SATAKIELI 4

Seuraavana aamuna Katariina heräsi väsyneenä. Hän ei ollut saanut unta ja oli ollut vähällä lähteä Levin huoneeseen ainakin kolme kertaa. Sitten hän oli puhutellut ja ruoskinut itseään selkärangattomuudestaan ja jäänyt tuijottamaan vanhan sängyn katokseen.

Käytyään suihkussa hän päätti etsiä miehen käsiinsä. Tämän oli aika lunastaa lupauksensa puhelusta. Hänen lomansa loppuisi pian ja hänen oli päästävä työpaikalleen ja Suomeen – pian. Kun hän oli juuri astumassa ovesta ulos, Katja touhotti sisään.

”Aamiainen”, hän viittilöi alakertaan.
Tänään hän ei siis enää saanut erikoiskohtelua, Katariina ajatteli huvittuneena, mutta kun hän laskeutui portaat alas, hän näki, että alakerrassa oli ainakin kymmenkunta miestä. Katjalla oli varmasti ollut kädet täynnä töitä, kun otti huomioon, että kaikki näyttivät nautiskelevan pöydän antimista.

Katariina oli vetänyt ylleen vaellusvaatteensa ja mietti, saisiko hän mitään muuta järkevää puettavaa päälleen koko aikana. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen juuri huomiota, eikä Lev ollut miesten joukossa. Katariina nappasi pari paahtoleipää ja omenan, kahvia ja siirtyi omiin oloihinsa pitkän pöydän toiseen päähän.

Kun hän oli syönyt, hän päätti etsiä Levin käsiinsä. Se ei vienyt häneltä kauan. Mies oli työhuoneessaan, vaihteeksi yksin.
”Huomenta, Jekaterina”, Lev tervehti ja hänen suupielensä kaartuivat pieneen hymyyn.

”Nukuitko hyvin?”, hän lisäsi ja Katariina oli varma, että silmissä välähti jotain ilkamoivaa.
”Kuin tukki”, Katariina valehteli huoletta.

”Sä lupasit mulle sen puhelun tänään.”
”Totta. Viidentoista minuutin päästä kaikki on valmista ja saat soittaa tästä huoneesta. Soitat siis poikaystävällesi?”

Katariina nyökkäsi syyllisenä. Kun hän palaisi Suomeen, hänen täytyisi päättää, mitä tehdä Teron suhteen. Hän ei ollut koskaan ollut uskotonta tyyppiä, eikä käsittänyt, miten hän oli voinut pettää Teron tavalla, jolla hän oli tehnyt jo…hän ei viitsiinyt laskea kertoja tai miettiä tekemisiään Levin kanssa.

”Odota tuolla olohuoneessa. Tulen sitten hakemaan sinut.”, Lev sanoi ja Katariina kääntyi kannoillaan ja meni sohvaryhmän luo, jossa ei ollut ketään. Miesjoukko söi pöydässä edelleen tyytyväisenä, ja venäjänkielinen keskustelu soljui Katariinan korvissa. Hän mietti, mitä sanoisi Terolle. Tai mitä hän saisi sanoa. Kyllähän hänen pitäisi pian päästä täältä pois?

Melkein tasan viidentoista minuutin kuluttua Lev tuli hakemaan Katariinaa.
”Ja nyt me ensin keskustelemme pari sanaa. Terohan on Hämeenlinnassa teidän asunnossanne?”, hän kysyi.
”Mistä sä tiedät, missä me asutaan?”, Katariina kysyi ja pelko alkoi kiemurrella hänen selkäpiissään. Tämä ei tiennyt hyvää.
”Tarkemmin sanoen Hätilässä, rivitalokaksio.”
Katariina ei sanonut sanaakaan vaan tuijotti vain miestä silmät selällään.
”Tule tänne”, Lev sanoi ja siirsi lähellä olevan tuolin työtuolinsa viereen.
Tietokoneen näyttö oli auki ja näytöllä oli videokuvaa. Katariina katsoi kuvaa tarkemmin. Se oli heidän kotikadultaan, jonka varteen oli pysäköity vaaleanharmaa Passat.”
”Näyttäkää neidille, mitä teillä siellä autossa on”, Lev sanoi kiinnittäen mikrofonin korvaansa.
”Passatin ikkuna liukui auki. Katariina ei erottanut miehestä juuri mitään, sillä tämä oli kääntänyt päänsä toiseen suuntaan, mutta mikä näkyi selvästi oli ase.”
”Kiitos”, Lev sanoi ja katsoi sitten Katariinaa.

