MEKAANIKKO 4

Lojuin sängyssä vielä kahdentoista aikaankin. Minulla oli jo kauhea nälkä, mutta kuulin Kristianin liikkuvan talossa, enkä uskaltanut lähteä liikkeelle. Pääni oli sekavia ja toisiaan vastaan taistelevia ääniä täynnä, enkä tiennyt mitä kuunnella.

Hyvä on, olin ollut väärässä Kristianin ja Siljan suhteen. Kristian ei ollut ollut aloitteellinen treffien suhteen, eikä ilmeisesti kovinkaan innostunut. Mutta hän oli myös kiihottanut minua sormillaan ja suullaan tavalla, jota kunnollinen, naimisissa oleva mies ei olisi koskaan tehnyt.

Kaiken lisäksi hän oli ilmoittanut, että minun pitäisi pyytää kauniisti. Seksiä. Häneltä. Selkärankani ympärille tuntui kiertyvän kuuma vaijeri ja suljin silmäni. Tietenkään en pyytäisi. En varmasti. Enhän?

Sisälläni velloi ja mietin, minkä tähden Kristian oli käyttäytynyt niin oudosti. Miksi kaikki ne kysymykset, kaikki ne vihaiset suudelmat? Aivan kuin hän olisi ollut…mustasukkainen. Vai olinko sittenkin vain suututtanut hänet moralisoivilla kommenteillani, ja mies oli päättänyt näyttää, miten vähän minulla oli varaa moralisoida.

Mielessäni käväisi sellainen pöyristyttävä vaihtoehto, että antaisin Kristianin selittää. Hän oli väittänyt, että hän voisi tehdä niin.

Ei. Minulle ei riittänyt mikään puolivillainen, klassinen selitys, että mies oli onneton liitossaan. Että hän oli aikeissa erota, että vaimo ei ymmärtänyt häntä, että minä olin jotain erityistä verrattuna vaimoon. Olin törmännyt parikin kertaa samantyyppisiin miehiin, mennyt liian hyväuskoisena jopa sänkyyn heidän kanssaan ja saanut sitten huomata, ettei toisella ollut todellisia aikomuksia erota. Ei ollut koskaan ollutkaan.

Mutta milloin minä olin välittänyt Kristianin läheisyyteen joutuessani, mikä hänen suhdestatuksensa oli? En milloinkaan. Mies oli palannut elämääni vain muutama päivä sitten ja kääntänyt kaiken täydellisen ylösalaisin samalla tavalla kuin kuusitoista vuotta aiemminkin. Naimisissa tai ei. Muistin aamuisen, avuttoman antautumiseni, kuinka piittaamaton olin sillä hetkellä ollut Kristianin siviilisäädystä tai hänen treffeistään Siljan kanssa, ja pelko alkoi kaihertaa vatsassani. En tuntenut aikuista Kristiania lainkaan, mutta reagoin häneen jos mahdollista vielä voimakkaammin kuin nuorena tyttönä.

Ehkä minun kannattaisi harkita strategiaani. Ehkä voisin yrittää tutustua mieheen sen sijaan, että pyristelin turhaan karkuun. Ehkä sillä tavalla viehätys laimenisi tai muuttuisi ainakin helpommin hallittavaksi. Mysteerihän viehätti juuri siksi, että sen ratkaisua ei tiennyt.

Pieni ääni pääni sisällä väitti, että logiikkani ei välttämättä kestänyt tarkempaa tarkastelua, mutta jätin sen huomiotta ja nousin vihdoin sängystä. Päätin, että ensi töikseni minun olisi alistuttava väistämättömään ja pyydettävä anteeksi aamuisia sanomisiani. Olin mennyt liian pitkälle. Elipä Kristian yksityiselämäänsä miten tahansa, ei ollut minun asiani ruotia sitä niin julmalla tavalla.

Kuulin askelten kiipeävän yläkertaan. Hyvä. Aikalisä.

Vedin päälleni mukavan, oliivinvihreän trikoomekon ja paksut mustat sukkahousut ja hipsin sitten keittiöön. Otin esiin jogurttia ja marjoja ja tein voileipiä samalla, kun yritin huonolla menestyksellä kieltää itseäni ajattelemasta, mitä työtasolla oli aiemmin tapahtunut. Olin tuskin istuutunut pöytään, kun kuulin askelten tulevan taas alas. Mutustin vatsa jännityksestä ja monisyisestä syyllisyydestä solmussa ruisleipääni, kun Kristian saapui keittiöön selkäni takaa, eteiseen johtavasta ovesta.

