MEKAANIKKO 2

Autotraileri peruutti pihaani, ja katsoin silmät kiiluen sen kyydissä olevaa ajoneuvoa. Jopa paha tuuleni tuntui väistyvän ja mieleni teki melkein halata Kristiania, joka seisoi vieressäni. Oli lauantaiaamu, kello oli kymmenen aamulla, ja vain puolta tuntia aiemmin mies oli koputtanut makuuhuoneen oveeni.

Olin säpsähtänyt hereille syyllisenä ja vihaisena. Heräsin yleensä jo seitsemän ja kahdeksan välillä, oli työpäivä tai ei, ja olin ollut ärtynyt jo siitä, että makasin sängyssä vielä puoli kymmenen aikaan. Mielialaani ei parantanut se, että koko yö oli ollut yhtä taistelua.

Kun erehdyin nukahtamaan, löysin itseni unesta, jossa aikuinen, upea, lyhyttukkainen Kristian suuteli minua keittiössäni. Keittiö alkoi täyttyä vedestä, huone katosi vähitellen kokonaan, ja lopulta aistin vain vedenalaisen hiljaisuuden, kädet vyötärölläni ja huulet huulillani.  Havahduin sekavana, kiihottuneena ja kyvyttömänä estämään vanhoja muistoja tulemasta.

Kristianin ensimmäinen peliliike. Alkukesän päivä Sairionrannassa. Paula oli ystävineen uinut kauempana, minä olin hypännyt laiturilta kovalla vauhdilla veteen ja ennen kuin ehdin takaisin pintaan, jokin oli vetänyt minua takaisin veden alle. Kristian oli sukeltanut minun hypätessäni ja muutaman sekunnin hän piteli minua vyötäröstä, ja tunsin viileän veden läpi, kuinka hänen suunsa painautui suulleni.

-Mitä? Mitä sä teet?, olin pärskähtänyt hengästyneenä, kun olimme väistämättä ajautuneet pintaan.

Kristian oli vain virnistänyt, uinut kauemmas ja ollut kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Olin havahtunut todellisuuteen makuuhuoneeni hämärässä, yrittänyt työntää muistikuviani pois, muistuttaa itseäni kaikista niistä ikävistä asioista, joita Kristian merkitsi, mutta pääni oli petollinen hetteikkö. Jos sainkin pidettyä hetken kiinni yhdestä tuskallisesta, vihaisesta muistosta, se jollain tapaa levitti äkkiä juuriaan ja johti oudolla tavalla toisiin muistoihin, jotka olivat käsittämättömän kiihottavia. Asiaa ei auttanut se, että pakkomielteiset ajatukseni yrittivät livahtaa jatkuvasti yläkertaan ja kuvittelivat kuusitoista vuotta vanhemman Kristianin nukkumassa ohuella vaahtomuovipatjallaan.

Kun mies oli eilen kurvannut pihaan punaisella Mercedes-Maybach GLS:llään – autolla, jota tuskin pystyi kuvailemaan pelkäksi katumaasturiksi – hän oli kiskonut perästä esiin kaksi suurta Samsonitea ja sitten patjan.

-Tuleeko loput myöhemmin?, pakottauduin kysymään kohteliaan aikuismaisesti.

-Tässä on kaikki, mies vastasi huolettomasti.

Hän luki selvästi epäuskoista ilmettäni, koska jatkoi ilman, että ehdin kysyä:

-Mä ostan, mitä tarttee. Papalla oli suuri porvaristalo, ja mä asuin viimeiset kaks vuotta siellä, kun mä hoidin sen klinikkaa. Mä en tarttenu huonekaluja. Nyt kaikki on kuitenki jaettu, enkä mä alkanu haaliin sieltä jotain huonekaluja, kun mä en yhtään tienny, mihin mä muutan.

Mieleni teki kysyä, mitä Kristian oli tehnyt ennen pappansa luo muuttamistaan. Oliko hän asunut jonkun naisen kanssa? Ollut naimisissa? Houkutuksesta huolimatta olin onnistunut pitämään suuni kiinni, ojentanut avaimen ja peruuttanut makuuhuoneeseeni. Keittiöön ja pieneksi olohuoneeksi sisustamaani entiseen ruokailutilaan en ollut halunnut mennä siitä yksinkertaisesta syystä, että yläkerrassa oli vain keittolevy, ja sopimuksen mukaan vuokralainen sai käyttää keittiötä – kuten myös kellarikerroksen kylpyhuonetta ja saunaa.

