HYMYTYTTÖ 1

Isäni aina sanoi, että olin kapinallinen. Muistan hänen toistaneen sitä jo silloin, kun en aivan ymmärtänyt sanan merkitystä. Ehkä hän tarkoitti sillä sitä, että tivasin jatkuvasti vanhemmiltani, miksei meillä ollut televisiota mutta kuitenkin tietokone, miksi äiti tai kukaan muukaan lähipiiristämme ei meikannut tai miksi en saanut alkaa harrastaa koripalloa pohjoispohjanmaalaisen kaupunkimme joukkueessa, vaikka olin siinä todella hyvä.

Vastaus oli aina, että se ei sopinut arvomaailmaamme eikä uskontoomme.

Yläasteikäisenä opin sulkemaan suuni, mutta sisäinen kapinani vain kasvoi. Seurasin äidin yhä vaarallisemmiksi käyviä raskauksia ja ihmettelin vihaisena, miksi naisen piti oman terveytensä uhallakin tulla yhä uudestaan raskaaksi. Olivatko kaksituhatta vuotta vanhan kirjan määräykset todella voimassa tänäkin päivänä? Eivätkö kuitenkin ihmisten kädet olleet kirjoittaneet Sanan omaan kulttuuriinsa sidoksissa? Ja mitä virkaa oli yhteisömme kielloilla, jotka eivät nojanneet Raamattuun millään tavalla? Televisiokieltoa ymmärsin entistä vähemmän, kun jokainen pystyi tietokoneelta hakemaan paljon arveluttavampaa materiaalia. Miksi alkoholia ei saanut juoda edes kohtuullisesti, jos tupakanpoltto oli sallittu?

Myöhemmin ymmärsin, että jo tuolloin aloin olla henkisesti erilläni uskonnollisesta yhteisöstäni. Kuuntelin salaa poppia ja rockia. Livahdin ei-uskovaisen ystäväni Lauran luo katsomaan dvd-elokuvia tai televisiota. Ihastelin ystäväni vaatekaappia, jossa oli punastuttavan lyhyitä hameita ja paljastavia paitoja.

Lauralla oli myös poikaystävä. Hänen nimensä oli Tuomas, ja aina silloin tällöin hän tuli käymään Lauran luona samaan aikaan, kun minä olin paikalla. Poika oli meitä pari vuotta vanhempi,eikä hän millään muotoa ollut koulumme komeimpia poikia. Hän oli pitkä ja laiha, hänen tukkansa oli tummanvaalea ja aina vähän sekaisin. Hänen nenänsä oli liian pitkä ja suuri hänen kapeisiin kasvoihinsa ja hänen vihreät silmänsä liian syvällä päässä. Hänen suunsa oli kapeahuulinen ja aina hiukan ivallinen. Hänessä oli kuitenkin pirullista pahan pojan karismaa, joka puri isoon osaan koulumme tytöistä ja vaikka minä en sitä ymmärtänytkään, Lauraa kadehdittiin yleisesti.

Pari halaili ja suuteli edessäni häpeilemättä ja muistan vieläkin, miltä tuntui todistaa sellaista ensimmäistä kertaa. Jonkinlainen häpeän ja nolostuksen puna hiipi kaulaani pitkin poskilleni, vatsassani oli tuntunut olevan tiukka solmu ja parin hyväilyjä katsellessani olin tuntenut oloni oudon levottomaksi. Yhteisömme ei kannustanut edes kihlapareja sellaisiin hyväilyihin ja siinä minä istuin, 14-vuotiaana, katselemassa samanikäistä ystävääni istumassa poikaystävänsä sylissä kiihkeään suudelmaan uppoutuneena.

Tuomas huomasi hämmennykseni nopeasti.

-Ooh, meidän pitää varmaan hillitä itteemme. Hymytyttö punastelee.

Punastuin entistä syvemmin. Olin saanut hymytytön kuudennelta luokalta päästyäni, ja koska Tuomaksen sisko oli samanikäinen, hän tietysti tiesi asiasta. Tuomas tuntui inhoavan uskonnollista yhteisöämme joka solullaan, ja minä sain maistaa hänen inhoaan joka kerta, kun kohtasimme. Hymytytöksi kutsuminen oli kilttiä Tuomakselta.

Laura kikatti ja läpsäisi Tuomasta.

-Älä oo paskiainen Tuomas. Ei se oo Marian vika, Laura kuittasi sillä kertaa, ja usein Tuomas jätti minut jonkin purevan kommentin jälkeen rauhaan.

Se ei silti tarkoittanut, etteivätkö ne olisi pyörineet päässäni nöyryyttävinä, loukkaavina tai vain hämmentävinä.

Pyhä Maria.

Neitsyt Maria.

Miten teitä synnytyskoneita hoidetaan? Huolletaanko teitä niinku autojaki?

Mitä mieltä sä oot? Onko suihinotto syntiä? 

Missä kohtaa Raamattu kieltää alkoholin?

Tuleeks sulle lihallisia ajatuksia kun me vähän pussaillaan? 

Vihasin hänen nälvintäänsä. Vielä enemmän siksi, että ihmettelin samoja asioita itsekseni.