”Teidän kodissanne on myös valvontakamerat, jotka asennettiin eilen iltapäivällä ja niitä seurataan. Jos yrität antaa Terolle jotain salaviestejä tai ohjeita, joita me emme tässä ymmärrä, se näkyy kyllä hänen toiminnassaan. Ja sen jälkeen hän on kuollut mies. Usko pois.”

Kylmä hiki oli alkanut kerääntyä Katariinan otsalle ja niskaan. ”Mitä mä sille voin sanoa? Että oon vankina Venäjällä? Et sä et nyt vaan satu päästämään mua pois. Tästä tulee helvetinmoinen skandaali ja diplomaattinen kriisi senkin idiootti.”

Lev loikoili työtuolissaan jalat eteensä ojennettuina ja puisteli teeskennellyn loukkaantuneena päätään.

”Sinulla ei näytä olevan luottamusta minun kykyihini. Minäpä kerron sinulle, mitä teet. Ilmoitat, että olet tavannut vaellusmatkallasi ihanan uuden miehen, jonka mukana lähdit viettämään lomasi loppua Venäjälle. Kerro, että olet lähdössä Pietariin – olemme lähdössä sinne muutenkin. Saat selittää asiasi miten haluat, mutta se sinun Terosi on nyt historiaa.”

Huolimatta aiemmista vastaavanlaisista ajatuksistaan, Katariina puhisi kiukkua. ”Eli sä kiristät mun lopettamaan mun parisuhteen.”
”Se ei ole minun nähdäkseni kovin kummoinen, kun sulat toisen miehen käsivarsille heti, kun sinua vain koskettaa.”
Katariina puri hampaansa yhteen, muttei suostunut vastaamaan mitään. Ja mitäpä hän olisi vastannut. Lev oli sietämätön, mutta hän oli tässä asiassa aivan oikeassa.
”Anna se puhelin tänne”, hän tiuskaisi.

Lev antoi Katariinan puhelimen työpöytänsä lukitusta laatikosta ja Katariina sai sim-korttinsa takaisin. Kun puhelin hälytti, kaikki tyhjeni Katariinan päästä, ja hän keskittyi vain siihen, että saisi viestin lyhyesti perille.

”Katariina, luojan kiitos, missä sä oot?”, Tero vastasi kolmannen hälytyksen jälkeen.
Katariina veti ilmaa keuhkoihinsa ja vastasi niin tyynesti kuin pystyi: ”Mä oon Venäjällä.”
”Venäjällä”, Teron ääni kuulosti lattealta, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa.
”Kuule, mä tiedän, että tää on inhottava tapa kertoa asia, mutta mä tapasin vaelluksella yhden miehen ja mä, mä en tiedä mitä tapahtui, mut mä en voinu vastustaa sitä tunnetta.”

Katariinan käsi vapisi. Tämä oli kauheaa. Hän olisi halunnut selittää, että heidän kotinsa ovella oli ihmisiä, jotka uhkasivat Teroa, ja että hän ei tiennyt mihin häntä oltiin viemässä. Ja että hän oli kuin se sadun Belle, jonka hirviö oli ottanut vangiksi. Tietenkään hän ei sanonut mitään. Eikä varsinkaan sitä, että osa siitä, mitä hän Terolle oli sanonut oli totta. Oli olemassa jokin tunne, jota hän ei voinut vastustaa.

Puhelimen toisessa päässä oli syvä hiljaisuus.
”Sä et oo tosissas. Vielä viikko sitten me puhuttiin vauvan hankkimisesta.”
Teron ääneen oli hiipinyt epäusko.
”Tero, mä oon tosi pahoillani. Mä rakastan sua, mutta en ehkä oikealla tavalla.”
Kyyneleet alkoivat valua pitkin Katariinan poskia ja hänen oli vaikea puhua. Puhutaan lisää, kun nähdään. Mä – mä oon tosi pahoillani.
Tero oli koonnut itseään toisessa päässä.
”Mä en olis ikinä uskonu susta tällasta. Toivottavasti oot nyt onnellinen. Koska sä oikein aiot näyttäytyä täällä päin? Saat viedä kamas tai mä heitän ne helvettiin.”
Katariina katsoi Leviä ja sanoi puhelimeen.
”Mun loma loppuu viiden päivän päästä. Mä tuun silloin käymään.”
Lev nyökkäsi ja Katariinan valtasi helpotus. Oliko hän pääsemässä tästä painajaisesta?
”Toivottavasti toi sun juttu on sitte tän arvosta.”, Tero sanoi vielä ja löi puhelimen kiinni.

