Minä en tarvitse tulta, mutisin miehelle.

Siirsin hänen hiuksiaan ja poolopaidan korkeaa kaulusta sivuun ja näykkäisin hellästi jäntevää niskaa.

-Minun on jo hirveän kuuma, kuiskasin.

Duncan henkäisi raskaasti. Sujautin toisen käteni paidan alle ja aloin hivuttaa vaatetta ylöspäin. Olin näkevinäni, että Duncanin sormet vapisivat. Se rohkaisi minua entisestään. Nousin seisomaan niin, että lantioni oli aivan miehen edessä ja aloin riisua tummansinisiä vartalonmyötäisiä pillifarkkujani. Näin Duncanin vilkaisevan minua sivusilmällä, ja kun kiskaisin sekä farkut että pikkuhousut polviini ja siitä alas, mies kääntyi ja tarttui minua reisistä.

-Minähän sanoin, että minä olen nopea. Ja sinä näytät upealta tulenkajossa, hän totesi matalasti ruskeat silmät välähtäen.

Vilkaisin takkaan ja totta tosiaan, siinä oli alkanut palaa tuli. Tunsin Duncanin suun ja kielen toisella reidelläni, aivan lähellä häpyäni ja olin pudota polvilleni.

-Ooh…, huokaisin ja yritin tarttua miehen hiuksiin.

Tämä kuitenkin väisti ja nappasi ranteeni tiukkaan otteeseen. Mies näykki ja suuteli tiensä jalkoväliini. Kun hän vihdoin nuolaisi vakoani kevyesti, metsän kohina oli yltynyt sisälläni ujellukseksi ja raskaaksi ryskinnäksi. Minua hyväilevä kieli oli märkä ja määrätietoinen, lämmin ja liukas. Se liukui pitkin toista häpyhuultani ja sitten toista, se tunkeutui vakooni kevyesti ja pyörähti klitoriksellani. Huohotin avuttomana pystymättä tekemään muuta kuin seisomaan vapisevilla jaloillani, sillä farkkuni ja alushousuni olivat jääneet nilkkoihini ja estivät minua liikkumasta tai avaamasta sääriäni kuten olisin halunnut, ja käteni olivat Duncanin sormien tiukassa puristuksessa.

Sitä kidutusta tuntui jatkuvan loputtomiin ja asentoni painui naurettavaksi. Polveni koukistuivat, selkäni kaareutui ja lantioni työntyi eteenpäin, kun yritin saada jalkovälini mahdollisimman auki ja Duncanin suuta vasten. Mies ei kuitenkaan tarjonnut minulle vapahdusta, vaan hänen suunsa vaelsi vatsalleni ja sitten taas takaisin reisilleni. Aloin rukoilla.

-Duncan, ole kiltti. Anna minulle…ota minut. Ota minut jo. Minä tarvitsen…

-Minä tiedän täsmälleen, mitä sinä tarvitset, Duncan sihautti, käänsi minut ympäri ja työnsi.

Hetken pelkäsin kaatuvani päistikkaa maahan, mutta mies otti minusta kiinni ja vain ylävartaloni putosi ja käteni tapailivat mattoa. Hän ohjasi minut polvilleni ja tarttui käsiini.

-Näin, hän opasti ja liikutti käsivarsiani ja painoi päätäni niin, että käteni ojentuivat taljalle pääni yläpuolelle ja poskeni lepäsi matolla.

Kuulin hienoista liikettä, vaatteiden vaimeaa kahinaa ja lopulta Duncanin paljaat reidet reisiäni ja takamustani vasten. Mies ei sanonut sanaakaan, kurottautui vain päälleni, työnsi kullinsa litimärkänä odottavaa koloani vasten ja tarttui ranteisiini.

-Sinä et arvaa, miten minä olen odottanut tätä, hän ilmoitti karhealla äänellä.

Sitten hän aurasi sisääni.

Parkaisin nautinnosta ja yritin liikkua, mutta se oli käytännössä mahdotonta johtuen housuista nilkoissani, asennostani, kaksimetrisestä miehestä päälläni ja hänen sormistaan, jotka puristivat ranteitani armottomasti. Duncan alkoi takoa pilluani välittömästi valtavalla voimalla ja hänen puristuksensa ranteistani kiristyi entisestään samalla, kun hänen hengityksensä hiveli poskeani ja hiuksiani.