-Mä jo ajattelin, että sä häpeet huoneessas koko päivän, Kristianin ääni sanoi takaani värittömästi.

-Mulla ei oo syytä hävetä. Ainakaan yhtä paljon kuin sulla, vastasin tiukasti.

Se siitä uudesta strategiasta. En kuulostanut kovinkaan helposti lähestyttävältä.

Kuulin takaani huokaisun ja sitten:

-Tässä.

Tunsin Kristianin astuvan taakseni niin, että hänen vartalonsa hipoi olkapäitäni ja hiuksiani, ja vaikka kuinka yritin, en pystynyt lannistamaan jyskytystä, joka käynnistyi vartalossani. Miehen käsivarsi ojentui eteeni, hän työnsi nenäni alle kansion ja avasi sen. Se oli tutkintotodistus. Lääketieteen lisensiaatti. Sain eteeni paperin. Oikeus harjoittaa lääkärin ammattia Saksassa. Seuraava oli todistus Saksassa suoritetusta yleislääketieteen erikoistumisesta.

-Mä en…mä en tarkottanu sitä, mitä mä sanoin, suustani lopulta pullahti ahdistuneella äänellä.

-Tässä on tää neronleimaus. Iskukeino, Kristian vastasi ja latasi eteeni työtodistuksia Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.

Miehen vartalo tuntui hohkaavan kuumaa takanani, ja poskeni punoittivat sekä hänen läheisyytensä että katumuksen vuoksi.

-Jos joku menee Afganistaniin vain naisia iskeäkseen, sen täytyy olla vittu päästään vialla. Mutta toisaalta, niinhän sä uskot mun olevanki.

Tuijotin paperinivaskaa pää painuksissa. Vaikka olin toista uhonnut, häpeä viilsi sisimpääni ja sanoin tukahtuneesti:

-Anteeksi. Ei sun olis tarvinnu noita papereita mulle tuoda. Mä olin vihainen ja mä…Se, mitä mä sanoin, oli oikeesti asiatonta ja törkeää. Anteeksi.

Kristian kiersi keittiön pöydän ääreen ja istuutui minua viistosti vastapäätä. Vilkaisin miestä alta kulmieni ja havainnoin tummanharmaat reisitaskuhousut ja venekaula-aukkoisen vaaleamman harmaan neuleen. Katseeni vilahti suuriin, vihreisiin silmiin, jotka tarkastelivat minua mietteliäinä.

-Sä sanoit noin jo toisen kerran. Että sä olit vihainen. Mitä syytä sulla on olla vihainen?

En ollut punastelevaa tyyppiä, mutta Kristianin kysymys iski niin lähelle hankalien tunteideni ydintä, että tunsin veren puskevan poskilleni entistä ankarammin. Mitä syytä minulla todella oli, jos en  aikonut paljastaa kaikkia minua jahtaavia menneisyyden haamuja? Tai sitä, että naurettava kehoni meni halusta ja kaipauksesta sekaisin joka kerta, kun vain näin Kristianin. Kun vain ajattelin häntä.

Voisin tietysti yrittää esittää moraalisesti parempaa ihmistä mutta totuuden nimessä, enhän minä ollut. Olin suorastaan kutsunut Kristianin koskettamaan minua eilen eteisessä, treffikumppanini läsnäollessa. Ja vain pari tuntia toisen miehen jälkeen olin sulanut Kristianin syliin kuin mikäkin…En viitsinyt lopettaa lausetta mielessäni.

-Ehkä se johtuu siitä, mitä tapahtui silloin aikanaan. Sä et piitannu kenestäkään tai mistään paitsi omasta…nautinnosta. Sitä on vähän vaikea unohtaa, yritin selittää vaikeasti.

Sitten uskaltauduin lisäämään:

-Etkä sä ees viittiny kertoa mulle mitään. Kun sä lähdit. Se sattui. Paljon. Mä häpesin sitä meidän kuviota muutenkin ja sitten…mä olin lopulta sulle pelkkää ilmaa.