Katariina nytkähti tuolillaan kuin olisi saanut iskun vatsaansa. Kului hetki ja hän katsoi ympärilleen. Lev seisoi hänen vieressään kulmat kurtussa ja katsoi häntä oudon kiinteästi.
”Oliko hauskaa?”, Katariina sähähti ja kuivasi kyyneleitään. ”Mua odotetaan ihan oikeesti töihin viiden päivän päästä.”
”Ja sinä käyt Suomessa viiden päivän päästä. Irtisanoudut työstäsi – senhän voit tehdä puhelimenkin kautta. Ja saat käydä tapaamassa isääsi ja hakemassa tavarasi.”
”Ja mitä sitten? Takaisin tänne vai?”
”Tänne tai missä sitten liikummekin”, mies vastasi.

Katariina mietti mielessään, että Suomessa hän ainakin yrittäisi saada apua. Ehkä isältä tai Terolta, jotka voisivat tehdä rikosilmoituksen.

———————————

He lähtivät Pietariin illansuussa. Lev käski hänen pakata laukkunsa, mutta Katariina ei suostunut ottamaan mukaansa muuta kuin päällään olevat vaatteet. Hän työnsi hänelle annettuun matkakassiin läjän vuodevaatteita ja muutamat alushousut, siinä kaikki. Jos hänen täytyisi muka esiintyä edukseen jossain, niin mies saisi luvan maksaa hänelle uudet vaatteet. Sellaiset, joissa kehtaisi esiintyä julkisilla paikoilla.

Kun Katariina astui autoon, hän odotti pitkää matkaa, mutta he ajoivatkin vain noin 10 kilometriä pienelle kentälle, jolla odotti lentokone. Katja jäi taloon, joten he olivat Levin kanssa kahden matkalla. Pietari oli suuri kaupunki ja lähellä Suomen rajaa. Ehkä hän pääsisi pakoon jossain raossa, Katariina ajatteli toiveikkaasti.

Lev ei ollut puheliaalla tuulella, joten Katariinakin vaikeni, eikä lento loppujen lopuksi kestänyt kovin kauan. Kun he saapuivat Pietariin ja laskeutuivat Pulkovoon, he saivat kävellä käytännössä suoraan toiseen autoon.

Katariina ei ollut ollut Pietarissa vielä koskaan, ja vaikka hän oli päättänyt pysyä kylmänä, hän ei voinut olla huokaisematta ihastuksesta nähdessään kanaalit, palatsit ja mahtavat kirkot. Lev ajatti kuljettajaa ilmeisesti pienen turistikierroksen verran, sillä siitä mitä Katariina voi päätellä, heidän ei olisi tarvinnut kiertää koko matkaa, kun auto viimein kääntyi Nevan eteläpuolella olevan kauniin vanhan palatsin eteen.

”Minulla on huomenna päivällä töitä, mutta illalla saat lähteä mukaani”, Lev sanoi heidän astuessaan suureen huoneistoon, joka oli varmasti erotettu asunnoksi vanhasta palatsista. ”Minulla ei ole vaatteita”, Katariina sanoi voitonriemuisesti.
”Miten niin ei ole? Minähän käskin sinua…”
”Minä en käytä niitä lutkavaatteita julkisesti. Ties vaikka joku entisistä naisistasi tulee vastaan ja näkee minun päälläni jonkin sinne jättämänsä rytkyn.”

Levin suupieltä nyki ja Katariina ei ollut varma oliko kyse suuttumuksesta vai huvittuneisuudesta.
”Niin, no, siinä saatat olla oikeassa”, mies ilmoitti ilmeenkään värähtämättä ja sanoi:
”Minulla on vapaata huomenna kahdesta neljään. En päästä sinua yksin ostamaan jotain mustaa tai harmaata kaapua. Sinun pitää näyttää siltä kuin mitä oletkin. Minun.”
”Minä en ole mikään kapistus, joka omistetaan.”
”Minun kapistuksena – kuten asian ilmaiset – on hyvä olla. Minä olen suurpiirteinen mies. Näethän, että nytkään en pieksänyt sinua omapäisyydestäsi, vaikka taatusti ansaitsisit kunnon selkäsaunan.”

Katariina tuhahti, mutta ei osannut pelätä. Lev olisi voinut tehdä hänelle pahaa jo monta kertaa, mutta ei ollut kertaakaan satuttanut häntä. Itse asiassa, mies vaikutti hyvin kurinalaiselta, kun otti huomioon, että hän oli edellisiltana ollut aivan varmasti yhtä kiihottunut kuin Katariina ja silti päästänyt tämän menemään.

