HAAKSIRIKKO 1 & 2

1

Otin puurokattilan liedeltä, lorautin siihen hiukan maitoa ja haukottelin makeasti. Kello oli seitsemän aamulla, ja vaikka inhosin aamuherätyksiä, heräsin mieluummin aikaisemmin kuin liian myöhään. Kari oli toisenlainen. Mieheni viivytteli sängyssä aina viime tippaan ja lähti joka aamu kiireessä. Sen vuoksi minä tein puuron. Kari ei olisi ikinä ehtinyt puuronkeittoon, vaikka juuri hän oli opettanut minutkin syömään sitä aamuisin.

Jätin puuron hautumaan kannen alle ja riisuin aamutakkini, kun astelin nopeaan suihkuun. Vähän greipintuoksuista suihkusaippuaa, kuumaa vettä ja itsetyydytyshetki. Niistä oli minun aamuni tehty. Jo pitemmän aikaa. 

Pesin itseni malttamattomin liikkein, ja kun olin valmis ja saippua kieri lattiakaivoon, suljin helpottuneena silmäni. Vihdoin. Vesi sähisi ihollani kuin käärme ja nojasin kaakeleihin, kun koskettelin nykyisin kaiken aikaa kiihottunutta pilluani. Nytkin olin turpea ja märkä ja voihkaisin hiljaa, kun sormeni liukui klitoriksellani. Toinen käsi rinnalle, hiukan edestakaista liikettä ja mielikuvitukseni levitti siipensä ja pyyhälsi lentoon. 

Kimpussani oli minua viisitoista vuotta nuorempi vieraileva tutkija, jolla oli pitkiksi venähtäneet punertavanvaaleat hiukset ja huolellisesti muotoiltu upea parta. Suuri nenä. Suuri vartalo. Yllyttävästi hehkuvat suuret tummanvihreät silmät. Johannes.

Hän repi vaatteeni työhuoneessani, töni minut työpöydälleni ja piteli minua niskasta samalla, kun nussi likaisia totuuksia pudotellen. Tätähän sä oot koko ajan halunnu. Nuorta munaa. Eiks niin?

Minä myönsin kaiken ja rukoilin lisää. Kun pilluni supisteli, ja mielihyvä levisi vatsanpohjastani tulikuuman ihoni alle, melkein tunsin hänen kalunsa jysähtelyn sisälläni. Parahdin vaimeasti ja huokailin vähän aikaa seinää vasten, ennen kuin heräsin omantunnon pistoksiin. Johannes ei suinkaan ollut ainoa, josta fantasioin, mutta siitä lähtien kun hän oli saapunut yleisen historian laitokselle, hän oli vieraillut unelmissani useiten. Joku oli väittänyt, että hän oli homo, mutta se ei mielikuvitustani näyttänyt hillitsevän hiukkaakaan.

Muistutin itseäni taas siitä, että avioliittoni viimeisimmästä seksikerrasta oli jo kohta kaksi vuotta. Oli varmasti aivan normaalia, että kävin kuumana ja unelmoin vähän jokaisesta ympärilläni pyörivästä hyvännäköisestä kaksilahkeisesta. Seksin määrä muuten aivan mukavassa liitossani oli vähentynyt vuosi vuodelta, ja kun suljin hanan ja astuin ulos suihkusta, päätin että tällä kertaa minun olisi saatava Kari kuuntelemaan tavalla tai toisella. Jos muu ei auttaisi, esittäisin pariterapiaa.

En ollut ottanut seksittömyyttä puheeksi nyt pian puoleen vuoteen, sillä viime kerralla kokeilevaa keskustelunavaustani oli seurannut mahtava riita. Kari toimi projektipäällikkönä suurehkossa it-firmassa ja hän oli puolustautunut loukkaantuneena, että hän oli yksinkertaisesti vain väsynyt työkiireiden vuoksi. Että 47-vuotiaana mies ei enää ollut viriileimmillään. 

Kun olin kysynyt, emmekö voisi edes viikonloppuiltaisin mennä joskus yhdessä sänkyyn ja halailla kuten nuorempina, mieheni oli ilmoittanut, että hän oli iltaihminen ja nautti tietokonepeleistään. Tuhahdin mielessäni, kun levitin kosteusvoidetta kasvoilleni. Kari kyllä pelasi pelejäkin, mutta luuliko hän tosiaan, etten vuosien mittaan ollut saanut häntä kiinni pornon katselusta? En vain ollut viitsinyt häpäistä häntä, kun olin sattumalta pari kertaa koputtanut työhuoneen ovelle aikeenani kysyä häneltä jotain. 

Kun olin raottanut ovea ja huomannut, mitä hän puuhasi, olin sulkenut oven hänen takanaan ja antanut hänen jatkaa runkkaamistaan teennäisesti voihkiville parikymppisille tytöille. Niissä puuhissa ei olisi kannattanut pitää kuulokkeita korvillaan. 