Edellinen vuokralaiseni oli ollut mukava, ikääntyvä naisopettaja, joka oli työskennellyt läheisessä koulussa, eikä keittiön tai kylpyhuoneen jakaminen ollut tuntunut lainkaan haastavalta. Nyt pelkkä ajatus Kristianista alastomana suihkuni alla sai hengitykseni salpautumaan. Ja kun mielikuva kerran oli puskenut aivoihini, se ei suostunut lähtemään.

Olin vihainen siitä, että olin niin kerta kaikkisen solmussa vuokralaiseni johdosta. Siitä, että olin hiiviskellyt illalla keittiööni kuin mikäkin varas tehdäkseni itselleni nopeasti pari voileipää. Ja siitä, että sävähdin joka kerta, kun yläkerrasta kuului rasahdus tai askelia. Lisäksi olin vihainen, etten ollut osannut tarjota miehelle olohuoneen vuodesohvaa, kuten olisin normaalisti kaikissa muissa tapauksissa tehnyt.

Minulla oli eksiä ja entisiä rakastajia, joita en olisi ikinä pannut nukkumaan surkealla vaahtomuovipatjalla, kun parempikin vaihtoehto oli tarjolla. En sittenkään, vaikka välillemme olisi jäänyt sydänsuruja, tyytymättömyyttä ja epäselviä asioita. Toimintani oli ollut minulle epätyypillistä ja halpamaista, eikä huono omatunto ainakaan parantanut oloani.

Nyt pilvet tuntuivat kuitenkin väistyvän, ja aurinko alkoi paistaa sisimmässäni, kun näin kirkkaan vaaleanvihreän auton lipuvan majesteettisesti pihalleni. Samanvärinen kuin Kristianin silmät, ajattelin vaistomaisesti. Kristian lähti kohti kuskia ja hän keskusteli tämän kanssa hetken, mutta minä en kuullut mitään. Kävelin ympäri Continentalia, sivelin sen upeassa kunnossa olevaa maalipintaa ja kuljetin kättäni takapuskurin päällä olevalla, takaluukusta kaartuvalla pullistumalla, jossa oli säilytetty vararengasta.

Kuljettaja huikkasi tervehdyksen läksiäiseksi, silmäni irtosivat Continentalista ja heilautin kättäni miehelle. Sitten katseeni siirtyi sinne, minne olin kieltänyt sitä koko aamun järjestelmällisesti siirtymästä. Kristianiin.

Mies suuntasi luokseni, ja minä unohdin pihalla pyörivän kylmän tuulenpuuskan, Continentalin ja kaikki ne syyt, miksi en halunnut katsoakaan häneen. Kristian oli pukeutunut miltei samansävyiseen vihreään neuleeseen kuin Continental  ja vaaleansinisiin, jumalaisen hyvinistuviin, kuluneisiin farkkuihin ja hän näytti…hän näytti…

Yritin purra hammasta ja kääntää päätäni, mutta turhaan. Hyvä on!, tiuskaisin itselleni. Hän näytti hyvältä. Syötävän hyvältä. Ollaanko siellä nyt tyytyväisiä?, kysyin ivallisesti aivojeni himokeskukselta.

Kun Kristian saavutti minut, hän virnisti poikamaisesti tavalla, joka sai hänen suupielensä kaartumaan ylöspäin ja erikoisen väriset silmänsä leiskumaan keväisessä auringonpaisteessa. Sellaiseen hymyyn oli mahdotonta olla vastaamatta. Aivan mahdotonta.

-Komea, eiks vaan?, mies sanoi hiljaisella äänellään.

Nielaisin vaikeasti ja pakotin pääni kääntymään vanhaan autoon. Kyllä. Continental oli komea. Mutta pihalla oli jotain vielä  paljon komeampaakin.

-Se on upea, henkäisin nopeasti ja lisäsin:

-Tää maali taitaa olla alkuperäinen?

-Niin pappa mulle ainakin väitti.

-Anna avaimet. Jos se käynnistyy, se todennäköisesti liikkuu sen verran, että mä saan sen talliin.

Syntyi hiljaisuus ja katsahdin Kristianiin. Miehen ilme oli valahtanut epäröiväksi.

-Ootko sä varma? Mä en haluu, että se hajoaa heti alkuunsa, hän sitten vastasi.

-Voi vittujen kevät!, äsähdin turhautuneena ja yhtä aikaa helpottuneena, kun sain tekosyyn purkaa painekattilalta tuntuvaa päätäni edes hiukan.

-Eikse ole jo hajalla? Siksi kai sä muistaakseni palkkasit mut. En mä sitä seinään rusauta.