Lev näytti Katariinalle tämän makuuhuoneen, joka oli yllättäen tyyliltään aivan erilainen kuin metsässä sijainnut huvila. Vanhat ikkunasyvennykset ja stukkokoristeet muistuttivat menneistä, mutta sisustus oli ilmavaa ja hyvin pohjoismaalaisen tyyppistä. Ainoastaan maton ja päiväpeitteen runsaat kuvioinnit sinisellä pohjalla toivat mieleen venäläisen runsauden.

”Ruoka on kohta pöydässä. Tule alakertaan puolen tunnin päästä.”

———————————-

Katariina heräsi seuraavana päivänä äreissään. Edellisen illan illallinen oli ollut herkullinen ja Lev oli kertoillut Pietarin historiasta kuin paraskin isäntä. Se oli ärsyttänyt Katariinaa ja vielä enemmän häntä oli ärsyttänyt se, että hän tiesi miksi oli niin ärsyynynyt. Hän ei halunnut Levin olevan ehtoisa isäntä. Hän halusi kaipasi kosketuksia, suudelmia, himoa. Hänen ajatuksensa harhaili, kun Lev kertoi Pietari-Paavalin linnoituksesta eikä kyse ollut pitkästyneisyydestä. Hän vain olisi halunnut kuunnella tarinaa jollain sohvalla Levin sylissä tai sängyssä.

Hän sanoi hyvät yöt heti kuin mahdollista ja raivostuneena turhautumisestaan ja tunteistaan, hän yritti yöllä tutkia rakennusta ja päästä ulko-ovelle. Ennen kuin hän ehti keittiöön saati ulko-ovelle, tumma kovan näköinen mies ilmestyi kysymään, tarvitsiko hän jotain. Hän ei näyttänyt siltä, että hänelle olisi voinut vastata ”Kyllä, vapauteni ja Suomen passin.”

Katariina raahautui aamupalapöytään tukka sekaisin ja mustat renkaat silmien alla. Lev oli lähtenyt, eikä toinen yhtä kovan näköinen mies antanut hänen lähteä yksin ulos ”turvallisuussyistä”. Ainakin korstot puhuivat englantia. Kun kello tuli kaksi ja oli aika lähteä ostoksille, Katariina olisi ollut valmis vaikka mestauslavalle, kunhan pääsisi pois asunnosta.

Mies ohjasi hänet autoon ja he olivat pian Nevski Prospektilla.
”Tämä on Gostiny Dvor”, mies sanoi, ”Täältä on saanut luksusta jo satoja vuosia, mutta meillä ei ole aikaa kiertää nyt paikkoja kunnolla. Maria antoi minulle pari vinkkiä”
”Onko hän nykyinen vai entinen naisystävä? Vai peräti vanki?”, Katariina kysyi.
”Minä kerron sinulle nyt yhden asian”, Lev tiuskahti. ”Yksikin väärä liike ja sinun Terosi on mennyttä. Tiedän että yritit hiiviskellä asunnossa viime yönä. Tähän mennessä sinut on nähty minun kanssani ja kuvat ovat jo FSB:llä ja Supolla. Olen itse huolehtinut siitä, että he ovat saaneet ne. Kerron lisää myöhemmin, mutta nyt saat luvan käyttäytyä ja kävellä perässäni niihin liikkeisiin, joihin sinut johdatan. Ja Maria. Hän on sisareni. Ei tarvitse olla mustasukkainen.”, mies lisäsi lopuksi ja hänen ankara äänensävynsä pehmeni leikilliseksi.
”Hah”, oli kaikki mitä Katariina sai suustaan, sillä hän tiesi kyllä miltä oli kuulostanut.

Katariina käveli Levin perässä ja olisi varmasti eksynyt valtavaan rakennukseen ja käytäviin, jollei mies pujotellut hänen edellään. He kävelivät yhteen suureen vaateliikkeeseen, joka näytti hävyttömän kalliilta.

Katariina sai sovittaa vaatteita vaatteiden perään, mutta päätökset näyttivät tekevän myyjättäret Levin kanssa. Kun kassalle ei ilmestynyt valkoista mekkoa, jossa oli vain toinen olkain ja jossa oli liehuva lieve, joka sai puvun näyttämään antiikin veistokselta, Katariina päätti avata suunsa. ”Mä haluun sen valkoisen puvun. Sen jossa on lyhyt yksinkertainen helma ja vain toinen olkain.”