Avasin kylpytakkini ja pyyhin käsipyyhkeellä huuruisen peilin. Hieman samea kuvajainen paljasti kehon, joka ei ollut enää nuoruutensa kukassa. Eletyt neljäkymmentäviisi vuotta näkyivät löystyvänä ihona, aavistuksen roikkuvina rintoina ja lantiona, jolle kerääntynyt itsepäinen pehmuste ei suostunut lähtemään mihinkään kävelemisestä ja pilateksesta huolimatta. Hätäsektiosta muistutti pystysuora arpi navan alla, silmäkulmista säteili vuosi vuodelta syvemmiksi käyvempiä juonteita ja pähkinänruskeissa hiuksissa välähteli harmaan silmäniskuja. 

En minä silti mielestäni ruma ollut. Vai olinko? Olinko minä rupsahtanut enemmän kuin ikäiseni naiset yleensä? Oliko suupielissäni tyytymätön kulma ja silmissäni kyyninen kimallus? Ehkä Kari ei vain kehdannut sanoa, että en ollut enää tarpeeksi haluttava. 

Hän oli itse alkanut käydä reilu vuosi sitten ahkerasti salilla, ja olin kiusoitellut häntä keski-iän kriisistä. Nyt miehelläni oli pullistelevat lihakset käsivarsissaan ja tiukka takapuoli, mutta olisin ottanut hänet mieluummin pulleampana ja leppoisampana versiona, en sellaisena äkeänä lihaskimppuna, kuin hän nykyään oli. 

No, enpä minäkään ollut enää oma räiskähtelevä itseni. Nuorempana olin ollut kuuluisa epäsuomalaisesta temperamentistani ja varmoista mielipiteistä, mutta ikä hioi ihmistä huomaamattaan. Kaksikymppisenä olin ollut kuin noppakuutio, joka räjähti väärään asentoon heitettynä, mutta nyt kulmani olivat pehmenneet, eikä mikään eteeni tullut asia enää juuri saanut minua kiivastumaan. 

Siirryin vaatehuoneeseen ja valitsin astetta sähäkämmän harmaan hameen ja tavallista ohuemman valkoisen paidan, jonka alta valkoiset push-upit hiukan kuulsivat. Osittain siksi, että toivoin Karin katsovan, osittain siksi, että toivoin edes jonkun katsovan. Emmin hetken, mutta sitten kiersin hiukseni tavallista pehmeämmäksi nutturaksi, josta nyin muutaman suortuvan kehystämään kasvojani. Harmaat silmäni näyttivät väsyneiltä, enkä enää tiennyt, johtuiko se töistä vai kotona möllöttävästä näkymättömästä elefantista. 

Työnsin ikävät ajatukset mielestäni. Ainakin töissä asiat olivat hyvin. Tutkimukseni DDR:n viisivuotissuunnitelmien muodostamisesta ja noudattamisesta oli otettu hyvin vastaan. Minulla saattoi hyvinkin olla mahdollisuuksia saada apulaisprofessorin tehtävä, sillä myös tietokirjani, jossa käytiin läpi Varsovan liiton maiden suhteita Venäjään ja länteen, oli myynyt yllättävän hyvin. Kuulin Karin naurahtavan keittiössä, ja kun astelin kohti joka-aamuista puuroateriaa, mies tuli minua vastaan. 

-Tulithan sä viimein sieltä. Mun pitää tänään pukeutua paremmin. Tärkeä palaveri, mies sanoi poissaolevasti.

Se selittikin sen, miksi hän oli niin aikaisin ylhäällä. Kari suuntasi suihkuun, ja minä otin esille lautaset. Ehkä voisin tänään ottaa puheeksi ainakin pääsiäisen. Olin säästänyt rahaa jo pidempään ja toivonut, että saisin mieheni houkuteltua edes pitkäksi viikonlopuksi kaupunkilomalle. Ehkä Edinburghiin. Ehkä Prahaan. 

Emme olleet käyneet kahdestaan matkoilla varmaan kymmeneen vuoteen, mutta kun Vilhelmiinakin oli muuttanut kotoa syksyllä, olin ajatellut pienen irtioton olevan oiva tapa juhlistaa uutta vaihetta elämässä. Tietysti oli haikeaakin, että lapset olivat kasvaneet aikuisiksi, mutta en koskaan ollut ymmärtänyt joidenkin ystävieni haikailua lapsiperhearjen pariin. Tyttäreni ja poikani olivat kasvaneet vastuullisiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi, he eivät olleet kadonneet minulta mihinkään ja jos aivan rehellisiä oltiin, en olisi enää jaksanut jatkuvaa koulu- ja harrastusrumbaa. Minusta oli ihanaa, että vastasin enää vain itsestäni.

Olin kauhomassa lautasille puuroa, kun huomioni kiinnitti puhelimen kilahdus. Vilkaisin sivulleni ja näin Karin puhelimen jääneen vähän kauemmas työtasolle. Kun puhelimeen tuli uusi viesti, rypistin kulmiani. Kuka tähän aikaan viestitteli? Saattoiko jollain aamuvirkulla kollegalla olla jotain asiaa? Otin puhelimen käteeni viedäkseni sen miehelleni, kun siihen saapui taas viesti. Siitä osa välähti näytöllä. 

Se oli niin tuhmaa.

Pysähdyin niille sijoilleni ja päässäni lehahti parveilemaan sekopäinen kottaraisparvi. Mikä oli tuhmaa? Mistä tuollainen viesti saattoi tulla? Jaloistani tuntui katoavan tunto ja sydämeni lennähti kurkkuun tukkimaan hengitystä. Sitten tuli uusi viesti. 