Kristian kaivoi haluttoman oloisesti avaimet farkkujensa taskusta, ja minä menin kuskinpenkille. Continental Mark II:n kuskin penkille. Tämä saattoi olla hyvinkin ammatillinen huippuni. Auton moottori murahti käyntiin, mutta kuulin heti epätasaisuutta äänessä, jonka olisi pitänyt olla tasaista hyrinää. Jarru sentään toimi. Ainakin sen verran, että saisin auton talliin.

Peruutin varovaisesti ja samalla imin sisälleni vaikutelmia. Verhous oli loistavassa ja todennäköisesti alkuperäisessä kunnossa. Kojelauta kiilsi tahrattomana ja naarmuttomana. Ja helvetti – tässä oli ilmastointikin. Se oli maksanut aikanaan hurjasti ekstraa.

Kun olin saanut auton talliin, kömmin ratin takaa Kristianin eteen, enkä malttanut olla hihkaisematta:

-Uskomaton kaunotar! Siinä on ilmastointikin! Mitä jos mä vähän kattelen ja testailen alustavasti?

Kristian työnsi kätensä farkkujensa taskuun, ja kultaiset pilkut hänen silmissään tuntuivat välähtelevän monimerkityksisesti, kun hän vastasi:

-Testaa niin paljon kuin haluut. Mitä vaan.

_____________________________

-Tossa.

Minun ja Continentalin väliin työnnettiin pullollinen kivennäisvettä. Hätkähdin ja putosin mekaanikon taivaasta naiselliseen helvettiin. Edessäni oli suuri, pitkäsorminen käsi, jonka leveät kynnet oli leikattu aivan lyhyiksi, ja jonka kämmenselässä kasvoi hiukan ruskeaa karvoitusta. Sitä ei ollut ollut vielä kuusitoista vuotta sitten – karvoitusta kämmenselässä, ajattelin kurkku kuivana ja tartuin nopeasti pulloon.

-Kiitos, ähkäisin hengästyneenä.

-Kello on jo kolme, etkä sä oo syöny mitään. Mä tein chili con carnea, Kristian sanoi äänellä, joka kuulosti huvittuneelta.

Nousin seisomaan ja hieroin selkääni kääntymättä Kristianiin päin.

-Toi vaihdelaatikko vuotaa. Ja jarruremontti tähän pitää tehdä…

-Mä uskon sua. Sä oot ähränny tän kimpussa kohta viis tuntia. Tuu syömään.

Syömään. Kristianin kanssa. Kuulosti vähän liikaa aselevolta. Liian kodikkaalta. Sitten muistin vaahtomuovipatjan ja nyökkäsin Continentalille. Olisi aika lapsellista kieltäytyä valmiista ateriasta – varsinkin, kun minulla oli hirveä nälkä.

-Mä tuun just, lupasin miehelle ja pyyhin käsiäni rättiin.

Riisuin haalarit autotalliin, pesin käteni tallissa olevan vesihanan alla  ja käväisin nopeasti pesulla alakerrassa. Sitten puin makuuhuoneessa päälleni vaaleanpunaiset olkaimettomat rintaliivit ja niihin sopivat pitsistringit. Seksuaalinen tietoisuus rätisi vartalossani, vaikka alusvaatteissani ei ollut mitään erikoista. Olin aina pitänyt naisellisista vaatteista ja etenkin alusvaatteista – ehkä siksi, että vietin päiväni kaikkea muuta kuin seksikkäässä tai naisellisessa haalarissa.

Pukeuduin pörröiseen, hennon roosanväriseen neuleeseen, jossa oli laaja, miltei olkapäät paljastava kaula-aukko, ja joka ulottui takamukseni alle sekä mustiin legginseihin. Tunsin oloni jostain syystä vaivautuneeksi, kun näin kuinka neule nuoli kurvejani, mutta vastustin kiusausta kaivaa kaapista jotain rumaa ja muodotonta. Minä en muuttaisi elämäntapojani tai pukeutumistyyliäni vuokralaiseni vuoksi. En varmasti muuttaisi.

Ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, työnnyin makuuhuoneesta olohuoneen kautta keittiöön. Huokaisin hartaasti, kun talossa leijaillut herkullinen tuoksu voimistui ja miltei tyrmäsi minut. Kristian istui jo pöydässä puhelin kädessään ja näytti naputtelevan viestiä.

-Tuoksuu ihanalta. Kokkaatko sä paljonki?, kysyin muodollisella äänellä.

Mies nosti päänsä, muttei vastannut heti. Hänen silmänsä sen sijaan puhuivat. Äänekkäästi.