Kristian tuijotti käsiään, jotka hän oli nostanut pöydälle ristiin ja sanoi sitten ilmeettömällä äänellä:

-Siitä on kuustoista vuotta, Pirita. Me oltiin kakaroita. Ja mä – mä olin kusipää ja ihan helvetin sekaisin siihen aikaan. Ei sille oo mitään sen kummempaa selitystä. Jos mä menettäisin yöuneni jokaisen nuoruuden sekoilun vuoksi, mä saisin vetäytyä luostariin. Mä voin pyytää anteeksi sitä, miten mä lähdin, jos se jotain auttaa. Mutta mä en oo sama ihminen kuin silloin.

Olisin halunnut kertoa, miksi minun ei ollut niin yksinkertaista unohtaa kuin Kristianin tai vaikkapa onnellisesti naimisissa olevien Paulan tai Sohvin. Olisin halunnut tivata, miksi hän ei ollut vastannut puheluihini lähtönsä jälkeen. Miksi yksi puhelinkeskustelu oli ollut liikaa vaadittu? Sen sijaan siirryin nykyisyyteen ja totesin asian, jota vastoin parempaa tietoa vihasin eniten.

-Sä oot silti naimisissa.

-Niin, mies vastasi hiljaa ja nosti sitten katseensa silmiini niin äkkiä, etten pystynyt väistämään.

Hänen silmänsä kertoivat tarinaa, jota en pystynyt täysin tulkitsemaan, mutta josta sai vaikutelman, että siihen liittyi jotain enemmänkin kuin vain vihkisormus, sitoutuminen ja lupaus loppuelämän onnesta. Ehkä minä kuvittelin. Ehkä minä toivoin. Ehkä minä luin liikaa yhdestä pienestä sanasta. Pakottaudin kuuntelemaan järkeäni ja sanomaan:

-Tiedätkö. Mäkään en oo enää sama ihminen. Sun jälkeen mä tein vielä pari kertaa sen virheen, että mä sekaannuin varattuun mieheen. Se ei päättynyt hyvin, kummallakaan kerralla.

Kristian suoristautui tuolissaan ja aloitti kireällä äänellä:

-Sä et tiedä, mikä mun avioliiton tilanne on…

Olisin halunnut kuunnella. Olisin halunnut tietää. Mutta samalla tiesin, että se olisi suurin piirtein yhtä terveellistä kuin heroiinipiikin ottaminen.

-Ei. Jos sä oot naimisissa, sä oot naimisissa. Tee mitä haluat muiden kans…

-Mä en kutsunu Siljaa treffeille.

Vedin henkeä ja aloin edetä kohti uutta strategiaani varovaisella äänellä.

-Mä tiedän. Se soitti aamulla, kun se sattuu oleen mun ystävä. Mutta mä en rupee enää ukkomiehen leikkikaluksi, vaikka…vaikka mä myönnän, että meidän välillä on kemiaa. Mutta tehdään aselepo. Me voidaan yrittää elää tän katon alla sovussa. Sä voit kattoa telkkaa alakerrassa, kun siitä näkyy Netflix ja HBO. Tai mitä haluut. Me voidaan tehdä ruokaa yhdessä. Jutella. Mutta ei mitään muuta.

Olin pitänyt katseeni Kristianin silmissä ja nyt minua alkoi pelottaa. Turkoosinvihreä katse oli niin kiinteä, että se tuntui näkevän sieluuni saakka. Tummat kulmat vetäytyivät hienoisesti yhteen. Kapeahuulinen, kaunismuotoinen suu rentoutui. Kului muutama sekunti, kun tuijotimme toisiamme silmiin sillä tavalla – aivan ääneti.

Ja sitten Kristian väläytti minulle häikäisevän hymyn.

Se hymy oli kuin isku palleaan  – ja se syöksyi kuumana ja houkuttelevana pitkin hermoratojani salaisimpiin sopukoihini. Se myös pudotti minut kerta heitolla ylevistä kuvitelmistani, joissa minä ja Kristian vietimme rinnakkaiseloa sulassa sovussa, kohteliaan etäisyyden päässä toisistamme. Miehen silmien kultaiset pilkut hehkuivat, kun hän ojensi molemmat käsivartensa ylös, tarttui toisella kädellä toisen ranteeseen ja venytteli nautinnollisen näköisesti. Aivan kuin hän olisi valmistautunut jonkinlaiseen koitokseen. Sydämeni jysähti kuin leka, joka iskeytyy alasimeen.

-Hyvä on. Aselepo. Vaikka mä en tietääkseni mitään kyllä oo sotinutkaan, Kristian sanoi matalalla, samettisella äänellä niin, että selkäpiitäni pitkin juoksi petollisia kipinöitä.