Haistoikohan sun vaimo mun hajuveden…

Heitin puhelimen takaisin työtasolle, kuin se olisi polttanut. Laite liukui pintaa pitkin kunnes kolahti seinään, mutta minä tuskin huomasin. Pääni kääntyili villisti, kun silmäni tarrautuivat kaikkeen tuttuun ja turvalliseen. Kuin ne olisivat halunneet varmistua siitä, että olin edelleen tavallisessa helmikuun päivässä kotonani, enkä jossain kammottavassa rinnakkaistodellisuudessa, jossa Kari ei ollut enää Kari vaan joku muu. 

Keittiö näytti tutulta vaaleine pintoineen ja Marimekon purkkeineen, mutta jos muutama pieni sana ei ollutkaan muuttanut ympäristöä, ne olivat muuttaneet minua. Parissa sekunnissa. 

Vai että väsynyt. Kari taisi olla väsynyt vain minuun, eikä mihinkään muuhun.

Epäuskoinen järkytys puristi päätäni ja vajosin silmät sumeina istumaan keittiön jakkaralle. Kottaraisparvi kirkui ja sinkoili sisälläni kuin maailmanloppua ennustaen, enkä tiennyt mitä ensiksi tehdä. Käydä Karin kimppuun, hajottaa hänen puhelimensa vai hakea netistä avioerohakemus.

Sitten tuli se, minkä olin luullut hävinneen persoonallisuudestani kokonaan. Raivo. Se jyristi paikalle kuin ukkosenjumala, vaunujen jalakset kipinöiden ja kumea karjunta kurkusta vyöryen.

Miten Kari kehtasi? Hän oli antanut ymmärtää, että olin jotenkin epänormaali, kun olin halunnut seksiä ja läheisyyttä. Hän oli tyrmännyt yhteiset illalliset ja viikonloppumatkat stressiinsä vedoten. Hän oli työntänyt minut kerta toisensa jälkeen pois, olinpa yrittänyt ehdottaa mitä tahansa. 

Kuinka pelkurimainen miehen piti olla, että hän ei saanut saatana suutaan auki? Miten vaikeaa oli myöntää, että hän ei enää halunnut minua? Kuinka vähän hänen piti arvostaa kahtakymmentäviittä yhteistä vuotta, kun hän oli töninyt minut yksipuolisella päätöksellä melkein näkymättömiin elämästään, mutta jollekin toiselle hänellä oli aikaa jo ennen kahdeksaa aamulla? Sellaista ylellisyyttä minulle ei ollut ollut tarjolla koskaan. 

Tuijotin näkemättä mitään eteeni ja mietin, mitä kaikkea kotonani oli ehkä tapahtunut, kun olin ollut kiinni iltaluennoissa tai seminaareissa. Vilkaisin taas puhelinta, hain sen käteeni ja avasin näytön. Kari oli vaihtanut numerosarjaa muutama kuukausi sitten, mutta olin sattumalta nähnyt sen, kun hän oli avannut puhelintaan autossa. 

Se oli ikävä puoli vaimossa. Hän oli usein läsnä ja näki sellaistakin, mitä ei ollut ehkä tarkoitus. 

Avasin whatsapp-viestiketjun, ja nimetön nainen innostui välittömästi. Silmissäni vilisi sellaisia sanoja kuin panna, huomenna, teillä. Kelasin viestejä kauemmas ja sitten luin Karin kirjoittaman viestin. 

Mulla seisoo taas, kun mä aattelen sua siinä sisäkön asussa mun kotona. 

Minua kuvotti. Meitä oli näköjään kolme jakamassa sama sänky. Ja sisäkön asu? Kuinka säälittävän banaali Karin mielikuvitus oli? 

Tunsin vapisevani ja nousin keittiönpöydän äärestä. Kaadoin puuron pesualtaaseen, lätkäisin kattilan keskelle harmaata massaa ja marssin polvet notkuen eteiseen. Tämä ei ollut tässä, mutta juuri nyt en sietänyt sitä ala-arvoista nilviäistä silmissäni. Minä lähtisin töihin. Enkä enää ikinä keittäisi puuroa. Pidin muutenkin enemmän myslistä.

*****

Olin pitänyt Neuvostoliiton historiaa koskevan luennon jo useampana vuonna, samoin Bismarckin Saksaa. Se tarkoitti sitä, että minulla oli jo rutiini, ja saatoin puhua aiheista kuin automaatti. Tutkimustyöhön minusta ei sinä päivänä kuitenkaan ollut. 

Olin googlannut pettämiseen liittyviä artikkeleita. Niiden perusteella olin klassinen hölmö. Kari oli vetäytynyt minusta ja tuntunut elävän omissa maailmoissaan, ollut tavallista enemmän öitä pois kotoa ja piilotellut puhelintaan, enkä minä ollut osannut reagoida oikein mitenkään. Muuten kuin kitisemällä yhteisen ajan puutteesta ja kyselemällä ujosti seksin perään kuin…kuin jokin kynnysmatto.

Vilkaisin kelloa ja totesin, että Neuvostoliiton historia alkaisi parinkymmenen minuutin kuluttua. Ehtisin juoda kahvia. Se sai vahvemman puutteessa kelvata. 