En ollut enää mikään kokematon pikkutyttö ja erotin kyllä, milloin mies katsoi minua sillä silmällä. Kristian oli tehnyt niin pikaisesti jo korjaamolla, mutta nyt hän teki sen ajan kanssa. Hänen silmänsä takertuivat omiini kuin varmistaakseen, että varmasti tiesin, mitä hän oli aikeissa tehdä. Sitten hänen huulensa raottuivat ja silmänsä vaelsivat kaulalleni ja olkapäilleni. Rinnoilleni. Lantiolleni. Säärilleni.

Luulin kuolevani hapenpuutteeseen, mutta samaan aikaan vartaloni räjähti eloon toisin kuin kuuteentoista vuoteen.

Tämän vuoksi. Tämän vuoksi minä perimmiltään vihasin Kristian Vuorta.

En siksi, että hän oli houkutellut minut salaiseen suhteeseen. En siksi, että hän oli hylännyt minut. En edes pelkästään siksi, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Vaan siksi, että en koskaan ollut päässyt hänestä todella yli. Vain hän oli onnistunut herättämään minussa tällaisen ehdottomana takovan, kaikkialle tunkeutuvan tarpeen. Sellaisen, joka murskasi kaikki sopivaisuussäännöt, ja teki minusta heikon ja haavoittuvaisen.

Astahdin askeleen taaksepäin ja mieleni teki peittää täysin asiallisesti verhottu vartaloni, joka oli kiristynyt odotuksesta. Häpesin kiihkoa, joka kiiti pitkin vartaloani kuin saalistaan metsästävä gepardi ja jalkoväliäni, jonka tunsin sykähtelevän ja turpoavan pelkästä katseesta. Rykäisin nopeasti ja miehen silmät lennähtivät takaisin silmiini.

-Voinko mä ottaa?, kysyin miltei hätääntyneellä äänellä.

-Joo. Totta kai. Ja joo, mä tykkään kokata. Se on oikeestaan…harrastus.

Lapoin riisiä ja kastiketta lautaselleni kunnioitettavan keon ja istuuduin sitten pienen pöydän ääreen, Kristiania vastapäätä. Mies kävi hakemassa itselleenkin annoksen, ja työnsin haarukkani innokkaasti ruokaan. Se maistui taivaalliselta. Kastike oli paksua, täyteläistä ja oikeasti tulista. Äännähdin hyväksyvästi, kun sain ensimmäisen haarukallisen nielaistua.

-Hyvää. Tosi hyvää, myönsin heikolla äänellä.

Kristian tuijotti minua taas levottumuutta herättävällä tavalla ja vastasi:

-Kiitos. Mä käytin sun pakastimen ja jääkaapin aineksia, mutta mä ostan sulle ruokaa tilalle.

Niinpä tietysti. Kristian ei ollut käynyt kaupassa sinä aikana, kun olin työskennellyt. Tuijotin lautastani ja pohdin, oliko hyväksyttävää hyväksyä sellaista omavaltaisuutta. Edellinen vuokralaiseni Päivi ei ollut koskaan koskenut ruokiini. Toisaalta, jos Kristian ei olisi kokannut, olisin joutunut itse tekemään ruokani tai tilaamaan pizzaa. Päätin olla protestoimatta, sillä ruoka oli aivan liian herkullista, jotta viitsisin alkaa vääntämään turhista.

Ja näin se alkaa. Periksi antaminen.

Huitaisin ärsyttävän äänen syrjään kuin häiritsevän kärpäsen.

-Okei, vastasin miehelle yksinkertaisesti ja jatkoin ruokailuani samalla, kun seurasin ripsieni välistä, kuinka Kristian haarukoi omaa annostaan vasemmalla kädellään.

Jo valmiiksi ylikuumentunut kehoni muisti yhtäkkiä, kuinka tuo sama vasen käsi oli lipunut paljaalla vatsallani ja puristanut rintaani. Kuinka sen sormet olivat tunkeutuneet pilluuni ensimmäistä kertaa. Kuinka miehellä oli ollut tapana panna minut imemään omat mehuni hänen sormistaan samalla, kun hän nussi minua.

Päässäni alkoi pimetä ja tunsin pyöriväni pelottavan mustaan tyhjyyteen, jonne järjen valo ei ulottunut. Minun oli pakko kuvitella, vakuutin itselleni sydän tuskallisesti jyskyttäen. Se ei ollut voinut olla niin hyvää. Miten se olisi edes mahdollista? Kristian oli ollut yhdeksäntoista, ja vaikka hänellä olikin ollut ehkä enemmän kokemusta kuin kellään ikäisellään pojalla, minä olin ollut epävarma neitsyt. Tosin sitä ei ollut kestänyt kauaa. Epävarmuuttani tai neitsyyttäni.