Suljin silmäni ja ajauduin synkän kutsuvaan aistimaailmaan. Hengitykseni kulki nopeana pihinänä. Turvonnut, vuotava pilluni litisi. G-pisteeni kirkui tappavan ihanasta nautinnosta Duncanin kalun iskiessä sisääni ja höylätessä sitä vasten yhä uudestaan ja uudestaan.

Kiimainen uikutukseni alkoi hiljaisena kurkkuäänenä, mutta pian se kaikui korvissani ja kasvoi koko ajan äänekkäämmäksi.

-Saatana, Duncan sihahti ja olin kuulevinani epätoivon hänen äänessään.

Hän puristi ranteeni yhden kätensä suojiin ja painoi toisen kouransa korvalleni ja pääni sivulle. Sitten hän kiihdytti vauhtia. Luulin hajoavani kappaleiksi. Pilluni ahtautui minua takovan paksun kullin ympärille, reiteni tärisivät ja vartaloni kivettyi odottamaan. Päässäni hakkasivat pelkästään Duncanin kalun rytmi ja sokaisevat leimahdukset, joita se lähetti avuttomaan kehooni.

Sitten se iski. G-pisteeni tuntui räjähtävän kuin ohjus, vartaloni läpi löi miljoona volttia sähköä ja myrsky sisälläni tuntui katkovan ja pilkkovan minut sirpaleiksi ja säpäleiksi. Suustani purkautui eläimellinen ulina ja lantioni nytki ja puski Duncania vasten sen, mitä se pystyi. Kouristelin ja vavahtelin, enkä ymmärtänyt tästä maailmasta mitään muuta kuin että Duncan työntyi sisääni vielä muutaman hurjan kerran, ennen kuin hänen karjaisunsa sinkoutui ilmaan ja liikkeensä pysähtyi.

Mies painui päälleni hetkeksi raskaasti hengittäen, mutta kieräytti minut pian kyljelleen niin, että näin sumuisin silmin takassa tanssivat liekit. Hän kiskoi housut nopeasti nilkoistani, heitti säärensä lantioni yli ja veti minut tiukasti rintaansa vasten käsivartensa suojissa. Vartaloni läpi kulki uusia aaltoja, jotka yhdistyivät sisälläni vieläkin vellovaan orgasmiin.

Se oli onnea. Puhdasta, kirkasta onnea.

_________________________________

Kolmen ja puolen viikon päästä heräsin ruumis raskaana, rentona ja tyytyväisyydestä kihelmöiden. Ulkona oli vielä pimeää, joten kellon täytyi olla melko vähän, enkä erottanut talossa mitään muita ääniä kuin Duncanin syvän, rauhallisen hengityksen olkapäätäni vasten. Kipristelin varpaitani nautinnollisesti, venyttelin hiukan ja silitin sitten pakahduttava möykky kurkussani Duncanin hiuksia.

Vilhelm oli valittanut, että Duncan saattaisi saattaa jopa hänet häpeään mieskunnollaan.

-Etkö sinä ymmärrä, että minulla on maine ylläpidettävänäni, hän oli virnistellyt hävyttömästi ja lisännyt:

-Jos sinä huudatat Iiristä enää yhtään enempää, hän menettää äänensä.

Duncan oli vain hymyillyt heikosti, enkä minä ollut jaksanut edes punastua. Olimme olleet Vilhelmin ja Caran vihjausten kohteena jo muutaman päivän, ja olin liian tyytyväinen saamaani huomioon sekä makuuhuoneessa että muutoin.

-Sinun maineesi ei ole missään vaarassa. Minulla on pian univelkaa enemmän kuin Kreikalla valtionvelkaa, Cara tuhisi muka kyllästyneenä, mutta lisäsi sitten iloisesti:

-Vilhelm lupasi ostaa minulle käsintehdyn seksipenkin! Tehän tiedätte, että hän sisustuttaa makuuhuonettaan uusiksi, ja sinne tulee kaikkea kivaa tällaiselle vammaiselle. Minä en ole saanutkaan kunnon panoa takaapäin ikuisuuksiin.

Duncan oli ollut tukehtua teehensä, ja minä olin tuijottanut Caran häpeämätöntä hymyä mielenkiinnolla. Mieleeni oli väistämättä muistunut sanonta vakasta ja kannesta.