Kiikutin kuppini historian laitoksen kahvihuoneeseen ja huomasin Johanneksen lojuvan pöydän ääressä tavalla, joka oli kipinöinyt erogeenisssa pisteissäni jo kohta puolen vuoden ajan. Vatsassani muljahti, ja vihainen nainen sisälläni käski minun kävellä miehen luo, nostaa hametta ja laskeutua suureen syliin hajareisin. En edes hävennyt ajatuksiani kuten normaalisti. Kunhan hymyilin itselleni ontosti.

Johannes oli sohinut hiuksensa herkulliseen sotkuun, hänen vaaleanruskea samettitakkinsa istui leveillä harteilla kuin valettu ja hän oli oikaissut pitkät jalkansa pyöreän ruokapöydän ulkopuolelle. Varmaankin siksi, että pöydän alla ei ollut tarpeeksi tilaa. Metsänvihreät silmät seurasivat minua tarkkaavaisesti kuten aina. Joskus minusta oli tuntunut melkein alastomalta sen katseen alla, mutta olin selittänyt itselleni, että Johanneksella oli muutoinkin tapana tarkkailla maailmaa katse terävänä ja arvioivana. 

-Ootko sä kunnossa?, mies kysyi, kun pääsin keittimen luo. 

Tunsin hartioideni jäykistyvän. Okei, ehkä hänen katseensa oli aavistuksen liian terävä. Lorotin kahvia mukiini käsi vavahdellen ja liimasin hymyn naamalleni. 

-Ihan ookoo, heitin mitäänsanomattomasti.

Sitten kysyin jotain käsittämättömän ihmeellistä. 

-Minkä ikäinen sä oot?

Vilkaisin Johannesta sivusilmällä ja näin hänen kallistavan päätään.

-Kolkytyks. Miten niin?

Kurkussani kirvelsi hysteerinen nauru. Mitä minä kuvittelin? Ajattelinko hyökätä helvetin upean kollegan kimppuun, joka oli minua neljätoista vuotta nuorempi, ja jolla oli varmasti liuta oman ikäisiään naisia jonossa? Tai miehiä. Eikö päiväni ollut ollut jo tarpeeksi nöyryyttävä? 

-Sä oot sitten aika nuori tohtoriksi, totesin latteasti ja kaadoin kahviini maitoa.

-En nyt erityisen. Mä jatkoin heti maisterin papereiden jälkeen tohtoriseminaariin ja valmistuin pari vuotta sitten. 

-Mä luin sun väitöskirjan. Se sai enemmän huomiota kuin moni muu. 

-No se on ilmastonmuutoksen ansiota. Ympäristöhistoria on aika uus tutkimuskohde.

Minua itketti ja halusin paiskata kahvikuppini seinään, mutta kävelin pöydän ääreen ja istahdin tuolille, kuin minulla ei olisi ollut huolen häivää. Se auttoi pitämään aamun tapahtumat ja pahan olon vähän kauempana.

-Usko tai älä, mutta DDR:ssä oli jo 1950-luvulla suunnitelmia suojella luontoa ja erityisesti vesistöjä, sanoin muodollisella äänellä.

Samaan aikaan silmäilin miestä edessäni kaikkea muuta kuin muodollisesti. Saihan sitä katsoa.  Johannes kohotti vahvoja kulmiaan ja hän nojautui eteenpäin. Hän virnisti ja sanoi:

-Niinkö? Vähän vaikeeta uskoa, kun tietää miten ne kohteli luontoa yleensä.

Silmäni räpsyivät hetken avuttomasti sellaisen hymyn loisteessa ja yritin muistella, mitä olin sanonut. Sitten nyökkäsin.

-Mä en oo tutkinu asiaa tarkemmin, mutta eihän kommunistisen yhteiskunnan vahvuuksiin koskaan oo kuulunu ihanteiden toteuttaminen käytännössä.

Ihanteet ja käytäntö kolisivat sanoina päässäni, ja itku yritti puskea jostain hirvittävän syvältä esille. Hörppäsin kahvia, jatkoin hymyilemistäni ja totesin:

-Sun väitöskirja oli oikeesti hyvä. Mä luin sen kannesta kanteen ja se on aika harvinaista, vaikka mä historiaa rakastanki. 

Toisin kuin olin toivonut, Johannes vakavoitui, ja hänen sormenpäänsä käväisivät ranteellani.

-Ooksä oikeesti kunnossa?, hän kysyi pehmeällä, taipuisalla äänellä, joka kietoutui ympärille kuin lämmin huopa.

Nyökyttelin vimmatusti, sillä ääneeni en luottanut. Johanneksen ilme ei ollut aivan vakuuttunut, mutta hän nyökkäsi. 

-Mun pitää nyt mennä. Mutta jos sä haluut jakaa sun salaisuuksia DDR:n ympäristönsuojelusta, sä tiedät, mistä mut löytää. Tai muutenkin.

Siirsin katseeni kahvimukiini ja niin naurettavaa kuin se olikin, tunsin ryhtini lysähtävän. En tainnut tänään kestää enää enempiä iskuja. Edes sitä, että toisen ihmisen piti lähteä tekemään töitä, kun minä olisin kaivannut huomiota ja ajatusten johtamista harhaan. 