Pakotin katseeni takaisin lautaseen ja yritin keksiä jotain sanottavaa. Minun oli pakko keksiä jotain sanottavaa. Pakko. Muuten velloisin himokkaissa muistoissani ja tunteissani, kunnes unohtaisin niiden kääntöpuolen ja hinnan kokonaan. Ja kiipeäisin Kristianin syliin. Karautin kurkkuani ja päätin yrittää kaivella Kristianin menneisyyttä esiin.

-Sä sanoit, että sä asuit viimeiset kaks vuotta sun papan talossa. Miksi sä sinne muutit? Mitä sä sitä ennen teit?

Kristian kohautti olkapäitään.

-Mä en oikeestaan asunu Saksassa vuosiin. München oli vaan mun lomanviettopaikka ja kotipesä. Mä tein töitä Lääkärit ilman rajoja -järjestössä. Mä siirryin papan klinakalle vasta, kun se meni niin huonoon kuntoon, että sillä alko olla muistivaikeuksia, ja sen palkkaama johtava lääkäri osoittautu kusettajaksi. Mä olin vähän seuraillu sen klinikan bisneksiä, sillä pappa oli valtuuttanu mut tekeen niin, ja mä hoksasin, että se tyyppi veti välistä.  Aina kun mä olin Münchenissä, mä oleskelin papan talossa ja sit lopulta myös ne viimeiset kaks vuotta.

Järkytyin melkein enemmän kuin silloin, kun olin löytänyt Kristianin korjaamosta. Lääkärit ilman rajoja? Se avustusjärjestö, joka tarjosi katastrofialueiden töitä naurettavalla palkalla?

Kristian oli päässyt lääkikseen ensiyrittämällä, mikä tarkoitti, että hän oli valmistunut…noin 25-vuotiaana? Sitten hän oli huhujen mukaan muuttanut Saksaan, ja vaikka hän olisi tehnyt siellä hetken töitäkin, hän oli nyt 35-vuotias. Eli hän oli työskennellyt järjestössä ainakin kuudesta seitsemään vuotta.

-Pitäiskö mun loukkaantua? Sä näytät tosi epäuskoiselta, Kristian hyrähti ja lisäsi:

-Mä en ehkä ite olis hoksannu koko järjestöä, jos mun pappa ei olis ehdottanu sitä. Se sanoi…hmm..mikä on abenteuerliche Gesinnung?

-Seikkailunhaluinen…henki tai asenne, vastasin automaattisesti, huulet turrina.

-Just niin. Se sanoi, että se opettais mun levottomalle mielelle vähän ryhtiä. Se oli oikeessa. Mä pääsin tosi levottomiin paikkoihin ja opin kyllä arvostamaan pysyvyyttä. Mieti nyt. Se tosiaan sanoi ryhtiä. Voiko enää saksalaisempaa olla?

Vastahakoinen ihailu puski sisääni kaikesta vastustelusta huolimatta, ja puristin huuleni yhteen, jotteivat ne olisi levinneet liian ilkikuriseen hymyyn. Ryhtiä. Mielessäni käväisivät mustavalkokuvat marssivista natsi-Saksan sotilaista ja sitten muistikuva Kristianista kuusitoista vuotta sitten. Se oli täydellisen yhteensopimaton yhdistelmä.

-Missä sä sitten olit viimeksi? Vai olitko sä vaan yhdessä paikassa…?

-Afganistanissa. Viimeksi.

Miehen kasvot jähmettyivät kivisiksi, ja hän katsoi jonnekin niin kauas, että sinne ei nähnyt kukaan muu kuin hän itse.

-Vitun hirveä paikka. Sä et uskois, vaikka mä kertoisin. Sitä ennen mä olin Irakissa, eikä sekään mikään Leelian lepotuoli oo.

Sydäntäni puristi äkkiä kipeästi ja laskin haarukkani.

-Yritä.

Kristian huokaisi ja tarkasteli minua hetken, ennen kuin puhui lyhyin nykivin lausein.

-Iskuja sairaaloihin. Sellaisiin, jotka oli täynnä naisia ja lapsia. Turhia kuolemia. Koko ajan. Raiskauksia – milloin tahansa, missä tahansa. Vaikka sä olisit vapaamielistä puolta, et sä silti voi naisena liikkua ulkona ilman miestä tai peittäviä vaatteita. Ja raiskaus on vielä pientä. Sut voidaan raiskata, sua voidaan kiduttaa ja sit jätetään kuolemaan. Lapsilla on aseet ja ne osaa tappaa. Ne näyttää vanhemmilta kuin mun pappa kuollessaan. Se maa ei oo ees mikään maa. Se on yks vitun raunio. Ei mitään infrastruktuuria, eikä sellasesta oo mitään toivoakaan. Ja sit suurvallat ryntäilee siellä vielä miten lystää kuka milläki agendalla.