-Sinähän voit kirjoittaa vaikka kirjan liikuntarajoitteisen seksuaalisesta valaistumisesta. Ja kertoa samalla, että kahdeksantoista vuoden kiukuttelu ja pihtaaminen on täysin turhaa, Vilhelm oli töräyttänyt kuivasti ja lisännyt hiukan omahyväisesti:

-Ne julkaisevat sen varmasti, kunhan tietävät, kuka sinun rakastajasi on. Vieläpä loppuelämäsi.

Oli alkanut yksi Vilhelmin ja Caran tavanomaisista väittelyistä, kun Cara oli sinkauttanut, että hänen tapauksessaan varovaisuus oli täysin ymmärrettävää, ja ettei Vilhelm ollut varsinaisesti mitään ihanneaviomiesainesta. Entinen huumeaddikti, alkoholin suurkuluttaja, itsekeskeinen taiteilija, naisten esineellistäjä…Lista jatkui loputtomiin ja me olimme Duncanin kanssa livahtaneet ulos patikoimaan, kun sananvaihto oli alkanut kiehua turhan kuumana.

Samana iltana Vilhelm ja Cara kuitenkin ilmoittivat jo täydellisessä sopusoinnussa, että he nauttisivat illalla muutaman drinkin hotellin respan pienessä baarissa ja pyysivät meitä mukaan. Kun saavuimme paikalle pieneen pyöröhirsiseeen ja matalaan tilaan, Vilhelm bongasi yhdestä nurkasta pianon, ja kysyi tätini mieheltä Hannekselta, oliko se vireessä. Kun Hannes oli myöntänyt  ja selittänyt, että soitin oli heidän tyttärensä entinen, ja että nyt pari kyläläistä kävi pianotunnilla ja soitti läksynsä respassa, Vilhelm oli ohjannut Caran pianon ääreen.

Hän oli kuiskannut naiselle jotain, kohottanut hänen kämmenensä huulilleen, ja Cara oli nielaissut ja räpytellyt silmiään sillä tavalla, että epäilin hänen pidättelevän kyyneleitä. Hannes oli hälyttänyt tätini paikalle muutaman muun kyläläisen joukkoon, ja tämä oli hiipinyt nurkkaan, josta pystyi näkemään Vilhelmin profiilin tämän soittaessa. Kun Fear of Flames oli alkanut soida, muistin sen kauhean illan, jolloin kappale oli syntynyt, ja omiakin silmiäni oli alkanut kirvellä.

Kappale oli upea pianosovituksenakin varsinkin, kun Vilhelmin mahtava baritoni kaikui ympärillämme raakana, voimakkaana, tuskaisena ja täydellisen virheettömänä niin, että se täytti huoneen ja imeytyi ihmisten sieluihin polttavana kuin liekit, joista hän lauloi. Jokainen huoneessa tuijotti valkopäistä esiintyjää paitsi Cara. Hän oli painanut päänsä ja itki avoimesti.

-Minä lähetin tuon bändille ja levy-yhtiöön pari päivää sitten. Sen jälkeen isäkin on pitänyt turpansa kiinni, Duncan mutisi minulle.

Vilhelm oli Marin pyynnöstä esittänyt vielä pari muutakin kappaletta mukaan lukien Willow’n ja esitellyt sitten Caran nimellä, jolla hän tätä kutsui. Tätini äimistyneestä ilmeestä päätellen hänkin oli kartalla siitä, että Willow’n salaisuutta oli yritetty ratkoa tuloksetta pitkään, mutta kohteliaana emäntänä hän ei kysellyt enempää.

-Sinun vuorosi, Vilhelm sanoi Duncanille palatessaan pöytään.

Duncan oli istunut hetken liikahtamatta paikaltaan ja ajattelin jo, ettei hän ollut kuullut. Mies nousi kuitenkin viereltäni ja sanoi minulle sipaisten hiuksiani:

-Tämä ei ole mitään minulta itseltäni. Eikä kovin modernia muutenkaan. Olen pahoillani.

En ollut edes tiennyt, että Duncan soitti pianoa, enkä varsinkaan, että hän soitti sitä niin hyvin. Jälkikäteen ajatellen se oli tietenkin aivan loogista, kun ajatteli, että hän oli opiskellut musiikkia Cambridgessä.