Tuomas ei tietenkään tiennyt sisäisestä jaakopinpainistani, joka vain paheni ajan kuluessa. Rakastin perhettäni ja yhteisöön kuuluvia ystäviäni, mutta aikuisuuden kynnyksellä havaitsin olevani ideologisesti liian kaukana uskosta ja elämäntavasta, johon minua oli yritetty kasvattaa. Haastoin varsinkin isääni yhä enemmän ja karkasin pari kertaa jopa kaupungille Lauran kanssa. Se tosin loppui lyhyeen. En tuntenut Lauran ystäviä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi siinäkin porukassa. Niinpä pidin tunnollisesti siveitä vaatteita, en meikannut, kiroillut tai juonut ja kävin jumalanpalveluksissa ja yhteisissä tilaisuuksissa kuten ennenkin. En oikein tiennyt, miten muutenkaan toimia.

Samaan aikaan tutkin kuitenkin asioita, joita yhteisössämme pidettiin syntinä.

Häpesin sitä, miten ryhmämme tuomitsi erilaisuuden kuten seksuaaliset vähemmistöt, kun Jeesus oli opettanut rakkautta kaikkia lähimmäisiä kohtaan. En siihen ikään mennessä ymmärtänyt sitäkään vähää naiseen kohdistuvaa kohtelua, joka alisti hänet Tuomaksen sanoin synnytyskoneeksi. Vihasin sisäistä ryhmäkuria, jolla muka pyrittiin pitämään ihminen puhtaammassa uskossa, mutta joka omasta mielestäni tähtäsi vain avaramman maailmankatsomuksen hankkimisen estämiseen.

Valmistuin ylioppilaaksi laudaturein ja eximioin, ja vaikka olin jo päättänyt erota yhteisöstämme, en saanut sitä sanottua. Vanhempani eivät tietenkään epäilleet mitään  – varsinkin, kun hain ja pääsin teologiseen tiedekuntaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan hakea minkäänlaiseen kirkolliseen virkaan. Halusin ennemminkin ymmärtää uskontoja, niiden historiaa, nykypäivää, sitä kautta ihmisyyttä ja toivoin jonakin päiväni voivani vaikuttaa tutkijana.

Välimatka perheeseeni helpotti asioita ja kun olin aloittamassa toista vuottani, kerroin viimein äidilleni ja isosiskolleni, että eroaisin yhteisöstä. Äitini itki ja vuotta vanhempi isosiskoni oli hiukan hämillään – hän odotti siinä vaiheessa jo toista lastaan. Isäni suuttui niin, ettei puhunut minulle kuukausiin. Kaiken kaikkiaan olin hirvittävän helpottunut, siitäkin huolimatta, että välit isään eivät normalisoituneet koskaan.

Olin kuvitellut, että niin suuri tempaus muuttaisi elämääni valtavasti, mutta niin ei käynyt. Päiväni täyttyivät pääosin opinnoista, ja vaikka kävin parin ystäväni kanssa pubeissa ja satunnaisesti juhlissa, join korkeintaan pari olutta tai viinilasillista, enkä todellakaan osannut antautua merkityksettömiin yhden illan suhteisiin, joita monet opiskelutovereistani harrastivat. Toivoin sen sijaan jonakin päivänä törmääväni mieheen, joka kiinnostuisi minusta ja minä hänestä siinä määrin, että voisin alkaa rakentaa parisuhdetta.

Sellaista miestä ei koskaan kuitenkaan ilmaantunut ja niinpä, vielä 25-vuotiaana ja valmistumiseni kynnyksellä, olin edelleen naimaton ja mikä hävettävintä, neitsyt. Ystäväni Lena ja Doris, jotka olivat molemmat sekä innokkaita feministejä että teologeja, olivat yrittäneet rohkaista minua jo vuosia.

-Ei sen tartte olla mikään unelmien prinssi! Hymyilet nätisti jollekulle sopivalle uhrille jossain bileissä, otat pari lasia viiniä rohkaisuun ja kivunlievitykseen ja poks, se on mennyttä. Neitsyys – ja immenkalvo, Doris oli täräyttänyt minulle jo parikymppisenä.

Olimme nauraneet Lenan kanssa vähemmän romanttiselle suunnitelmalle, mutta enää minua ei naurattanut. Olin kyllä yrittänyt. Olin hankkinut pillerit. Olin lukenut seksistä niin, että epäilin olevani pian jo valmis tekemään aiheesta väitöskirjan.  Olin jopa alkanut pukeutua tiukempiin farkkuihin ja t-paitoihin, jotka paljastivat pyöreiden lanteideni ja rintojeni muodot ja huomannut, että miesten katseet olivat alkaneet osua niihin kiinnostuneina.

Kuitenkin aina, kun joku lähestyi minua, jänistin. Mies oli liian humalassa. Hän oli liian lyhyt. Liian laiha. Liian paksu. Liian äänekäs. Liian lipevä. Liian lässy. Dorikselle mikään perusteluistani ei koskaan kelvannut.

-Korkkaamiseen tarvitaan vain kulli. Ei mitään muuta, hän ilmoitti kuivasti.

Se oli tietysti totta, mutta näytti siltä, että jotain entisen elämäni arvoista oli liimaantunut johonkin kohtalokkaaseen osaan aivojani, enkä saanut luovutettua neitsyyttäni iloisesti hihkuen kenelle tahansa. Sitten Lena ehdotti yhteistä matkaa Tunisiaan. Hän oli aiemmin käynyt Egyptissä ja kuvaili värikkäästi autiomaan tähtikirkasta taivasta, basaarien tungosta ja tinkimiskulttuuria, ikivanhoja nähtävyyksiä ja lisäsi lopulta ovelasti:

-Hotellit on täynnä ulkomaalaisia miehiä ja niistä saa alkoholiaki. Ehkä idän ihmeet saa sut viimein vapautuun…

-Mutta eikö se oo naiselle vähän vaarallista?, huolehdin epäröiden.