Mies piti tauon, katsoi minua arvioivasti ja madalsi ääntään entisestään, kun hän lausui:

-Ja jonkin ajan kuluttua sä pyydät. Kauniisti.

Oli kuin hiljainen ääni olisi kertautunut ja kaikunut huoneessa tuhansia kertoja. Selkärankani suoristautui, ja takerruin tuolini istuinosaan molemmin käsin, kun puistin päätäni ja aloitin:

-Älä yritäkään…

Kristiankin puisti päätään ja antoi silmiensä kierrellä kasvoillani ja vartalollani tahallisen röyhkeästi. Sitten hän lupasi pehmeästi:

-Mä en yritä mitään. Mä en nosta ees sormea. Mun ei tarvi. Ja sä tiedät sen itsekin.

_____________________________

Seuraavana perjantaina istuin autotallissa viidettä päivää ja tuijotin ympärilleni mitään näkemättömin silmin. Olin joutunut irrottamaan vaihdelaatikon auton alta selvittääkseni vuotokohdan, huomannut, että myös kannen tiiviste vuoti, mikä oli tarkoittanut sitä, että minun oli täytynyt purkaa muitakin osia vaikka kuinka paljon –  ja sitten oli vielä jarrut. Olin tehnyt pari varovaista testiajoa autolla ja havainnut, että vaikka jarrut toimivat, ne luistivat. Avattuani vanhanaikaisen rumpujarrun olin huomannut jarrusylinterin ruostuneen ja jarrunestettä oli vuotanut niin, että se oli levinnyt jarrukenkiin. Epätasaisen käynnin taas aiheutti vanhat tulpat.

Varsinainen remontti. Continentalilla oli selvästi ainakin joskus ajettu, mutta vaikka sen ulkonäöstä oli pidetty hyvää huolta, muuhun ei ollut kiinnitetty läheskään niin paljon huomiota.

Auto tai sen remontti ei kuitenkaan ollut todellinen syy siihen, miksi istuin autotallin lattialla kello kahdeksalta perjantai-iltana. Tiesin, etten jaksaisi tehdä enää mitään sinä päivänä. Tiesin, että olin aivan liian väsynyt. Tiesin myös, miksi nökötin työpäivän jälkeen autotallissa naurettavuuksiin asti. Syy oli mies talossani.

Kristian teki minut seinähulluksi. Löysin hänet joka päivä töistä tullessani keittiöstä taivaallisen hyvännäköisenä valmistamassa jotain taivaallisen hyvänmakuista, jota itse en olisi osannut kuvitellakaan laittavani. Eilen olimme syöneet lampaankareita ja tabbouleh-salaattia ja jälkiruoaksi itsetehtyä sitruunajäätelöä. Sitä ennen listalla oli ollut itsetehtyjä tortellineja tomaattikastikkeessa, porsaanfilettä ja Käsespätzleä ja yhtenä päivänä herkullista, hitaasti haudutettua hernekeittoa oikeasta possunlihasta.

Kristian sanoi, että ruoanlaitosta oli tullut hänelle terapeuttinen harrastus avustustyöjaksojen välissä ja lomilla, ja hän oli jatkanut kokkaamista siirryttyään Saksaan. Osin kuulemma kyse oli myös vain ahneudesta, sillä ruoka Lääkärit ilman rajoja-organisaation palveluksessa oli välistä ollut mitä sattui. Tänään tarjolla oli ollut kylmäsavuolohipastaa. Kristian oli selittänyt, että oli joutunut itsekin viipymään töissä pidempään, ja että hänen oli pitänyt keksiä jotain nopeaa.

Nopeaa tai ei, olin ensimmäisen haarukallisen suuhun saatuani voihkinut kuin olisin saamassa orgasmin, ja kun silmäni olivat sattuneet Kristianin silmiin, olin huomannut hänen seuraavan ilmettäni silmät tummina ja kiinnostuneina. Olin vääntelehtinyt tuolillani vaivautuneena ja kiihottuneena ja kehunut ruokaa. Kuten joka jumalan päivä.

Tarjouduin aina tietysti pesemään astiat, sillä minulla ei ollut astianpesukonetta, ja minua nolotti se työn ja ajan määrä, jonka Kristian uhrasi ruoan valmistukseen. Tilanne johti aina lyhyeen väittelyyn, jonka lopputulos oli se, että sain tiskata, mutta vain sillä ehdolla että mies huuhteli. Se oli kauheaakin kauheampaa kidutusta. Olin aivan vakavissani sitä mieltä, että terveen naisen seisottaminen Kristian Vuoren vieressä voisi hyvinkin toimia yhtenä kidutusmenetelmänä Guantanamo Bayn vankilassa.