-Lisztiä, Duncan yksinkertaisesti totesi ja alkoi soittaa säveltäjän Liebestraumia ja myöhemmin Romance ”O pourquoi doncia”.

En tietenkään tunnistanut kappaleita nimeltä silloin. Duncan kertoi ne minulle myöhemmin.

Kun kaunis, romanttinen sävelmä alkoi paisua huoneessa, kylmät väreet juoksivat pitkin vartaloani, nousin pöydästä ja lähdin kuin huomaamattani liikkeelle. Halusin nähdä Duncanin sormet, kuinka ne tanssivat koskettimilla. Halusin nähdä hänen keskittyneen, syventyneen ilmeensä paremmin. Taivas, halusin nähdä koko miehen ja omistaa jokaisen millimetrin hänestä. Erotin jotain kiihkeää ja intohimoista Duncanin kasvoilla, kun pääsin lähemmäs ja laskin käteni kevyesti hänen olkapäälleen.

Huomasin liikettä nurkassa, ja tätini puisti heikosti päätään kyyneleet silmissä. Kun Duncan sitten lopetti, hän sai aivan yhtä räjähtävät suosionosoitukset kuin Vilhelm ja niiden soidessa ympärillämme hän nousi ja suuteli minua suoraan suulle välittämättä kenestäkään ympärillämme olevasta.

-Hänestä olisi voinut tulla maailmanluokan konserttipianisti. William jankuttaa siitä jatkuvasti. Sen sijaan hän tekee popmusiikkia. Claredon mahtaa olla masentunut, Vilhelm selitti minulle ja Caralle huvittuneena, mutta Duncan puisti päätään.

-Se oli enemmän vanhempieni toive. Isoisä ei ole koskaan piitannut siitä, mitä teen työkseni. Kerran kun olin vielä yliopistossa ja aikeissa lähteä, hän täräytti isälleni, että pianomusiikkia maailmaan mahtuu, mutta elektronista musiikkia on tehty vielä paljon vähemmän.

Palasin takaisin huoneemme hämärään ja tuijotin sydän pakahtuen Duncanin nukkuvia kasvoja, suljettuja silmiä, hiukan raollaan olevia huulia. Sellaisia aarteita minä olin kerännyt pian kuukauden ajan. Muistoja Duncanista. Hetkiä Duncanin kanssa. Tietoa Duncanista.

Merenvihreä. Se oli hänen lempivärinsä. Piano. Se oli hänen lempi-instrumenttinsa. Krav maga. Se oli tyrmännyt Rogersin. Ilta. Lempivuoronkaudenaika. Talvi. Lempivuodenaika. Kala- ja äyriäisruoat. Lempiruoka. Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme. Lempielokuva. Iran ja Intia. Lempimatkakohteet.

Olimme vaellelleet Inarijärven rannalla ja ympäristössä ja opetelleet yhdessä spriikeittimen käyttämistä. Olimme käyneet Vilhelmin ja Caran kanssa Inarijärvellä paikallisen oppaan kierrättäessä meitä vesistössä ja juoneet vettä suoraan järvestä. Olimme työstäneet yhtä uutta biisiä. Olimme ihailleet säiden parantuessa kirpeitä syysiltoja ja tähtitaivasta huvilan verannalla. Olimme löytäneet yhdellä vaellusreitillämme siistin laavun ja rakastelleet sen suojissa. Sitä intensiivistä hellyyttä ja huikeaa nautintoa ei voinut kutsua muuksi kuin rakasteluksi.

Mieleeni palautui edellisyö. Kuinka olimme tutkineet toistemme vartaloita niin kauan, että se oli tuntunut tunneilta. Kuinka Duncan oli lopulta ottanut minut kärsimättömästi ja nopeasti, aivan kuin ei olisi kestänyt enää. Rinnassani välähti kipu ja vatsaani väänsi niin, että puristin silmäni umpeen. Tätä oli alkanut tapahtua muutama päivä aiemmin, eivätkä oireeni johtuneet mistään fyysisestä vaivasta. Enää neljä päivää. Sen verran minulla oli jäljellä.

Alkuun kuukausi oli tuntunut ikuisuudelta, mutta nyt…nyt lohkareeni oli kutistunut ja vaikutti vain pieneltä hiekanjyvältä. Minusta oli tullut ahne. Ei. Duncanhan sen oli sanonut. Minä olin ahne tyttö. Mutta nykyisin enää vain Duncanin suhteen.