En ollut käynyt ulkomailla, jos halpoja Viron ja Ruotsin reissuja ei laskettu.

-Ei Tunisiassa, jos me noudatetaan tiettyjä sääntöjä. Pukeudutaan peittävästi – mikä ei sulle oo mikään ongelma, Lena tölväisi hellästi.

Sitten hän lisäsi:

-Ja kun mennään retkille, mennään ryhmissä. Nähtäis aavikkoa, mahtava amfiteatteri, Sidi Bou Said, Tunisin vanha kaupunki…

Olin kerännyt kesätöistä tienaamiani rahoja uskollisesti kasaan tietämättä oikein mihin, mutta nyt entinen kapinallisuus leimahti sisälläni. Mihin minä olin säästänyt? Olin tottunut elämään vähällä ja minulla olisi mahdollisuus hemmotella itseäni edes kerran elämässäni vähän huimapäisesti. Hetken mietittyäni vastasin siis kyllä ja valmistauduin viettämään kaksi viikkoa toukokuusta Tunisiassa.

___________________________

Istuin Helsinki-Vantaan odotusaulassa portilla 26 ja puristin passiani kuin henkeni olisi riippunut siitä. Käteni hikosivat ja sydämeni jyskytti epämukavasti rinnassani ja yritin rauhoitella itseäni. Kaikki menisi hyvin. Olin lukenut matkaoppaita ja -kirjoja Tunisiasta vaikka kuinka ja minulle oli vakuutettu, että varaamastamme hotellista voisi helposti varata paikan laadukkaille ryhmäretkille.

Olin niin hermostunut siksi, että olin yksin. Lena oli murtanut käsivartensa vain kolmea päivää aikaisemmin pudotessaan hevosen selästä. Hän ratsasti harrastuksekseen, ja nyt yksi typerä koni ja sitä ilmeisesti pistänyt paarma oli sotkenut matkasuunnitelmamme. Vakuutukseni olisi korvannut peruutuksen, mutta olin valmistautunut ja odottanut niin kauan, että jonkin aikaa asiaa pohdittuani olin päättänyt lähteä matkaan yksin. Perheenjäseneni olivat menneet täysin tolaltaan ilmoituksestani, ja kaikki viisi sisarustani ja vanhempani olivat rukoilleet minua olemaan lähtemästä.

En ollut taipunut ja tässä sitä oltiin.

Sivelin hermostuneena ohuita, vaaleansinisiä, kauniisti laskeutuvia pellavahousujani ja nyin samansävyistä t-paitaa, jossa oli melko avara kaula-aukko. Minulla oli laukussani ohut sinisen ja vihreän kirjava suuri huivi, jolla voisin peittää punertavanvaaleat hiukseni ja kaulani jos tarpeen, vaikka Lena olikin todennut, että siihen tuskin oli tarvetta.

Vilkaisin kelloani ja huokaisin. Vielä kaksikymmentä minuuttia koneeseennousuun. Olin vaeltanut kentällä kaksi tuntia ja koska olin tuhlannut jo matkaan ja uusiin vaatteisiin enemmän kuin tarpeeksi, en jaksanut juurikaan kiinnostua lentokentän kaupoista.

Jokin liikkui näkökentässäni ja vilkaisin automaattisesti ylös. Vastapäisen penkkirivin viereen oli saapunut pitkä mies. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet osin minusta pois päin, kun hän kaiveli lompakkoaan ja taskujaan. Hän oli jo kevyesti päivettynyt, vaikka oli vasta toukokuu – kuin ihminen joka vietti paljon aikaa ulkoilmassa. Tummanvaaleat hiukset oli miltei armeijamaisen lyhyiksi leikatut ja vaikka hänen vartalonsa oli hoikka, hän ei ollut mikään kukkakeppi. Katselin minulle epätyypillisellä kiinnostuksella t-paidan paljastamia lihaksikkaita käsivarsia, niiden päällä mutkittelevaa suonia, vahvaa niskaa ja leveitä hartioita.

Suuni tuntui äkkiä hirveän kuivalta ja nielaisin. Mies ei näyttänyt ruumiinrakenteensa perusteella miltään kehonrakentajalta, mutta hänen täytyi olla todella hyvässä kunnossa. Todella. Hyvässä. Kunnossa. Vatsassani pyörähti oudosti ja puristin reisiäni yhteen, kun jalkoväliäni alkoi kuumottaa toisin kuin koskaan ennen.

Häpeän puna alkoi hiipiä poskilleni. Oli eri asia kiihottua ja fantasioida omassa vuoteessa milloin mistäkin, mutta tällainen eläimellinen reaktio todelliseen ihmiseen oli minulle todella outoa.

Eihän siinä mitään väärää ole. Olisit iloinen, kiiruhdin itseäni muistuttamaan. Sitten tähdensin itselleni, että olin terve ja vapaa nuori nainen. Reaktiossani ei ollut mitään saastaista. Voisin jopa…jopa…jopa masturboida tuota miestä ajatellen. Kun ajatus leimahti mielessäni, punastuin entistä enemmän ja oloni muuttui jo tuskallisen epämukavaksi.