Johannes nousi seisomaan, ja minä tuijottelin syliini. Kurkustani pääsi jonkinlainen korahdus ja näin silmäkulmastani miehen hahmon pysähtyvän kesken liikkeen. Hän kumartui puoleeni, mutta ponnistin kiireesti suustani:

-Ei tässä mitään. Vähän ikäviä uutisia kotona. Ei mitään maailmaa mullistavaa. 

Vilkaisin nopeasti Johannesta silmiin ja mielessäni käväisi parikin laitoksen palaveria, joissa olin tuijottanut tummanvihreisiin iiriksiin vähän turhan kauan aikaa. Se oli ollut pelkkää hölmöä haaveilua, mutta tässä tilassa saattaisin hyvinkin erehtyä pitämään miehen ystävällisyyttä kutsuna johonkin aivan muuhun.

Ehkä minun pitäisi kokeilla samaa kuin Karikin. Hankkia rakastaja. Muutenhan kuiva kauteni saattaisi jatkua vielä ensi vuonnakin.

Tällä hetkellä aviomieheni ällötti minua niin paljon, että häntä en päästäisi lähelleni kuukausiin, ja Johanneksen kaltaiset turhat houkutukset minun oli parempi karistaa mielestäni heti paikalla.

Seksiä olisi varmasti minullekin tarjolla, vaikken enää nuoruuteni kukoistuksessa ollutkaan. 

Eiköhän lupaus seksistä ilman sitoumuksia poikisi kumppaniehdokkaita Tinderissä tai jollain pettämissivustolla. 

Kohottaisin vähän itsetuntoani. Kostaisin mielessäni Karille, vaikka se olisikin ehkä jonkun paremman ihmisen mielestä lapsellista. Ja vasta sitten miettisin avioliittoni tilaa.

2

Luento Bismarckin Saksasta kuului aineopintoihin, joten salissa istui toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoita, ehkä jokunen neljännenkin. Suurin osa oli iältään vähän yli parikymppisiä tyttöjä ja poikia. Kun silmäni kiersivät luentosalissa, huomasin parikin toisilleen hempeästi hymyilevää pariskuntaa. Halusin osoittaa ja nauraa. 

Samanikäisenä minä olin tavannut Karin, vaikkakaan en luentosalissa vaan proosallisesti pubissa. Pitkä, tumma ja komea nuorimies oli kiinnittänyt huomioni vasta, kun hän oli tullut melkoisessa tuiskeessa pöytäämme istumaan. Olin pitänyt hänen ruskeita silmiään niin teeskentelemättöminä ja aseistariisuvina, että olin hymyillyt kömpelöille lähestymisyrityksille ja antanut hänen suudellakin. 

Suudelma oli maistunut oluelta ja märältä mutta kiihkeydessään myös houkuttelevalta. Yhden yön seikkailuksi tarkoitettu seksi oli ollut hapuilevaa, mutta kun Kari oli aamulla kysynyt, saisiko hän soittaa minulle, olin antanut numeroni. 

Hän ei koskaan ollut ollut mikään keskustelija, mutta hän oli sanonut arvostavansa aivojani, ja se oli tehnyt vaikutuksen enemmän kuin mikään muu. Hän ei kehunut kauniita silmiäni tai hiuksiani vaan älyäni. Myöhemmin myös kunnianhimoani.

Seksi oli parantunut ajan saatossa, vaikka minä olisinkin toivonut enemmän ilotulitusten räiskettä ja mielikuvitusta. Olin lohduttanut itseäni sillä, että Kari tuntui niin kunnolliselta ja hiljaisen sitkeältä. Kun olin vastannut kosintaan myöntävästi, hän oli sanonut jotain, mikä oli tuudittanut minut suloiseen varmuuteen.

-Nyt mä tiedän ainaki yhen asian, joka on aina mun elämässä. Sä. 

Se oli romanttisinta, mitä mies koskaan oli sanonut. Sen varassa olin roikkunut tyytymättömät vuodet ja siksi en ollut osannut odottaa iskua, jonka tänään olin saanut. Olin ajatellut, että kun itse olin niin ailahteleva ja kipakka, joku Karin tapainen tasapainottaisi minua. 

Olin tullut raskaaksi jo ennen kuin olin saanut graduni tehtyä, ja Vilhelmiina oli syntynyt vain reilu vuosi Helmerin jälkeen. Kari oli valmistunut 25-vuotiaana, saanut työpaikan, ja minä olin opiskellut sitä mukaa, kun lapset kasvoivat isommiksi. 

Lähes neljännesvuosisatainen elämänkaari mielessäni puhuin suuressa luentosalissa kuin robotti aivan muusta. Verestä ja raudasta, Preussista, rautakanslerista, Saksan yhdistymisestä ja mitä siitä myöhemmin seurasi. Se oli lohdullista. Aivan kuin olisin hokenut itselleni tuutulaulua. Avioliittoni haaksirikko ei tuntunut niin pahalta, kun ajattelin, miten ajan saatossa kansat olivat yhdistyneet ja eronneet toisistaan. Miten kokonaisia valtakuntia oli syntynyt ja kadonnut.