Liikahdin rauhattomasti ja käännyin selälleni. Sitten käännyin takaisin. Yritin löytää sopivaa asentoa ja hengitellä sisälläni kasvavaa paniikkia tiehensä.

-Jos minä haluaisin herätä kiemurteluun, minä nukkuisin käärmeen kanssa, kuulin äkkiä matalan äänen korvaani vasten.

Hymyilin helpottuneena, kun painostavat ajatukset lensivät päästäni.

-Sinä pidät siitä, että minä kiemurtelen, totesin Duncanille pakotetun kevyesti, ja nostin katseeni unesta vielä hieman sameisiin ruskeisiin silmiin.

-Silloin, kun minä aiheutan sen.

-Mitä jos minä sanoisin, että sinä aiheutit minun kiemurteluni?

-Sitten minun olisi tietysti pakko pitää siitä. Mutta miksi sinä kiemurtelisit minun vuokseni, etkä herättäisi minua?

-Sinähän heräsit.

Duncan huokaisi turhautuneena.

-Sinun kanssasi ei pääse yhtään mihinkään puhumalla.

Hän kieräytti minut selälleen, kumartui ylleni ja imaisi rinnankärkeni suuhunsa.

-Miksi sinä kiemurtelit ja huokailit niin raskaasti?, mies mumisi vaativasti.

Sormeni puristuivat Duncanin harteisiin ja änkytin:

-Mi-minä vain muistelin…kaikkea mitä on tapahtunut…

Duncan siirtyi toiselle rinnalleni ja puraisi sitä hellästi.

-Minä…minä en haluaisi tämän loppuvan, minulta livahti puuroutuneella äänellä.

Tunsin Duncanin jähmettyvän hetkeksi.

-Kaikki lomat loppuvat aikanaan, hän kuiskasi ihoani vasten.

-Minä en tarkoittanut lomaa, henkäisin ennen kuin ehdin suitsia kieltäni.

Olin vannonut, että pystyisin pitämään kaiken kevyenä – tai ainakin teeskentelemään, mutta kuukausi Duncanin kanssa oli kasvattanut sisälläni versonutta vaarallista tunnetta päivä päivältä suuremmaksi ja kukoistavammaksi. Se teki minusta epätoivoisen. Ja onnettoman lörpön, taas kerran. Duncan kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kallisti miettiväisesti päätään.

-Miksi?, hän kysyi ilmeettömällä äänellä ja silmäili minua kuin olisin ollut akvaarion kummajainen.

Paha mieli levisi välittömästi suoniini ja minua hävetti. Kuinka monta kertaa mies olikaan jo torjunut minut? Hän oli saattanut antaa periksi halulleen harrastaa seksiä kanssani, mutta hän ei halunnut muuta. Ei, vaikka kuinka halusin lukea muuta hänen eleistään. Olin löytänyt itsestäni pienen masokistin Duncanin kanssa, mutta tämä oli enemmän kuin pientä masokismia. Tämä oli silkkaa tyhmyyttä.

-Unohda koko juttu, mutisin ja yritin kääntää katseeni kattoon.

-Vastaa minulle, Duncan vaati.

-En!, kivahdin ja lisäsin:

-Sinä tiedät. Minä olen tehnyt sen selväksi kaikilla mahdollisilla tavoilla. Saatko sinä jotain kieroutunutta tyydytystä siitä, että sinä näet, kuinka…kuinka avuton minä olen sinun suhteesi?

Ääneni oli ahdistuksesta raskas, ja käännyin kyljelleni niin, että Duncan jäi taakseni. Tunsin miehen liukuvan kiinni minuun, hänen käsivartensa  kietoutuvan lujasti ympärilleni ja lämpimät huulet poskellani. Minua itketti ja puristin silmiäni tiukasti kiinni.

-Sinä itse aloitit tämän keskustelun, Duncan kuiskasi korvaani.

-Ja nyt minä lopetan sen, vastasin tukahtuneella äänellä ja työnsin miehen kasvoja kauemmas.