Yritin kääntää katseeni muualle, mutta kun mies istuutui minua vastapäätä olevalle penkkiriville, en voinut olla tarkkailematta häntä ripsieni välistä. Kylmät väreet sekoittuivat kuumiin ja sydämeni alkoi jyskyttää. Minä tunsin nuo kapeat kasvot. Tuon suuren kyömyn nenän. Ohuthuulisen, hiukan armottomalta vaikuttava suun. Tuomas Vaara ei edelleenkään ollut erityisen komea, mutta hänen leukalinjansa oli vahvistunut, poskipäänsä tulleet paremmin esiin ja kun hän istahti alas ja työnsi jalkansa eteensä, huomasin useamman naisellisen silmäparin vilkuilevan hänen suuntaansa.

En tiedä, liikahdinko jotenkin huomiotaherättävästi vai mikä herätti miehen huomion, mutta äkkiä huomasin tuijottavani vihreisiin silmiin, jotka olin viimeksi nähnyt lukion ensimmäisellä luokalla. Tuomaksen kulmat kohosivat hieman, ja sitten hän hymyili pidättyvästi. Hänen silmänsä käväisivät nopeasti jo valmiiksi ylikuumentuneella vartalollani ja jäykistyin vaistomaisesti odottamaan jotain ikävää kommenttia.

-Sehän on Hymytyttö, Tuomas sitten vain sanoi pehmeällä, yllättyneellä äänellä.

-Mun nimi on Maria, näpäytin terävämmin kuin oli ollut tarkoitus.

Mies väläytti minulle leveän hymyn ja vastasi:

-Ja sä oo näköjään kasvattanu kynnet. Jo oli aikaki.

Sitten hän silmäsi kynsiäni ja totesi muka surullisesti:

-Tosin niitä ei oo kyllä maalattu. Se on varmaan syntiä.

-Viimeksi kun mä tarkistin, Suomessa on uskonnonvapaus, kivahdin Tuomakselle kaikki vanhat loukkaukset päässäni pyörien.

Sitten lisäsin:

-Ja mitä sä tarkoitat? Että naisen velvollisuus on meikata ja lakata kynsiään? Ootko sä kuullu tasa-arvostakaan?

Tuomas pärskähti ja näin, että hänen teki mielensä sanoa jotain, mutta hän napsautti suunsa kiinni. Ehkä siksi, että useat uteliaat päät olivat jo kääntyneet kuuntelemaan tuttavallista ja melkoisen epäystävällistä sananvaihtoamme. Käänsin tulipunaisina hehkuvat kasvoni pois miehestä ja toivoin, että hän viettäisi lomansa toisella puolella Tunisiaa.

Minuutit lähtölaskentaan tuntuivat matelevan entisestään ja tunsin oloni vaikeaksi, sillä minulla oli tunne, että Tuomas tarkasteli minua päästä jalkoihin, vaikken suostunutkaan katsomaan häneen – ainakaan suoraan. Olin kammottavan tietoinen 170 senttiä pitkästä vartalostani, tavallista tiukemmasta t-paidastani ja kevyestä meikistä, jolla olin ehostanut kasvoni. Olin kiinnittänyt hiukseni ylös ja nyt kaduin sitä, sillä tiesin että puna kaulallani ja rintakehälläni ei ollut hellittänyt lainkaan. Päinvastoin.

Kun kuulutus viimein tuli, pomppasin ylös ja ryntäsin lähtöportille kuin piru kannoillani.

Ehdin koneeseen ensimmäisten joukossa ja huokaisin helpotuksesta, kun pääsin istumaan. Koneen täyttyessä huomasin, että se oli vain puolillaan ja epäilin, että se johtui osittain myöhäisestä ajankohdasta – Tunisiassa olisi jo hyvin kuuma – ja osin edelleen arabikevään tapahtumien ansiosta. Näin Tuomaksen kävelevän ohitseni ja tähyilevän sitten penkkiriviään, joka oli ilmeisesti pari riviä edempänä kuin minun. Siinä istui jo keski-ikäinen pariskunta.

Mies katseli miettiväisenä istuinpaikkaansa ja pyöräytti sitten päänsä minua kohti. Jähmetyin paikoilleni, kun hän kääntyi takaisin ja ilmoitti muina miehinä:

-Täällä näkyy olevan tilaa. Mä voin hyvin tulla tähän.

-Miksi? Haluutko sä keskustella Raamatusta? Vai haukkua mua? Oota mä mietin…joo, ei kiitos, kivahdin täydessä puolustusvalmiudessa ja minulle täysin vieraalla aggressiivisuudella.

-Mua kiinnostaa kuulla vaikka sun käsityksiä…tasa-arvosta, mies totesi naama peruslukemilla ja putosi rennosti käytäväpaikalle.

Siristin silmiäni epäluuloisesti, mutta minussa ei ollut naista ruveta riehumaan ja häätämään Tuomasta väärältä istuimelta, kun koneessa kerran oli tilaa. Nyökkäsin siten vain kuninkaallisesti kuin olisin antanut luvan miehen toimille. Kaduin välittömästi. Vaikka välissämme oli tyhjä penkki, mies vaikutti olevan jostain syystä liian lähellä – varsinkin, kun hän lepuutti kättään keskipenkillä. Tuijotin tylppiä, vahvoja sormia, joiden kynnet oli lyhyeksi leikatut ja kun miehen peukalo alkoi hieroa etusormen sivua, olin suorastaan lumoutunut.