Puoli kymmenen aikaan illalla olin valmis, sanoin viimeiset sanat ja päästin opiskelijamassan ikeestäni. En ollut käynyt kotona koko päivänä. Olin kierrellyt iltapäivällä kaupungilla, mutta palannut pakkasen ja viiman ajamana pian takaisin laitokselle. 

Tuskin kuulin hälinää ja naurua, kolinaa ja kiireisiä askelia. Mieleni askarteli vain siinä, miten saisin itseni ylipuhutuksi takaisin kotiin ja sänkyyn, joka ei ollut omani. Kumarruin mitään näkemättä tietokoneeni puoleen ja suljin seinälle heijastamani materiaalin, kun yhtäkkiä eturivistä kantautui korviini huvittunut ääni:

-Kattokaa nyt. Ihan vitun hyvä persehän tolla on. Kyllä mä tota panisin. 

Pääni lennähti ylös ja vilkaisin sivulleni löytääkseni kiertelemättömien sanojen alkulähteen. Se oli Joonas. Laiskahko opiskelija, joka ei opintomenestyksen perusteella paljon lukemisen kanssa hikoillut, ja jonka olin ennenkin kuullut hörähtelevän jotain typerää. Vaaleat hiukset, vaaleansiniset silmät, vähän näppyjä poskipäissä. Nuori, kokematon ja silti omasta mielestään kai suurikin miesten mies. 

Katsoin Joonasta silmiin, mutta mies nosti vain haastavasti päätään. Pitempi, tumma poika, jonka nimeä en muistanut, patisteli häntä nauraen lähtemään, mutta minulle riitti siltä erää. Naurunalaisena oleminen nimittäin. Painoin läppärini kannen päättäväisesti kiinni ja sanoin Joonakselle:

-Tulehan tänne ja jutellaan vähän. 

-Mulla on vähän kiire…, nuori mies aloitti ylimielisesti, mutta minä keskeytin äänellä, joka oli terävä kuin tikari.

-Jos sä aiot saada sun esseen läpi, sä jäät nyt tähän ja lykkäät sun kiireitä. 

Joonas oli tuhlannut jo tarpeeksi aikaani kylmää sotaa koskevalla ala-arvoisella esseellään. Olin yrittänyt löytää siitä jotain hyvää edes siksi, että pääsisin lukemasta uudelleen kirjoitettua, melkein yhtä huonoa sepustusta. Lapsellinen seksismi juuri tänään ei kohottanut miehen pisteitä silmissäni. 

Joonas mutisi jotain ystävälleen, ja minä jäin nojaamaan työpöytään kädet puuskassa. Koska oli myöhä, luentosali tyhjeni pikavauhtia. Siinä vaiheessa, kun mies oli kiertänyt tuoliriviltä luokseni, olimme jo kahden. 

-Sun essee on niin syvältä, että suna mä en huutelis mitään sovinistisia paskakommentteja, minä töräytin.

En ollut koskaan käyttänyt töissä sellaista kieltä, mutta juuri sillä hetkellä se tuntui vapauttavalta. Lähes huumaavalta. Joonaksen katse luisti omani alta, mutta vaikka mies punastui, hän näytti uhmakkaalta.

-Anteeksi, hän mutisi ja kohautti olkapäitään.

Minulle se ei riittänyt. Olin mitta täynnä aivan kaikkea ja varsinkin sitä nimenomaista päivää.

-Mitä sä täällä kuvittelet tekeväs? Sä et oo saanu mistään kurssista tai tentistä välttävää kummempaa. Sen esseen tekeleen perusteella sulla ei oo ees perustietoa siitä, mitä Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen tapahtui. Jos sulla ei täällä muuta tekemistä oo kuin vahdata naisten perseitä, niin mä kerron sulle salaisuuden. Siihen ei tarvita yliopistoa. Sen kun painut tonne kadulle kyttäämään.

Ääneni kaikui suuressa salissa kivikovana, kun lauoin täysillä ja välittämättä siitä, että saattaisin saada professoriltamme Kalevilta itsekin moitteet. Joonaksen silmät kiertelivät kaikkialla muualla kuin minussa ja ärähdin:

-Kato mua!

Nuori mies sävähti ja puolustautui siniset silmät häpeilevinä:

-Ei kai se niin kauheeta oo, jos me poikien kans pidetään sua seksikkäänä. 

Seksi. Seksikäs. Seksitön. Seksismi.

Päässäni välkkyi varoitusvalon lailla variaatioita sanasta, ja sitten kaikki vain romahti. Työpäivää oli kestänyt pian neljätoista tuntia, kotini oli mieheni seksileikkien tantere, ja minä olin joutunut vastakkain alisuoriutujan kanssa, joka ei osannut pitää suutaan kiinni oikealla hetkellä. Päästin vihani valloilleen, suuni pieksämään ilmaa, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin se johtaisi.

-Tommoset möläytykset joutaa pikkupoikien kotibileisiin. Jos sä haluut saada sen esseen läpi ja tän kurssin – koska mä oon aika varma, että senki kans on kiikun kaakun – sä käytät nyt mielikuvitusta. Leikitään, että mä oon ihan helvetin otettu sun kehuista ja haluun panna sua. Miten sä kohteliaasti ja kunnioittavasti kieltäydyt? 