-Sääli. Minä olisin siirtynyt seuraavaksi rakkaudentunnustukseen. Eikö se olisi ollut kiinnostava käänne? Vaikka luulin kyllä, että olen niin ilmiselvä, että se on jo naurettavaa.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko olin kuullut harhoja tai ymmärtänyt jotain väärin. Päädyin jälkimmäiseen. Olinhan juuri leimannut itseni tyhmäksi. Miehen käsivarsi puristui ympärilleni vielä tiukemmin, ja hain sydän jyskyttäen jotain neutraalia tapaa lähestyä sitä, mitä mahdollisesti olin kuullut.

-Sinä et osaa olla ilmiselvä, vaikka henkesi riippuisi siitä. Jos me olisimme Tylypahkassa, sinä olisit Severus Kalkaros. Sinun ajatuksiasi ei osaa lukea kukaan, sanoin hengästyneellä äänellä, josta paistoi hyvin ilmiselvä toiveikkuus.

Duncan alkoi nauraa. Pehmeää, upottavaa nauruaan, joka tempaisi minut aina mukanaan kuin juoksuhiekka.

-Omasta mielestäni minä olen ollut suorastaan hävettävän läpinäkyvä. Järjettömän mustasukkainen. Perusteettoman ankara. Uskomattoman heikko. Kerta toisensa jälkeen. Puhumattakaan siitä, että minä sanoin sen jo kerran suoraan. On luojan lykky, etten ole taikamaailman pelastamisen kannalta keskeinen kaksoisagentti. Epäonnistuisin mahtavasti.

Käännähdin takaisin selälleni ja tarkastelin Duncanin ilmettä ripsieni välistä. Miehen kasvot vakavoituivat, ja hänen kätensä nousi sukimaan sotkuisia suortuviani.

-Sinä sanoit vain, että olet ihastunut. Se ei ole mitään, sanoin kuristuneella äänellä.

-Minulle se oli paljonkin. Tunsin itseni jo tarpeeksi säälittäväksi, kun erosin Sophiesta pelkästään siksi, että sain sinulta yhden suudelman. Ja sitten sinä päätit ruveta seikkailemaan paitsi Vilhelmin myös Rogersin ja kumppaneiden kanssa. Rogers oli todellinen isku päin naamaa. Halusin edetä hitaasti ja selvittää, kuinka rakastunut sinä olet Vilhelmiin ja pidin itseäni varsinaisena roistona, kun menin naimaan sinua siellä klubilla noin vain – siinä tilanteessa. Ja sinä menet ja…

Keskeytin Duncanin ja yritin selittää vapisevalla äänellä:

-Minä olin henkisesti lujilla. Sinä olit oikeassa. Minä hoidin kriisiäni. Juuri kukaan Suomessa ei halunnut kuullakaan minusta, sain koko ajan törkeitä sähköposteja ja minusta tuntui, etten enää kelvannut muuhun kuin seksiin ja siksi…kun sinä torjuit minut klubi-illan jälkeen, minä hain hetken nautintoa seksistä Rogersin kanssa.

-Eli se oli oikeastaan minun vikani? Rogers?, Duncan kysyi yllyttävästi, silmät vaarallisesti hehkuen.

Nostin nenääni niin hyvin kuin selälläni sängyssä pystyin ja tuhahdin:

-En minä niin sanonut. Mutta muistaakseni sinä et halunnut minua, enkä minä ollut sinun naisystäväsi. Missä se minun rakkaudentunnustukseni on?

Suklaanruskeat silmät kimalsivat niin lämpiminä, että minusta alkoi tuntui, että ihoni saattaisi palaa.

-Aina niin kärsimätön. Hyvä on. Minä en rakastunut sinuun ensi silmäyksellä, vaikka sinä tunkeuduit kyllä minun uniini ja fantasioihini melkein heti. Mutta minä olen sitä mieltä, että on paljon vaarallisempaa rakastua hitaasti ja…helvetti – vastoin tahtoaan. Koska niin minulle tapahtui.

Huokaisin käsittämättömän onnellisena. Duncan kuljetti kättään rinnallani ja vatsallani ja kertoili hitaasti, viipyvällä äänellä:

-Vähitellen minä huomasin katselevani sinua yhä pidempään, ihailevani sinun asennettasi, ahkeruuttasi, hymyäsi. Ja kaiken aikaa minä odotin, milloin Vilhelm hyökkää. Kai sinä olet huomannut, että muistutat Caraa?