Miltähän tuntuisi, jos nuo sormet hyväilisivät vartaloani? 

Sama kuumuus, joka oli huuhtonut ylitseni portilla, hyökyi ylitseni uudestaan – vain paljon voimakkaampana. Puraisin huultani niin, että se teki kipeää ja vilkaisin sivukarein nopeasti Tuomaksen kasvoihin. Totesin helpottuneena, että mies näytti olevan omissa ajatuksissaan, silmät kohdistettuina edessä olevan penkin selkänojaan.

Halusin katkaista villeiksi karanneilta ajatuksiltani siivet ja rauhoittaa tykyttävää vartaloani. Hetken yritin ajatella epäkiihottavia asioita aina Lenan kissan tavasta pissailla sinne tänne pannusta räiskähtäneeseen kuumaan öljyyn, joka oli tehnyt minulle pienen palovamman ranteeseen, kunnes keksin täydellisen ratkaisun. Minun tarvitsi vain saada Tuomas avaamaan suuri suunsa ja ongelmani haihtuisi ilmaan.

-Mitä sä teet nykyään?, kysyin kohteliaimmalla äänelläni ja käänsin päätäni miehen suuntaan.

Tuomas havahtui ajatuksistaan ja hymyili yhtä kohteliaasti. Se tuntui oudolta.

-Mä valmistuin Lapin yliopiston matkailulinjalta pari vuotta sitten. Mulla on oma firma ja mä teen töitä useammalle firmalle. Suunnitellaan ohjelmaa turisteille, kehitellään uusia ideoita ja sitä rataa…mutta mä opastan kans.

Minulta pääsi nauru ja Tuomas näytti…sävähtävän. Hänen silmänsä käväisivät huulillani ja sitten ne siirtyivät silmiini levottomuutta herättävän vakavina ja tummina. En ollut muistanut, että hänen silmänsä olivat niin vihreät. Enkä sitä, että hänen iiristensä ulkoreunaa reunustavat tummat kehät olisivat niin tummat, etten osannut edes niin läheltä sanoa, minkä väriset ne olivat.

-Mitä nauramista siinä on?, mies sitten kysyi uteliaasti ja kallisti päätään.

-Mä en osaa kuvitella sua asiakaspalvelutyössä. Miten sä osaat pysyä hiljaa, kun sulla käy islamilaisia tai vanhoillisjuutalaisia asiakkaita? Tai peräti Jehovan todistajia? Vai inhootko sä vaan mun porukoita?

Tuomaksen silmät välähtivät ärtymyksestä.

-Ah, mun äiti sanoiki, että sä opiskelet teologiaa. Joko sulla on pian papinkaapu päällä? Vai sallitaanko sitä teikäläisille naisille?

-Se, että opiskelee teologiaa ei tarkota, että haluaa papiksi, sivalsin viileästi.

-Niin – se on hyvä tapa selittää asiaa, jos omat toiveet ja uskonnon määräykset ei kohtaa, mies täräytti.

Minua sapetti niin, etten edes huomannut, kun kone nousi ilmaan. Avasin turvavyöni ja nousin seisomaan aikeenani marssia pois Tuomaksen luota ennen kuin mottaisin häntä naamaan. Lentoemäntä ryntäsi luokseni välittömästi, minä istuuduin nöyryytettynä takaisin tuoliin ja näin Tuomaksen katselevan minua kiinnostuneena. Hän ei kuitenkaan puhunut enää sanaakaan.

Kaivoin laukustani matkaoppaan. En kuitenkaan saanut ajatuksiani keskitettyä teksteihin, jotka olin lukenut jo moneen kertaan ja vaihdoin pian kevyeen viihderomaaniin. Kun virvokekärryt sitten kulkivat ohitse, tilasin pienen pullon valkoviiniä. Huomasin Tuomaksen kuuntelevan ostoksen tekoa mielenkiinnolla ja arvelin, ettei hän malttaisi kauaa pitää suutaan kiinni. Olin oikeassa. En ehtinyt saada edes pulloa käteeni.

-Mitä mä oikein kuulenkaan? Viiniä? Eiks Jumala nää tänne koneeseen?, mies henkäisi pirullinen välke silmissään.

Kiristelin hampaitani ja tunsin taas kirotun punan nousevan poskilleni.

-Haista…

Halusin sanoa jotain oikein ilkeää, mutta lopetin latteasti:

-…huilu.

Tuomasta eivät minun haistatteluni näyttäneet hidastavan. Hän tarkkaili kasvojani äkkiä epämukavan yksityiskohtaisesti ja kysyi sitten hitaasti:

-Onko sulla…meikkiä?

Nostin leukaani ja päätin olla vastaamatta. Sen sijaan lorautin reilusti viiniä muoviseen mukiini. Ehkä Tuomas vaikenisi, jos en vastaisi, toivoin epäjohdonmukaisesti. Juuri äskenhän olin nimenomaan halunnut, että hän alkaisi puhua.

-Eiku oikeesti. Nyt mua kiinnostaa, mies painosti matalalla äänellä ja luetteli korkaten samalla itselleen tilaamansa punaviinipullon:

-Meikkiä, viihdekirja, viiniä. Onko meidän Mariasta tullu langennu nainen?