Hain sanoja, mutta totesin sitten, että sellaiseen yhteenvetoon niitä oli vaikea löytää.

-Ja mua kun vituttaa joskus jätkien rasvaset jutut niin, että tekis mieli tunkea niiden tyttökalenterit niiden kurkusta alas. Aika pienet on ongelmat, sanoin käheästi.

Kristian risti käsivartensa rintansa päälle ja liikahti epämukavasti.

-En mä olis pystyny oleen siellä enää paljon pitempään. Se söi psyykeä aika helvetisti. Onneksi tuli kutsu Müncheniin. Jo parin kuukauden päästä mua vitutti saksalainen byrokratia ja kusettavat klinikan johtajat. Asiat on suhteellisia.

Tartuin taas haarukkaani  ja yritin löytää päässäni sinkoilevista kysymyksistä sellaisen, jonka selvittäminen voisi lievittää Kristiania kohtaan tuntemaani ihailua. Olin jo aivan tarpeeksi ihastunut ulkokuoreen, ja jos en löytäisi mitään epäilyttävää sisältä, voisin yhtä hyvin myöntää tappioni alle 24 tunnissa ja alkaa palvoa maata miehen jalkojen alla kuten teini-ikäisenäkin. Kysyin jo miltei epätoivoisesti:

-Ootko sä ollu naimisissa? Tai muuten…vakavassa suhteessa?

Jäykkä naamio liukui Kristianin kasvoilta, hän siristi silmiään ja hymyili ilkamoivasti.

-Mä oon naimisissa.

Siinä. Napakymppi. 

Minun olisi pitänyt riemuita, mutta sen sijaan minusta tuntui, että kaulaani nykäistiin hirttosilmukka ja putosin tyhjän päälle. Haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla ja näin Kristianin tarkastelevan minua kuin hyönteistä suurennuslasin läpi. Mies nojautui eteenpäin silmät tiukasti omissani. Hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä yhteen ja aloitti:

-Mutta se on…

Mutta se on mitä? Siinä asiassa ei paljon muttia ollut. Joko sitä oltiin naimisissa tai ei. Oliko Kristian riisunut sormuksensa, kun oli saapunut Suomeen ja älynnyt saaneensa tilaisuuden hurvitella oikein kunnolla, ennen kuin vaimo saapuisi kuvioihin?

Mieleni teki nauraa – katkeraa, ilotonta naurua. Muistin Kristianin selitykset vuosien takaa. Paula oli tylsä. Huono sängyssä. Kristian oli hänen kanssaan vain siksi, että sai apuja kirjoituksiin kielten osalta. Aivan kuin apua ei olisi voinut saada panematta molempia siskoja. Etenkin hänen perheensä rahoilla.

Miehen puhelin kilahti, ja minä hätkähdin, kuin vieressäni olisi pamahtanut pakoputki. Kun mies poimi kännykän käteensä, hänen huulilleen levisi heikko hymy. Vatsassani pyörähti inhottavasti, kun jokin naisenvaisto alkoi hälyttää sisälläni. Toisessa päässä oli nainen. En tiennyt, mistä tiesin, mutta olin asiastani aivan varma.

Ehkä Kristianilla oli treffit tänään.

Mutta sehän olisi erinomaista, väitin itselleni ja karistin itsestäni väkisin vanhat muistot. Jos hän alkaisi deittailla muita, kun vaimo ei ollut paikalla kyttäämässä, hänen hävyttömät katseensa minun suuntaani loppuisivat lyhyeen.

Paitsi eivät välttämättä, kun Kristian oli kyseessä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja työnsin suuhuni kastiketta, joka maistui äkkiä sahanpurulta.

Sitten muistin jotain. Treffit. En tiennyt Kristianista, mutta minulla sellaiset oli.

Miten helvetissä olin onnistunut unohtamaan? Eräs vakioasiakas oli flirttaillut minulle jo pari vuotta – silloinkin kun olin vielä seurustellut viimeisimmän miesystäväni Samin kanssa. Nyt olin viimein antanut periksi ja luvannut lähteä hänen kanssaan syömään. En yleensä sekaantunut asiakkaisiin, mutta en ollut saanut seksiä aikoihin ja olin filosofoinut, ettei minun olisi pakko nähdä Tonia juurikaan, vaikka treffit olisivatkin pannukakku. Olin vahvistanut vielä eilen, että illallinen oli ok  ja antanut osoitteeni. Tietysti ennen Siljan viestiä ja Kristianin saapumista.