”Eivätkö nämä riitä?”, Lev sanoi kulmiaan kohotellen.
”Yleensä mä ite valitsen, mitä ostan”, Katariina sanoi kylmästi.
”Kyllä minä sen tiedän. Valkoinen on tylsä väri”, mies huomautti.
”Sitten olen tylsä, mutta haluan sen puvun tai nostan täällä mekkalan ja sinullahan piti olla kiire”, Katariina sihahti.
Lev huokaisi ja sanoi jotain yhdelle myyjättäristä, joka kiikutti kiltisti valkoisen puvun pinon päällimmäiseksi.
”He lähettävät asusteita pukuihin perässä. Nyt minä käyn kotona ja sinä saat sovitella pukuja niin paljon kuin haluat. Kunhan näytät illalla hyvältä.”

————————

Illan lähetessä Katariina alkoi kaivella pukuvalikoimaa. Monessa oli avoin selkämys tai sellainen kaula-aukko, ettei niiden alle saanut alusvaatteita. Vaatteet olivat ehkä asteen peittävämpiä kuin aikaisemmat, mutta kaukana siitä, mihin hän oli tottunut.

Katariina otti esiin vihreän silkkiluomuksen, joka ei ollut yhtä lyhyt kuin hänen aiemmin kokeilemansa sininen. Väri oli vaalean merenvihreä ja puvun kaula-aukko oli enemmän kuin antelias. Kaula-aukkoa somisti kuitenkin samasta kankaasta poimutettu röyhelö, joka laajeni olkapäillä pieniksi hihoiksi ja sen alle saisi sentään rintaliivit. Puku istui hänen päällään kuin hansikas, mutta se näytti hyvältä ja helmassa, joka ulottui reisien puoliväliin oli samanlainen poimutus kuin kaula-aukossa.

Katariina kaivoi alusvaatevalikoimaa ja päätyi uhmakkaasti kokoa liian pieniin liiveihin – ne olivat ainoat, jotka pysyivät puvun alla. Ne sävy oli nude, jos niiden voi nyt kuvailla olevan mitään väriä, niin läpinäkyvää niiden pitsi oli. Puolikupilliset liivit työnsivät hänen rintansa tarjolle kuin kulhossa olevat pyöreät hedelmät eivätkä hänen nänninsä suostuneet pysymään täysin piilossa niiden suojissa. Liiveihin kuuluvat stringit olivat niin naurettavan pienet, että niitä tuskin pystyi kuvailemaan enää edes vaatekappaleeksi.

Kun hän veti mekon päälleen, hän katsoi kauhuissaan, kuinka hänen pinkit nänninsä yrittivät esille ponnisteluista huolimatta. Oliko hän loppujen lopuksi valinnut sittenkin väärin?  Mekko oli niin tiukka, että paljon sitä ei saanut kiskottua suuntaan tai toiseen. Katariina päätti istua mahdollisimman suorana koko illan ja asetteli röyhelön huolellisesti rintojensa päälle. Hän nappasi vielä kullanväriset korkeat remmisandaalit ja oli kiitollinen siitä, että osasi kävellä 15 sentin koroissa vaivatta. Korkeat korot olivat aina olleet hänen heikkoutensa.

Hän asteli huoneestaan seitsemän jälkeen, kuten Lev oli pyytänyt, pitkät hiukset olkapäillä heilahdellen, selkä suorana. Lev saapui samaan aikaan omasta makuuhuoneestaan ja pysähtyi nähdessään Katariinan.

”Jekaterina”, hän sanoi pehmeästi ja hänen katseensa oli niin palava, että Katariinasta tuntui siltä, että kuin pienet liekit olisivat syttyneet joka puolelle hänen ihoaan.
”Katariina”, Katariina oikaisi uhmakkaasti ja ärtyneenä siitä, että hänen äänensä kuulosti niin hengästyneeltä. Hän kohensi ryhtiään ja samassa Levin silmät putosivat hänen kaula-aukkoonsa.

Katariina muisti kaula-aukko-ongelmansa liian myöhään, mutta kieltäytyi itse katsomasta alas. Levin katse riitti ja Katariina pani tyytyväisenä merkille, että mies näytti nielaisevan hieman vaikeasti. Mies silitti peukalollaan kaula-aukon reunaa ja Katariinan tyytyväisyys haihtui olemattomiin, kun hän tunsi nänniensä kiristyvän.

Lev nykäisi kangasta hieman ylöspäin ja nuolaisi peukaloaan. Valtava himon aalto murtui Katariinan sisällä pienemmiksi aalloiksi, jotka ulottuivat sormenpäihin asti ja hän pysyi vaivoin jaloillaan, kun Lev otti häntä käsipuolesta ja levitti hänen olkapäilleen pehmeän villaviitan. He astuivat autoon ja lähtivät matkaan.