Tuomas painotti viimeisiä sanoja niin matalasti ja käheästi, että tuntui kuin pehmeistä pehmein angoravilla olisi hyväillyt paljasta ihoani. Vaikka sanat olivat naurettavat ja tarkoitettu ivaksi, jokin niissä ja miehen äänessä sai vartaloni takomaan niin kuumana ja odottavana, että puristin muovimukini miltei säpäleiksi.

Mikä minua vaivasi? Olinko salaa jonkinlainen masokisti?, ajattelin paniikissa. Minulla ei koskaan ollut ollut niin konkreettisen himokas olo ja pelkäsin, että Tuomas saattaisi hyvinkin huomata, mikä minua vaivasi. Minun oli saatava hänet harhautettua jotenkin. Pian.

Päädyin ilmeiseen. Äkäiseen puolustautumiseen.

-Mikä mussa ärsyttää sua niin paljon? Me ei olla nähty mitä…kahdeksaan vuoteen ja sitä ennenki vaan satunnaisesti koulun käytävillä. Ja silti sun pitää vieläki aukoa tota sun jättimäistä turpaas.

Oho. En ollut tainnut koskaan sanoa mitään vastaavaa kenellekään. Hörppäsin käsi täristen ison suullisen viiniä.

-Ja niin piikikäskin. Nyt sun on pakko pelata, Tuomas vastasi tyytyväisen kuuloisena, samaan pehmeään sävyyn, ja tunsin ihokarvojen nousevan käsivarsillani pystyyn.

-Niin mitä?, kysyin ihmeissäni.

-Pelataan totuutta ja tehtävää. Mä haluun tietää susta vaikka mitä. Kuluu aikaki paremmin.

-Mä en pelaa mitään lapsellisia leikkejä sun kans, äyskähdin nenääni ylimielisesti nyrpistäen.

Minun ei tarvinnut kertoa Tuomakselle, että olin itse asiassa pelannut peliä useammankin kerran kotibileissä tai opiskelijajuhlissa ja saanut sillä tavalla pari märkää ja kiihkeää suudelmaakin.

-Älä nyt. Mä lupaan olla kiltti. Kymmenen kierrosta.

Tuhahdin ja hörppäsin lisää viiniä. Kiltti ja Tuomas Vaara eivät sopineet samaan lauseeseen. Istuimme hetken taas hiljaisuudessa, mutta kun viinipulloni oli puolivälissä, jokin alkoi kutitella vatsanpohjassani ja huomasin möläyttäväni:

-Mä valitsen tehtävän. Aina.

Tuomas vastasi aivan kuin keskustelumme ei olisi koskaan katkennutkaan.

-Okei. No. Käyhän sekin. Mutta ne pitää sit suorittaa kans.

Katselin ympärilleni lentokoneessa ja mietin, että mitään aivan älytöntä en joutuisi tekemään. Ehkä laulamaan keskellä käytävää. Ehkä ostamaan lastin pikkupulloja viinaa. Ehkä kutsumaan lentoemännän turhaan monta kertaa…okei, totuuskin voisi olla hyvä vaihtoehto, huokaisin mielessäni.

-Okei. Kumpi?, kysyin mieheltä.

-Totuus, Tuomas valitsi.

-Miksi sä oot yksin tällä reissulla?, suustani pääsi ennen kuin ehdin edes harkita.

-Sitäkö sä oot pyöritelly tossa nätissä punapäässä?, mies kehräsi ja värähdin tahtomattani.

-Mä erosin mun kihlatusta. Me varattiin tää matka jo kuukausia sitten ja mä olin maksanu tän molemmille. Lili olis voinu mun puolesta tulla kans, mutta se kieltäyty. Ja no, mä halusin tulla.

-Mä oon pahoillaan, henkäisin ja painoin katseeni muoviseen viinilasiin.

-Älä oo, mies vastasi nopeasti ja lopullisen kuuloisesti.

-Kauanko te…?, ehdin aloittaa, mutta Tuomas keskeytti:

-Mun vuoro. Totuus vai tehtävä?

Mietin hetken ja ajattelin sitten, että oikeastaan minulla ei ollut mitään suuria salaisuuksia, joita tonkia esiin. Paitsi se yksi. Mutta tuskin Tuomaskaan mitään sellaiseen liittyvää kehtaisi kysyä.

-Totuus.

-Ootko sä eronnu teidän yhteisöstä?, mies kysyi.

Katsahdin häntä silmiin ja hymyilin heikosti.

-Aika tyhmää tuhlata kysymys tohon, kun sä varmaan jo päättelit sen. Oon.

-Miks sä sitten…?, mies aloitti, mutta minä keskeytin hänet, kuten hänkin oli minulle tehnyt ja hetken pelasimme peliä kaikessa rauhassa.

Sain tietää, että Tuomas inhosi eniten ahtaita paikkoja, hänen kengännumeronsa oli 46, hänen lempiharrastuksensa oli kiipeily ja vaeltaminen, ja että hänellä oli ollut kolme pidempiaikaista tyttöystävää – joihin Lauraa ei laskettu. Kun hän valitsi tehtävän, hän sai lukea ääneen melko rohkean kohtauksen kirjastani. Nauroin ääneen miehen täydellisen asialliselle ilmeelle ja äänensävylle, joka olisi sopinut paremmin tieteellistä tutkimusta siteeravalle professorille. Siinä vaiheessa tilasin toisen pullon viiniä ja oloni alkoi olla rentoutunut.