Vilkaisin kelloa, joka näytti pian neljää. Toni tulisi hakemaan minut kuudelta, enkä ollut uhrannut ajatustakaan vaikkapa sille, mitä panisin päälleni. Mulkaisin murhaavasti tekstiviestiä naputtelevaa Kristiania ja sitten tyhjää lautastani.

Tämäkin vielä. Olin mennyt ahmimaan sellaisen määrän chili con carnea, että minulla ei millään olisi nälkä kahden tunnin päästä ja Toni oli puhunut Uomasta. Uomasta. Se oli kaupungin huippupaikka, jossa olin käynyt vain pari kertaa lounaalla. En koskaan päivällisellä.

Halusin kalauttaa lautasen Kristianin päähän, heivata kännykän hänen kädestään ja paiskata sen seinään, mutta tyydyin sanomaan tiukalla äänellä:

-Kiitos ruoasta. Mutta jatkossa me sovitaan etukäteen, jos me käytetään toistemme ruokia. Ja toi sohva tossa olkkarissa on muuten vuodesohva. Sä voit käyttää sitä siihen asti, kun ostat sängyn.

Olin itsestäni niin ylpeä, että olisin halunnut ojentaa itselleni mitalin. Kristian vilkaisi minua ja näytti hetken hämmentyneeltä, mutta sitten hän hymyili minulle kiusoittelevasti ja kysyi:

-Haluutko sä mut lähemmäs? Koska se on mulle tietysti ilo ja kunnia…

-Turpa umpeen tai sä lennät takas sille patjalles, ennen ku saat lausees loppuun.

Ääneni oli käheää sihinää, ja Kristian aloitti:

-Pirita…oota…

En jaksanut enää kuunnella ja halveksuin itseäni siitä, että olin niin poissa tolaltani. Olisihan minun pitänyt tietää paremmin. Marssin makuuhuoneeseeni valmistautumaan treffeilleni.

Hävytön, sikamainen, vastenmielinen, täydellisen moraaliton…perkele. Se Kristian oli. Hän oli täsmälleen päinvastaista kuin mitä hänen nimensä tarkoitti.

_______________________________

Toni toljotti minua suu auki, kun avasin oven. Hänen suunsa todella repsotti hetken avoimena, ennen kuin hän kakaisi kurkkuaan ja kehui:

-Sä näytät uskomattomalta.

No, Toni ei ollut nähnyt minua muuten kuin haalarissa ja pari kertaa sattumalta kauppareissulla Hätilän K-Supermarketissa. Keinautin päätäni keimailevasti sivuun ja annoin kuohkeaksi ja taipuisaksi föönamani pitkähkön hunajanvärisen polkkatukkani heilahtaa kiusoittelevasti olkapäälleni.

-Toivottavasti se on hyvä asia, kehräsin typerästi mutta päättäväisesti.

Olin uhrannut Kööpenhaminasta Paavon häihin ostamani poltetun oranssin värisen mekon näille treffeille. Eihän veljeni tai hänen morsiamensa tietäisi, että olin käyttänyt mekkoa aiemminkin, ja ainakin minulla oli itsevarma olo. Mekon kangas oli ohutta, ihanan silkkisenä hohtavaa materiaalia, siinä oli v-mallinen erittäin syvä kaula-aukko ja minun oli pitänyt käyttää vaateteippiä, jotta en vilauttelisi vahingossa liivitöntä rintavarustustani. Rintojen alta puku oli leikattu niin, että näytti siltä kuin vyötärölleni olisi kierretty kangasta useampi kierros kuin vyötä, ja helmassa oli syvä halkio oikean reiden päällä.

Näytin upealta, vaikka itse sanoinkin. Puku korosti kurvejani hienosti, ja ylimääräiset kilonikin näyttivät pelkästään hyviltä sen verhoamina. Minulla ei ollut muita koruja kuin korvissani killuvat kultaiset riipukset ja jalkoihini olin kelpuuttanut nudenväriset avokkaat, jotka olivat samaa sävyä pienen iltalaukkuni kanssa.

-To-totta kai, Toni henkäisi ja tarkastelin treffikumppaniani samalla, kun kutsuin hänet eteiseen siksi aikaa, että sain takin niskaani.

