KARTANOn aristokraattisesta kesästä ja oikeista aristokraateista

Olen viime päivinä pienen pääsiäisloman jälkeen kirjoitellut uutta tarinaa, joka kulkee nimellä Kartano. Siinä menestyvän liikemiehen melko tyhjäpäinen vaimo tyttärineen on päättänyt järjestää ennen tyttären häitä aristokraattisen kesän unkarilaisessa kartanossa. Mäkisen perhe ei ole millään lailla aatelinen, vaikka naisväki käyttäytyykin välistä kuin pissapäiset, etuoikeutetut aristokraatit ainakin. Rahaa heillä isän bisnesten takia kuitenkin on käytössään ja koko konkkaronkka on vetäytynyt Balatonin rannan läheisyyteen kokonaiseksi kesäksi ennen perheen vanhimman tyttären häitä.

Taloon vaeltaa vieraita, sillä mikäpä aristokraattinen kesä se olisi, jos herrasväki ei majoittaisi häävieraita monta viikkoa ylellisessä ympäristössä. Tähän sirkukseen saapuu lyhyellä varoitusajalla Inkeri, joka on juuri saanut valmiiksi restonomin koulutuksensa ja joutunut pitkäaikaisen poikaystävänsä hylkäämäksi. Poikaystävä lennähtää kummalla tavalla ajatusten takamaille, kun omasta, pienestä hotellista haaveileva nuori nainen kohtaa heti ensitöikseen vaikuttavan ja eksoottiselta näyttävän Ilkka Vahtokarin.

Inkeri tuntee olevansa sulaa vahaa heti kättelyssä, mutta sitten hän saa tietää, että Ilkka on kihloissa Mäkisen perheen tyttären kanssa. Se tekee hänestä myös tulevien häiden sulhasen.

Inkeri pettyy pahan kerran, ja vaikka Ilkka alkaa näyttää merkkejä siitä, että hänkin on kiinnostunut Inkeristä, Inkerillä on moraaliset periaatteensa ja hän yrittää löytää korviketta tilalle. Hän heittäytyy paheelliseksi osoittautuvaan kartanoelämään.

Ikävä kyllä, Ilkka ei noin vain anna periksi ja vähitellen Inkeri saa huomata, että niin pragmaattisiin elämän valintoihin kuin Ilkka yrittääkin turvata, hänen luonteensa ei viime kädessä ole pelkästään käytännöllinen.

Oikeita aatelisia ei siis tässä tarinassa ole olemassa, vaikka Mäkisen perheen naisten päähän pissa onkin noussut siinä määrin, että he saattavat jopa luulla kohonneensa astetta korkeampaan kastiin. Parissa muussa tarinassani sen sijaan on seikkaillut oikeitakin aatelisia, ja jos joku nyt ajattelee, että se on jotain haaveellista ihailua, kyse ei ole siitä.

Sekä Jumalattaren Konrad että Tähden Duncan ovat siniverisiä, mutta kerronnallisesti eri syistä. Konradista halusin tehdä niin loistokkaan kuin mahdollista, jotta hänen imagonsa todella voisi myydä kansainvälisesti. Hänen tapauksessaan hän on luonut bisnesvaistonsa, nimensä ja ulkonäkönsä avulla kunnon yökerhoimperiumin. Piti siitä tai ei, lehdistölle on tänä päivänäkin todellinen herkkupala, jos joku on rikas, paheellinen ja omistaa vielä aatelistittelin. Eihän siitä kovin kauan ole, kun Prinssi Albert keikkui otsikoissa raikuliprinssinä Monacon melko tyhjänpäiväisen vaikkakin rahakkaan tittelin ansiosta. Tähden Duncanin taustan syy taas oli yksinkertaisesti se, että hänellä piti olla valttikortti, joka toimii vanhakantaisessa Isossa-Britanniassa, ja jonka avulla hän päästi sekaantumaan sankarittaren illanviettoon