Itse kerroin päällisin puolin, miksi olin eronnut uskonnollisesta liikkeestä, millaisia urahaaveita minulla oli ja että lempiharrastukseni oli maalaaminen, vaikken ollutkaan siinä erityisen hyvä. Pysyttelimme kevyissä ja tuttavuutemme tasoon sopivissa kysymyksissä, mutta sitten aloitin jotain, mistä syytän viiniä.

Kun Tuomas seuraavan kerran valitsi yllättäen tehtävän, mietin hetken – viini miellyttävästi aivojani kelluttaen – ja ilmoitin äkkiä päättäväisesti:

-Sun pitää riisua sun paita.

Kun kuulin sanojen karkaavan ilmoille, tunsin itseni yhtä ällistyneeksi kuin miltä Tuomas näytti. Kiiruhdin perumaan nopeasti.

-Ei…se oli varmaan vähän liikaa…

Nieleskelin hämmennystäni, mutta en saanut silmiäni irti Tuomaksen härnäävistä silmistä, kun hän sanoi minulle samettisella äänellä:

-Ai sä kohotat panoksia. Luuletko sä, että mä en ton vertaa uskalla?

Pyynnölläni ei ollut mitään tekemistä Tuomaksen haastamisen kanssa. Minä vain halusin nähdä hänet paidatta. Kovasti. Sydämeni pamppaili ja käteni tuntuivat hikoavan, kun näin miehen hymyn levenevän. Hän tarttui vihreän t-paitansa helmaan ja kiskaisi sen yhdellä sulavalla liikkeellä tiehensä.

Kehoni tuntui menevän lopullisesti oikosulkuun ja vaistoni huusivat aivoilleni vain yhtä asiaa. Että edessäni oli päätä pyörryttävän upea mies, jonka rintaa ja käsivarsia minun ehdottomasti pitäisi koskettaa. Onnekseni en sentään ollut niin päissäni, että olisin alkanut alkukantaisimpia viettejäni kuuntelemaan. Sen sijaan nuolaisin huomaamattani huuliani. Kerran. Toisen kerran. Sitten huomasin, miten Tuomas katsoi taas suutani ja suljin sen suurin ponnistuksin.

Yritin pitää yllä huoletonta ilmettä, kun katseeni kulki Tuomaksen solisluilta rinnalle, selvästi erottuville rinta- ja vatsalihaksille, hartioille, hauiksille, takaisin rinnalle, vyönsoljelle…hmm…vyönsoljelle…

-Joko tää riittää?, mies kysyi humoristisella äänellä ja minä tipahdin haaveistani maan pinnalle.

Ja punastuin. Raivokkaasti. Minulla ei koskaan ollut ollut erityisen hyvää pokerinaamaa ja saatoin vain kuvitella, miltä olin juuri näyttänyt, kun…Yritin hetken kieltää itseäni myöntämästä asiaa, mutta se pulpahti silti pintaan. Olin juuri kuvitellut itseni avaamassa Tuomaksen vyönsolkea. Tuomas Vaaran vyönsolkea.

-Ei muuten, mutta mulla on kylmä. Täällä on aika viileä ilmastointi, Tuomas sanoi hiukan tukahtuneella äänellä ja minä heräsin huomaamaan, että en edelleenkään ollut saanut silmiäni irti miehestä – olin siirtynyt vain tuijottamaan hänen rintakehäänsä ja viileän ilman nipistämiä nännejään.

-Hmmm, joo. Hyvin…toimittu, minä myöntelin, enkä uskaltanut katsoa Tuomasta silmiin.

Mies vetäisi paidan takaisin päälleen ja kun katsahdin häneen epävarmasti ja edelleen poissa tolaltani, hän sanoi silmät vaarallisesti kimaltaen:

-Sun vuoro. Totuus vai tehtävä?

Minusta tuntui, etten saanut henkeä, mutta minulla ei ollut aikomustakaan antaa Tuomakselle sitä tyydytystä, että lopettaisin leikin kesken. Laskujeni mukaan kyseessä oli viimeinen kysymys. Totuutta en kuitenkaan valitsisi. Miehen ilme oli sellainen, että hän saattaisi nyt kysyä mitä vain.

-Tehtävä, vastasin käheästi, muka harkittuani asiaa.

Tuomas silmäili minua hetken silmät viiruina ja sanoi sitten:

-Koskettele ittees kutsuvasti. Niinku mä olisin sun rakastaja.

Henkäisin kauhusta. Olinko minä kuullut oikein? Koskettele ittees?

-En kai mä nyt keskellä julkista paikkaa…, aloitin, mutta Tuomas keskeytti minut armotta.

-Sä panit mut riisuutumaan. Tää on vaan reilua. Äläs nyt kainostele.

Nielaisin vaikeasti. Tuomas oli oikeassa, pidinpä siitä tai en. Olin itse aloittanut.

-Voi pyhä Sylvi, mutisin itsekseni ja mies virnisti minulle aseistariisuvasti.

-Ja niin, että mä nään. Kunnolla, mies sitten määräsi, kun kiemurtelin epämukavasti penkilläni ja suljin keskittyneenä silmäni.

Käännyin Tuomasta kohti miltei vihaisena – mutta enemmän itselleni kuin hänelle. Katsahdin miestä ja näin kiinnostuneen ja odottavan ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen silmänsä käväisivät hiuksillani ja palasivat silmiini ja jostain syystä pelko ja epävarmuus alkoivat haihtua mielestäni.