Mietin hetken ja tajusin, että meissä kahdessa todella oli samaa. Tummat, pitkät hiukset, siniset silmät, pieni nenä, kaartuvat tummat kulmat.

-Cara on kauniimpi. Miksi sinä odotit? Etkö sinä usko olevasi yhtä puoleensavetävä kuin Vilhelm? Koska…

Duncan huokaisi kärsivästi Caraa koskevalle toteamukselleni ja puisti sitten päätään olettamukselleni.

-Vilhelmissä on se ongelma, että hänen kohdallaan kyse ei ole koskaan vain ulkonäöstä. On kyse maineesta, musiikista ja tietysti hän on myös äärimmäisen karismaattinen ja lyömätön supliikkimies. Oli vain ajan kysymys, milloin sinä retkahdat. Ja sinähän retkahdit. Heti kun hän päätti, että sinä retkahdat. Minä olen jakanut naisia hänen kanssaan, mutta en halunnut menettää sinua hänelle. Aiemmin sitä on tapahtunut molempiin suuntiin, mutta tällä kertaa…minä en vain halunnut, että se menisi niin päin. Ja silloin minä jo aloin aavistella, että sinä tiesit suurempia ongelmia kuin arvasinkaan.

-Minä en ollut rakastunut Vilhelmiin. Minä halusin häntä. Ja siinä oli mukana paljon idolinpalvontaa. Sinuun minä retkahdin tosissani. Lopullisesti viimeistään silloin, kun teimme Nakedia.

Duncan siristi silmiään ja suuteli minua nopeasti ja lujasti ja sanoi:

-Se yö The Ritzissä teki jo laajoja tuhoja, mutta olin liian mustasukkainen ja raivoissani. Vannoin itselleni, että tarvitsin aivan toisenlaista naista kuin sinä. Mutta jo seuraavana päivänä…kaiken mahtipontisen vannomisen jälkeen…Kristus. Kun sinä hyökkäsit sen samppanjapullon kanssa kuin pyörremyrsky, minä tiesin. Että minun oli saatava sinut edes vähäksi aikaa, olitpa kuinka sopimaton vaihtoehto tahansa.

Huoli, joka oli tähän asti ollut mitättömän pieni siksi, etten ollut uskonut Duncanin koskaan vastaavan tunteisiini, kasvoi äkkiä suureksi.

-Mutta minähän olen sopimaton, vai mitä?, sanoin käheällä äänellä ja selvensin:

-Siis sinun perheesi silmissä. Minä en ole käynyt hienoja kouluja, minun vanhempani ovat tavallisia tallaajia ja se seksiskandaali…se ei ainakaa paranna minun asemiani. Minunkaan isäni ei ole vielä puhunut minulle sen jälkeen.

Duncan virnisti ja kiepautti minut äkkiä päälleen.

-Minun perheessäni on yksi ainoa ihminen, jolla on loppupeleissä todella väliä. Ja se koskee myös isäni puolen sukua. Jos Claredonin jaarli – joka tuntee maan kaikki aristokraatit tavalla tai toisella, kuninkaallista perhettä ja helkkaristi politiikan ja talouselämän vaikuttajia – hyväksyy, kaikki muutkin hyväksyvät.

Hymähdin Duncanille hiukan kyynisesti ja avasin suuni, mutta mies ehti ensin.

-Hän tietää. Isoisä tietää, että minä olen rakastunut sinuun. Hän ei pakottanut minua kertomaan paljoakaan sinä iltana, kun hän soitti The Ritziin, mutta hän on melkoisen älykäs ja laskee hyvin kaksi plus kaksi. Olen puhunut sinusta vähän liikaa. Hän on tutkinut sinun taustaasi, hän tietää Nakedista ja skandaalista…ja kun viikko sitten myönsin puhelimessa, että taidan rakastaa sinua tosissani, hän nauroi. Sanoi minun olevan aito sukuni edustaja. Hänen setänsä ja veljensä ovat kumpikin naineet naisen, joka on ryvettynyt jonkinlaisessa skandaalissa. Minä luulen, että hän itse asiassa nauttii siitä, kun piireissä syntyy vähän kuohuntaa. Se ei häntä tai Claredonin nimen asemaa hetkauta suuntaan tai toiseen.

-Minua se kyllä voi hetkauttaa, vastasin heikosti.