Joonaksen ilme valahti epäuskoiseksi ja hän vilkaisi taakseen kuin pakoreittiä etsien.

-Enhän mä…ootko sä vittu tosissas…, hän änkytti ja nykäisi ruskean villapaitansa helmaa.

-Mä oon vittu aivan tosissaan, ja jos sä suunnittelit jolleki kielimistä, mä varoitan, että sut kuuli moni ihminen. Mä sanon vaan, että sä valehtelet ja sun juoruilut on siinä.

Tiesin, että käytökseni oli pöyristyttävää. Se oli vallan väärinkäyttöä ja simputusta, mutta se osa minusta, joka häpesi ja kauhisteli, oli jossain yhtä kaukana kuin Japani Suomesta katsoen. Paikalla oleva minä oli jäätävän raivoissaan. Ei mitään muuta. 

Joonaksen ylimielisyys suli edessäni kuin lumiukko kevätsäällä ja mieleni teki nauraa. En kuitenkaan nauranut. Kehräsin sähisten ja paidannappejani availlen:

-Mä oon uneksinu susta jo kuukausia, enkä mä osannu arvatakaan, että sä tykkäät musta. 

Mies rykäisi vaivautuneen näköisenä ja aloitti:

-Mutta eihän me voida…kun sä oot opettaja ja kaikkea…

-Mutta eihän kukaan saa tietää. Mä vien sut mun huoneeseen. Siinä on lukko. Mä oon aina tykänny tollasista vähän hintelämmistä miehistä, joilla on likaiset puheet, minä murisin ja nostin hameenhelmaa. 

Joonaksen silmät laajenivat ja hän tuijotti paljastuvia reisiäni samalla, kun yritti saada jotain suustaan.

-Sä oot tosi kaunis ja älykäs, mutta…

Aivan odottamatta jotain kiristyi vatsanpohjassani. Jotain hävytöntä ja eläimellistä, jolla ei ollut mitään tekemistä rationaalisen ajattelun kanssa. Pyörähdin sivuttain, nostin hamettani niin, että sukkahousujen ja mustien silkkipöksyjen verhoama takamukseni paljastui, ja kysyin kireästi:

-Jos mä kerran oon kaunis ja älykäs ja sä haluut panna mua, niin mikset sä sitten tee niin? 

Joonas näytti nieleskelevän, enkä minä antanut periksi. Miehen silmissä vilahti jotain sellaista, mikä sai minut ottamaan tukea luentosalin pöydästä ja nostamaan takamustani. Päässäni kaikui varoittava ääni, mutta se oli liian kaukana. Likainen kiihko taas oli lähellä, aivan ihoni alla ja reisieni välissä. 

Lydia Ilmarinen ei tehnyt mitään tällaista, mutta minä en ollutkaan enää Lydia Ilmarinen, joka oli viettänyt seesteistä elämää saman miehen kanssa 25 vuotta. Olin Lydia Lehmus. Nainen, joka oli ollut hautautuneena valheellisen onnellisen arjen alle, ja jolla oli piikit ja hurja luonne.

Joonaksen silmät liukuivat takamukselleni, ja minä avasin paidastani yhden napin lisää. Miehen naama punoitti entistä voimakkaammin, hänen kätensä pyrkivät nyrkkiin ja hänen aataminomenansa seilasi edestakaisin kuin kiireinen hissi.

-Mitä jos mä en halua kieltäytyä?, hän sitten kysyi.

Ilman ylimielisyyden häivääkään. Yllätys ja pelko alkoivat nakuttaa takaraivossani, mutta rinnankärkeni kiristyivät ja jalkovälini läpi kävi leimahdus. Se saattoi olla peliä, mutta nuoren miehen kasvot eivät näyttäneet siltä, että hän pelaisi mitään. Vaikka mistäpä helvetistä minä mitään enää tiesin. Paitsi sen, että tänään en enää suostuisi häviämään. 

-Sittenhän sä teet, mitä mä haluan, yllytin vihaisesti.

Vilkaisin luentosalin ovelle, mutta vakuutin itselleni, että minulla ei ollut hätää. Tähän aikaan talossa ei liikkunut enää ketään – eikä varsinkaan luentosalissa. Ja mitä sitten, vaikka liikkuisikin. Sillä hetkellä minusta tuntui, että ottaisin mielelläni varoituksen tai potkut, eikä tekisi edes kipeää.

Joonaskin vilkaisi samaan suuntaan kuin minä, mutta samalla hän kaivoi farkkujensa takataskusta lompakon ja lompakosta kondomin. Hän tuijotti minua silmiin epävarmasti, melkein ujosti, mutta kun avasin pari viimeistä paidannappiani ja hymyilin, hän keräsi tarpeeksi rohkeutta koskettaakseen minua. Hän astahti taakseni, hipaisi vatsaani ja kysyi nöyrällä äänellä:

-Miten sä haluut?

-Takaapäin. Kovaa, minä sihahdin.

-Voi jumalauta.

Miehen ääni oli epäuskoinen, mutta hänen kätensä olivat kovat, kun ne kiskaisivat sukkahousut ja pikkupöksyt lanteiltani. 

-Koske mun pillua, minä määräsin käheästi pöytään nojaten.