Vedin henkeä kuin olisin hyppäämässä korkealta kylmään veteen ja nostin käteni hiuksiani ylhäällä pitävälle soljelle. Napsautin soljen auki ja annoin punertavien hiusteni valahtaa mahtavana ryöppynä alas käsivarsilleni ja lapaluideni väliin. Tuomaksen katse seurasi hiuksiani ja sitten kättäni, kun kurottauduin kokoamaan suortuvani niskan takaa niin, että ne laskeutuivat toisen olkapääni yli rinnalleni.

Veri jyrisi korvissani ja sormeni vapisivat. En ollut koskaan tehnyt mitään sellaista ja pahinta kaikessa oli se, että nyt kun tein, olin julkisella paikalla, miehen kanssa joka ei edes pitänyt minusta. Ei. Se ei ollut pahinta. Pahinta oli se, että olin järjettömän, toivottoman kiihottunut. Enkä minä kiihottunut – varsinkaan julkisella paikalla ja miehestä, joka ei edes pitänyt minusta.

Silmäni tapasivat Tuomaksen silmät ja kuin vaiston ohjaamana, puraisin huultani samalla kun sormenpääni, jotka olivat haroneet hiuksiani liikahtivat paljaalle kaulalleni. Miehen silmät näyttivät keskittyneiltä ja tummilta, kun taivutin päätäni niin, että kaulani paljastui paremmin. Sivelin kaulan herkkää ihoa ja kuljetin sormiani aina rintakehälleni asti. Mieleni teki huokaista.

Mitä sitten? Huokaise. Tämähän on tehtävä, ajattelin hajanaisesti.

Huokaisin kuuluvasti ja olin aivan varma, että Tuomas veti nopeasti henkeä. Outo varmuus lehahti sisääni ja yhtäkkiä unohdin kaiken. Nostin käsivarteni rinnalleni niin, että käteni lepäsivät hetken olkapäillä ja annoin käsieni liukua sitten hitaasti paitani ylitse, kunnes ne saavuttivat rintani ja kupertuivat niiden ympärille. Tuomaksen silmät laajenivat ja hänen suunsa raottui, eikä hän saanut silmiään irti vartalostani. Se oli huumaavaa. Itse asiassa niin huumaavaa, että minun oli pakko jatkaa.

Puristin rintojani kevyesti ja suustani karkasi aivan pieni, tahaton voihkaus. Tuomas näytti hätkähtävän, aivan kuin hän olisi kuullut äännähdykseni koneen pauhusta huolimatta. Miehen silmät palasivat silmiini, ne näyttivät yhtä villeiltä kuin miksi tunsin itseni ja sitten ne karkasivat huulilleni, hiuksilleni ja takaisin vartalolleni. Liu’utin käsiäni kyljilleni ja selkäni notkistui kaarelle kuin itsestään.

Mieleni teki rukoilla, että Tuomas koskisi minuun. Jokin kuulutti minulle kaukaa, että tämä ei ollut sopivaa, että käytökseni oli pöyristyttävää, mutta sekin tuntui vain kiihottavan minua entisestään. Tartuin toisella kädellä herkältä ja oudon kovalta tuntuvaan rintaani ja annoin toisen käden kulkea pitkin vatsaani, aivan alas asti. Kun aloin leikitellä paidanhelmalla ja sivellä housujeni vyötärönauhaa, näin Tuomaksen nielaisevan ja henkäisevän. Paljastin pikkiriikkisen ihoa ja sitten käteni sujahti reidelle. Se avautui ilman mitään tietoista päätöstä ja käteni kulki pitkin sisäreittäni polvelleni ja sitten takaisin.

-Toi oli takuulla parasta, mitä tän leikin historiassa on nähty, Tuomas yhtäkkiä henkäisi ja hänen kätensä painautui käteni päälle.

Se oli kuin olisin herännyt unesta. Katsoin hämmentyneenä itseäni. Toinen käteni puristi edelleen rintaani, ylävartaloni oli työntynyt eteenpäin kohti Tuomasta ja kätemme lepäsivät reidelläni. Miehen käden lämpö tuntui lävistävän käteni ja hänen pitemmät sormensa ulottuivat omien sormieni ylitse niin, että ne painautuivat kevyesti sisäreittäni vasten.

-Sun on parempi lopettaa, ennen kuin tää karkaa käsistä, hän sitten naurahti niin karheasti, että kiihotuin entisestään.

Todellisuus alkoi kuitenkin tunkeutua myös minun aivoihini ja nostin nopeasti käteni pois vartaloltani ja käännyin istuimellani, kun kiusaantuneisuus ja häpeä hiipivät sisälleni.

Ei ole mitään hävettävää. Se oli vain leikkiä. Lopeta.

En kuitenkaan saanut tunteitani hallintaan – lähinnä siksi, etten ymmärtänyt kaikkein perimmäistä arvoitusta. Mikä Tuomas Vaarassa oli sellaista, että hän sai minut reagoimaan näin?

Päätin paeta tilannetta ja yrittää saada pääni selkiämään.

-Mä luulen, että mä yritän nukahtaa. Tässä on vielä matkaa, ilmoitin Tuomakselle epävakaalla äänellä ja käännyin nopeasti hänestä poispäin.

Kommentit (0)