Mies oli vaalea, melko pitkä ja kaikin puolin hyvännäköinen. Hänellä oli kauniit, siniset silmät, mukavanmuotoinen suu, joka kääntyi herkästi nauruun ja nahkatakin alla näytti olevan vaaleansininen pukupaita ja harmaat, suorat housut. Oikein tyylikästä.

Portaista kuului askeleita, ja vilkaisin äänen suuntaan vaistomaisesti. Silmäni sattuivat ensimmäisenä paksupohjaisiin tummanruskeisiin saappaisiin, joiden kirkkaan turkoosinsiniset nauhat katosivat farkkujen lahkeiden alle. Sitten pitkiä sääriä peittäviin farkkuihin, jotka olivat tummempaa sävyä kuin päivemmällä. Ja lopulta tummansiniseen pikkutakkiin, sen alla olevaan ohueen vaaleansiniseen neuleeseen ja alta pilkottavaan kauluspaitaan.

-Moi, Kristian sanoi.

Ehdin nähdä armottomalla suulla vilahtavan kohteliaan hymyn ja käänsin pääni nopeasti sivuun, kun juonitteleva, petollinen vartaloni kouristui kaipauksesta. En keksinyt mitään sanottavaa. Mietin vain avuttomasti, miksi mies tervehti minua kuin vierasta. Vasta kun Toni tarttui takkiini, jota puristin käsissäni, tajusin, että Kristian oli tervehtinyt Tonia.

-Mun…vuokralainen, sain puristettua vaivalloisesti ja ojensin poissaolevasti käsivarteni, jotta sain Tonin tarjoaman takin harteilleni.

-Kristian Vuori, Kristian mumisi ja ojensi kättään ohitseni takanani seisovalle Tonille.

Liian lähellä. Kristian oli liian lähellä, aivojeni järjellinen puoli hälytti miltei paniikissa.

Kehoni liikahti itsepuolustusvaiston ohjaamana nopeasti taaksepäin, mutta korkokenkäni liukui maalatulla, liukkaalla lankkulattialla väärään asentoon ja kun yritin korjata sen asentoa, se putosi jalastani. Toni ei ilmeisesti huomannut mitään, minä en ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti, ja ennen kuin ehdin estää, Kristian oli polvistunut eteeni. Hänen oikean kätensä sormet kiertyivät ohuen sukan peittämälle säärelleni samalla, kun hän nappasi kengän käteensä.

Yksi ainoa kosketus, ja himo alkoi kiemurrella vääjäämättömänä ja vaarallisena pitkin hermoratojani  ja paniikkini unohtui täysin. Tuijotin miehen ruskeaa päätä kuin noiduttuna. Ymmärtämättä mitään, muistamatta mitään, välittämättä mistään. Vartaloni nojautui voimattomana eteenpäin kuin sulava vahanukke, ja käteni painui Kristianin pehmeille, niin ihanan pehmeille kiharoille.

Olin kuulevinani vaimean henkäisyn. Kun mies liu’utti avokasta jalkaani, hänen toinen kätensä lähti liikkeelle sääreni kaarelta ja liukui kevyesti polvitaipeelle ja siitä takareidelleni.

Räpyttelin silmiäni ja suljin ne. Puraisin huultani, etten olisi voihkaissut. Tunsin kosteuden vuotavan pikkuruisille stringeilleni. Avasin vapisevaa säärtäni, jotta Kristian pääsisi helpommin vielä pidemmälle. Kun tunsin sormenpäät sukkani reunamilla, paljaalla iholla sen yläpuolella ja nopean nykäisyn sukkanauhassani, silmäni rävähtivät auki ja minulta pääsi tahdoton, matala murahdus.

Kristian nosti päätään, eikä maailmassa ollut vähään aikaan muita kuin me kaksi. Sukelsin kiihkeinä kimaltaviin turkoosinvihreisiin iiriksiin, kylvin niiden auringonkultaisissa aallokoissa, enkä olisi välittänyt, vaikka olisin hukkunut niihin. Halusin pudottaa kenkäni uudelleen. Halusin riisua mekkoni ja polvistua Kristianin eteen. Halusin repiä tuon seksikkään asun hänen päältään. Halusin, että hän tekisi minulle kaikki ne ihanat, tuhmat asiat, jotka hän oli tehnyt kuusitoista vuotta sitten.

Käteni lipui unelmoivasti Kristianin päälaelta hänen kallonsa sivulle ja siitä poskelle. Mies käänsi päätään aavistuksen niin, että hänen huulensa osuivat ranteelleni. Silloin joku puhui.

-Tuota, Pirita. Mennäänkö?