Duncan kiskaisi päätäni alaspäin niin, että hän sai suunsa huulilleni. Käteni lennähtivät pörröisiin kultaisiin hiuksiin, mutta en voinut olla aloittamatta:

-Mutta…

-Minä en ole mikään seurapiirihai. Minä en ole edes käyttänyt taustaani hyväkseni muutoin kuin hankkiessani täysin tillin tallin huumevelkoja –  ja päästäkseni siihen saatanan hotellihuoneeseen The Ritzissä. Ja ihmiset unohtavat. Ajan kuluessa he unohtavat. Sinun pitäisi nyt sanoa jotain, eikä huolehtia englantilaisen yläluokan jäykkäniskaisuudesta, Duncan kehräsi.

-Oletko sinä varma?, sopersin yhtä aikaa riemuissani ja peloissani.

Olin niin onnellinen, että minua vapisutti, mutta Duncanin maailma oli minulle pelottava. Tiesin, ettei minua katsottaisi hyvällä pitkään aikaan sanoipa mies mitä hyvänsä. Duncan ei vastannut mitään, kohotti vain odottavasti  ja ehkä hieman aristokraattisen ylimielisesti tuuheita kulmiaan.

-Hyvä on, henkäisin kuten heikko nainen ainakin.

-Minä rakastan sinua. Hirveästi. Onko minun pakko tavata sinun perheesi piankin?

Duncan räjähti nauramaan ja vastasi hetken kuluttua:

-Ehkä me emme millään ehdi aivan heti. Minun aikani Vilhelmin avustajana alkaa käydä nimittäin vähiin. Kun pääsemme takaisin Lontooseen, minulla on tiedossa monta suurta keikkaa ja levy-yhtiö, jossa minulla oli aiemmin sopimus, otti eilen yhteyttä. Minä saan uuden levytyssopimuksen. Minulla on jo biisejä, mutta haluan tehdä ainakin pari lisää sinun kanssasi. Ja yhden kirjoitin Gemma G:n kanssa – luulen, että siitä tulee myös jotain isoa.

Gemma G. oli kovassa nosteessa oleva popparikaunotar, joka lauloi neljä oktaavia heittämällä, ja silmäsin Duncania epäluuloisesti.

-Milloinkas sellainen biisi on tehty?

-Oletko sinä mustasukkainen?, Duncan hyrisi ruskeat silmät hämärässä miltei mustina.

-Olen, täräytin häpeämättä.

-Hyvä. Mutta se tehtiin jo ennen sinun saapumistasi kuvioihin. Ja kyllä. Minä makasin hänen kanssaan muutaman kerran. Mutta siinä ei ollut mitään sen enempää. Kappaletta ei ole vielä julkaistu, koska se kirjoitettiin samoihin aikoihin, kun Gemma julkaisi albuminsa. Halusin biisin julki omalta kannaltani parhaaseen saumaan.

Tuijotin Duncania murhaavasti, mutta lopulta minun oli nieltävä tappion karvas kalkki. Minulla oli omatkin luurankoni kaapissa ja olin synnyttänyt ne samaan aikaan, kun olin jo rakastumassa Duncaniin, miehen silmien alla. En silti malttanut olla vaatimatta:

-Minä haluan jatkossa olla kaikissa tapaamisissa, joihin Gemma G. tulee.

Duncan hymyili pahoittelevasti.

-Sinä et pysty lupaamaan samaa Vilhelmin suhteen. Että minä voisin olla aina läsnä, kun…

-Vilhelm ei ole mikään uhka. Minä luulen, että Cara on tehnyt hänestä eunukin muiden naisten suhteen, vastasin ylpeästi.

Mies hekotti hiljaa ja totesi:

-Siinä sinä taidat olla aivan oikeassa. Mutta sinä olet tehnyt saman minulle. Nyt sinä unohdat sen typerän Gemman ja olet hiljaa.

Duncan pyöräytti meidät vuoteessa niin, että jäin hänen alleen ja painoi suunsa huulilleni niin vaativasti, että minulla ei ollut vaihtoehtoja. Minä unohdin. Enkä vain Gemmaa. Minä unohdin kaiken. Kuten olin aina unohtanut, kun hän suuteli minua.

Kuten tulisin aina unohtamaan. Koko loppuelämäni ajan.

Kommentit (0)