Minua huimasi. En muistanut sanoneeni mitään sellaista koskaan. Kuulin hengähdyksen, tunsin Joonaksen painautuvan lähemmäs ja sitten hänen sormensa koskettivat epäröiden häpyäni. Purin hammasta, kun valkoisena hohtava raivo ja himo välähtelivät sisälläni niin, etten nähnyt enää mitään. Pilluani poltti ja ähkäisin vaativasti:

-Lisää.

Yksi sormi painautui häpyhuulieni väliin, seilasi vaossani hitaasti edestakaisin ja minä tajusin himon voittaneen raivon. Kolostani tiristyi mehua nuoren miehen sormille, klitorikseni tykytti mielihyvästä ja nojauduin pöytää vasten takapuoli pystyssä.

-Pane mua ja saat siitä esseestä kolmosen, huohotin vaimeasti ja huudahdin, kun Joonas nykäisi sukkahousut ja pikkupöksyt aivan alas. 

Hänen kätensä puristuivat pakaroihini ja levittivät niitä. Hänen villapaitansa hipoi selkääni. Hänen hengityksensä puhalsi niskaani kuumana, kun hän kirosi:

-Vittu tää ei oo totta.

Ehkä se ei ollutkaan, päässäni kiersi. Mutta jos se oli mielikuvitusta, se oli parhaasta päästä, mitä ikinä olin keksinyt. Tunsin paksun terskan tönäisevän pillunaukkoani ja jännityin odottamaan. 

Joonas hivutti kulliaan hitaasti kolooni, ja minä tuijotin huohottaen ja suu avoinna valkoista pöydän pintaa. Tuntui niin hyvältä saada miestä. Niin hyvältä, että koko kehoni tärisi pöytää vasten. Pilluni ahtautui minua yli kaksikymmentä vuotta nuoremman miehen ympärille, ja kun hän puski itsensä perille ja kaivoi toisen kätensä rintaani, lantioni nytkähti yllyttävästi taaksepäin.

-Aaahhh, suustani pääsi käheästi.

Helpottuneena. Mies takanani vetäytyi ja porasi sisään lujempaa. Minä ähkin äänekkäämmin ja aloin kadottaa ympäriltäni luentosalin ja sen kalseat valot. 

Se oli likaista ja uskomatonta. Lantioni hakkasi työpöytää vasten, suuressa tilassa kaikui pilluni märkä litinä, ja Joonas murahteli takanani kuin vihainen koira. Hänen kalunsa takoi sisääni kiihtyvää tahtia, se puski kiiman vatsanpohjastani kaikkialle hermoratoihini, ja samalla, kun aloin valmistautua orgasmiin, mielessäni vilahtelivat Karin valheet ja Johanneksen vihreät silmät.

Mies ei tehnyt mitään muuta kuin nai, mutta se riitti puutteessa kituneelle vartalolleni erinomaisesti. Hän tuntui työntö työnnöltä kovemmalta, hän iski kerta kerralta syvemmälle, hän repi reisiäni auki entistä rivompaan asentoon. Suustani karkasi korkeaa kimitystä ja hermonpäätteissäni rätissyt kiima alkoi paisua kestämättömäksi. 

Ja sitten se tuli – likaistakin likaisempi orgasmi. Melkein maistoin katuojan ja kaatopaikan, enkä siltikään halunnut muuta kuin kylpeä saastaisessa helpotuksessani. Kehoni lysähti pöydälle, kun nau’uin nautinnosta ja kuulin Joonaksen voihkaisevan. Nytkähdin pöydällä eteenpäin, kun hänen villapaidan peittämä vartalonsa painautui selkääni vasten ja kalunsa pumppasi sisälläni ikuisuudelta tuntuvan ajan. Huohotin niin raskaasti otsa pöytää vasten, että puinen pinta kostui hengitykseni huuruista ja syljestä, mutta kun Joonas irrottautui minusta, havahduin sanomaan jotain yhtä hävytöntä kuin mitä juuri olin tehnyt.

-Hyvä poika. 

Nousin pöydältä ja samalla, kun kiskoin sukkahousut ylös ja hameen alas, tokaisin ällistyneen näköiselle Joonakselle:

-Tuu hakeen se sun paperis huomenna. En mä sitä paskaa jaksa läpi lukea, mutta kyllä sä kolmosen tällä tienasit. 

Mies nieleskeli hetken, mutta sanoi sitten varovaisesti:

-Musta tuntuu, että joku kävi ovella. Mä en nähny, mutta ihan ku mun silmäkulmassa olis…

Olin sillä tuulella, että minua ei kiinnostanut. Poimin lattialle pudonneen, tyhjän foliopakkauksen lattialta ja tokaisin:

-Mitä sitten?

Niinpä niin. Mitä sitten? Jos se oli vartija tai jonkun toisen aineen opiskelija, olin aika varmasti turvassa. Jos se oli joku historian laitokselta, juorut olisivat korvissani jo huomenna. Minua ei tosiaankaan kiinnostanut. Pelotti vielä vähemmän. 

 

KIINNOSTUITKO TARINASTA? SEN VOI OSTAA HINTAAN 4,99 (SIS ALV.) TÄÄLTÄ.

Ilmestyy myös Storyteliin ja Nextoryyn lähiaikoina!