Jos mennään oikeisiin aatelisiin, joita olen elämäni aikana kohdannut, he tai heidän perheensä eivät kumpikaan ole tehneet minkäänlaista numeroa suvustaan tai asemastaan. Jos minulle ei olisi kerrottu, en varmasti olisi osannut lotota, että juuri nämä nimenomaiset miehet olivat aatelissukujen vesoja. Sen olisin kyennyt päättelemään, että suvuilla oli rahaa, mutta en oikein muuta. Näin ollen voin todistaa vääräksi viihdekirjoissa (etenkin historiallisissa) välistä esiintyvän väittämän , että aatelisnaisen tai -miehen jotenkin tunnistaa ulkonäöstä tai olemuksesta. Tai ehkä oma vereni on niin proletariaattisen punaista, että minulla ei ole kykyä niin hienovireiseen tulkitsemiseen.:)

Kahdella tuntemallani miehillä tosiaan on aatelistausta. Ensimmäinen aatelisherra on se samainen ranskalainen naistenmies, josta tuli hyvä ystäväni Saksan vuotenani. Toinen taas on unkarilaismies, jonka kanssa seurustelin vuosia. Hänen perheeltään aatelisarvo ja omaisuus tietysti oli riistetty Neuvostovallan aikana, mutta tapasin aikanaan miesystäväni isoisän, joka oli ehtinyt kantaa muistaakseni kreivin titteliä.

Kummankaan perhetaustasta en tiennyt mitään, ennen kuin kaveri käräytti.

Ranskalaismies L:n tapauksessa käräyttäjä oli yhteinen belgialainen ystävämme, joka hirnui ympäripäissään jossain pubissa, kuinka L:stä tulee paroni ja hänen täytyy mennä siksi aatelisnaisen kanssa myös naimisiin. P:n kettuilusta ja nauramisista huolimatta näin myös kävi. L selitti minulle tympääntyneen näköisenä paljon Saksan vuotta myöhemmin, että hänen äitinsä oli motkottanut asiasta aikansa ja järjestänyt sitten L:lle naisen, jonka perhetausta oli paljon korkeampiarvoinen kuin hänen omansa.

En voinut uskoa, että sellaista tapahtuu vielä tänä päivänä, mutta niin vain L meni naimisiin, hankki pari lasta, eikä koskaan, ikinä, ollut uskollinen. Se saattaa olla järjestetyn avioliiton vaarapuolia. Tai sitten se vain on L:n luonteenpiirre tai osa ranskalaista kulttuuria.

Toisessa tapauksessa miesystäväni suvulla ei tosiaan enää ollut titteliä, mutta suku oli ollut Unkarin mahtavimpia aikanaan ja tunnettu 1100-luvulta saakka. Se oli omistanut esimerkiksi suuria osia nykyisen Budapestin keskeisistä alueista. Asia paljastui minulle vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut Unkariin ja asuin kyseisen miehen kanssa. Silloin minulle valkeni myös se, miksi miehen sukunimeä ei tajunnut kukaan unkarilainenkaan. Se kun on vain tämän ainokaisen perheen hallussa.

Aina esim. ravintolapöytää tilatessa miesystäväni käytti nimeä Kovács tai Nagy. Ne ovat Unkarissa sama asia kuin Suomessa Virtanen ja Korhonen. Hän sanoi oman nimensä johtavan joka kerta siihen, että nimi kuultiin ja kirjattiin väärin ja sitten ruokapaikassa setvittiin, millä nimellä varaus olikaan tehty.

Mielenkiintoinen piirre suvun lähihistoriassa oli se, että vaikka suvulta oli viety kaikki, miesystäväni isä oli onnistunut ensin opiskelemaan ja sitten työskentelemään kaikkien oikeiden ihmisten kanssa, kunnes oli Neuvostoliiton romahtaessa rakennuttanut tehtaan. Kyllä. Tehtaan.Hänen ystäväpiiriinsä kuului myös silloinen pääministeri ja muita ministereitä. Ei Viktor Orbán kuitenkaan.

Jos jostain henkilöstä olisin jotain voinut aavistaa, se olisi ollut  unkarilaismiehen isoisä. Hän asui vaimonsa kanssa keskellä Budapestiä ränsistyneessä, vanhassa kerrostalossa, mutta kun pääsin sisälle asuntoon, sisustus oli yllättävän ylenpalttinen. Oli vanhoja, puisia huonekaluja, kristallikruunuja ja seinävaatteita.

Kun tapasin vanhan herran ensimmäisen kerran, sattui olemaan hänen 80-vuotispäivänsä. Hänellä oli mahtavat viikset, jotka oli vahattu taitavasti kuin Hercule Poirotilla konsanaan, päällään vanha mutta upeasti istuva tweed-puku, ja vaikka hän vain minun mittaiseni, hän tuntui jättävän kaikki muut varjoonsa. Käteeni tartuttiin suurieleisesti, sitä suudeltiin näyttävästi (huulet vain hipaisivat kädenselkää), ja sitten minua kierrätettiin maalausten ja koriste-esineiden luona, jotka suku jotenkin oli onnistunut pelastamaan tai joita ei ehkä oltu katsottu tarpeeksi arvokkaiksi.

Sain kuin huomaamatta käteeni lasin 50 vuotta vanhaa meripihkan väristä Tokajia, ja sitten myöhemmin söimme suuressa pöydässä illallista. Kaikesta näki, että mies oli tottunut tai ehkä kasvatettu seurustelemaan vaivattomasti ja hän elehti, puhui ja huomioi muita aivan eri tavalla kuin poikansa ja pojanpoikansa, jotka olivat minun silmissäni hyvinkin tavallisia tapauksia – vaikkakin rikkaita sellaisia. Ehkä sitä voi kutsua jonkinlaiseksi vanhan maailman loisteeksi. Kaiuksi menneisyydestä.

Sen voin todeta, että sekä L että miesystäväni yrittivät kyllä aina ehtiä tarjoamaan takkia tai avaamaan ovea minulle, mutta olen yleisesti ottaen hemmetin nopea, ja erityisesti L nauroi useamman kerran, että hän juoksee kuin kieli vyön alla perässäni, eikä siltikään ehdi ovelle. Kai minä sitten olen niin juntti, etten osaa edes odottaa moisia elkeitä, vaikken niitä mitenkään intohimoisesti vastustakaan. Käytöstavat tai naisten huomiointi ei kuitenkaan ole mikään aatelissukujen ominaispiirre. Belgialainen ystäväni on varakkaasta porvarisperheestä ja puolalainen kaverini taas aivan tavallisesta työläisperheestä, ja molemmat yrittivät aivan samalla tavalla ehtiä perääni – samoin moni muukin mies, joiden perheistä minulla ei ole tarkempaa tietoa. Tunnenpa täällä Suomessakin pari miestä, jotka tykkäävät harjoittaa vanhoja kohteliaisuusrituaaleja ilman mitään hienoja perhetaustoja.

Se, mistä suomalaisena saa todella olla kiitollinen, on melko matalahierarkkinen yhteiskunta ja korkeatasoinen koulutusjärjestelmä. Ei tarvitse olla mitään erityistä lipuakseen sujuvasti seurapiiristä toiseen, koska alla on maailman paras peruskoulutus ja mahdollisuus maailman luokan ilmaisiin yliopistoihin.

L sanoi kerran tavatessamme Saksan vuoden jälkeen, ettei ikinä olisi uskonut, että minulla on niin ”vaatimaton” tausta. Eikä hän sanonut sitä halveksuvasti tai vähätellen. Hän oli vain päätellyt, että olin rikkaasta perheestä, koska minulla oli varaa hussata rahaa (korotettua opintotukea ja -lainaa), koska minulla oli niin laaja yleissivistys ja koska olin sulautunut joukkoon niin hyvin. Se lausunto kertoo ehkä enemmän ranskalaisesta yhteiskunnasta kuin minusta henkilönä.

No, tulipahan taas käytyä muistojen kirjavilla poluilla. Nyt palaan ehkä Mäkisen perheen ei-aristokraattiseen aristokraattiseen kesään ja saattaa olla, että myöhemmin tällä viikolla tai viikon alusta on innokkaimmille taas jotain luettavaa. Ainakin toistaiseksi Kartanoa on ollut kiva kirjoittaa, koska se on sellainen hybridi – kuumana roihuavaa intohimoa ja rakastumista alusta lähtien ja silti paheellisia seksikohtauksia kartanon eri nurkkauksissa.:D

t. Lilith

www.eroottisiatarinoita.fi