Tiskipöydän ääressä ei voinut olla tönäisemättä toista käsivarrella tai osumatta käteen tai lantioon. Kristian valitti aika ajoin, että olin surkea tiskaaja ja kurottautui itse puhdistamaan jonkin lasin tai lautasen uudestaan, johon olin hermostuksissani jättänyt pikkuruisen tahran. Mies kertoili rennon oloisesti arjestaan: päivistään lääkärikeskuksessa, siitä kuinka lipsui iltaisin katselemaan musiikkivideoita ja elokuvia YouTubesta hallinnollisten dokumenttien lukemisen sijaan, ja kuinka toivoi pian pääsevänsä tekemään myös vastaanottotyötä. Minä yritin olla luonteva ja piipitin hädissäni omasta päivästäni, Continentalista ja viimeisimmästä Nesbø:stä, jota olin lukemassa.

Ja koko ajan ympärillämme pyöri ja sihisi jännite, jonka pystyi miltei haistamaan ja maistamaan. Se oli kuin kuumentunutta moottoriöljyä. Tummaa, liukasta ja tahmeaa. Päivä päivältä oloni kiristyi hankalammaksi, ja nyt aloin tuntea itseni jo katkeamaisillaan olevaksi kuminauhaksi. Vartaloni hakkasi himosta kuin höyrykone – kaiken aikaa. Kerran olin tyydyttänyt itseni jopa Continentalia vasten, ja vaikka yritin vastustella, kuumeisilla ajatuksillani ei ollut muuta suuntaa kuin Kristian.

Havahduin autotallin ovelta kuuluvaan rapinaan ja nappasin käteeni äkkiä jotain, tärkeän näköisenä. Se sattui olemaan vanne ja olisin voinut ähkäistä epätoivosta. Mitä helvettiä minä vanteella tein, kun auto oli täysin levällään jarruja myöten? Ja miksi vanne edes oli tässä? Olin mielestäni…

-Moi.

Kristian nojasi autotallin ovenpieleen tyylikkäässä vaaleanturkoosissa vapaa-ajanpaidassa, jonka hihat oli kiskottu kyynärpäihin ja samoissa vaaleansinisissä farkuissa, jotka olin haaveillut avaavani jo häpeällisen monta kertaa.

-Moi, vastasin hengästyneenä ja nakkasin vanteen nopeasti takavasemmalle, ettei mies huomaisi sitä.

-Mä tulin sanoon, että mä en aio joutua ihmisoikeustuomioistuimen eteen ja syytteeseen orjatyöstä. Nyt ulos sieltä. Sä oot hääränny tän kans koko viikon ja mä nään, että sä oot väsyny. Tuu syömään. Katotaan joku leffa.

-Vastahan mä söin, vastustelin vaimeasti, mutta olin niin poikki, että könysin seisomaan.

Kristian katseli Continentalin ympärillä olevia autonosia.

-Siitä on kolme tuntia. Aiotko sä hajottaa tän salaa osiin ja myydä pala palalta?, mies kysyi kulmat rypyssä mutta ääni huvittuneena.

-Ei kannata. Mä saan sulta paremman hinnan. Mähän sanoin, että toi tarvii sellaset remontit, että sun laskusta tulee aika mahtava.

-No. Mä käytän papan perintöä sitte just siihen, mihin se toivoiski.

Kristian kääntyi minua kohti, hänen kätensä kohosi ja hetken ehdin ajatella, että hän koskettaisi minua. Mies kuitenkin siirsi sormensa omalle poskelleen ja totesi:

-Tahra. Öljyä tai jotain.

Olin odottanut kosketusta. Kovasti. Ja nyt vartaloni oli surkean pettynyt.

-Mitä ruokaa? Mikä leffa?, hönkäisin levottomasti ja pyyhin poskeani kämmenselälläni.

-Ihan vaan quiche lorrainea.

-Ihan vaan quiche lorrainea, matkin ärtyneenä, mutten tiennyt miksi.

-Etkö sä tykkää siitä? Voin mä vaikka paistaa lettuja…, Kristian aloitti ja silloin minä räjähdin.

-Voi taivas! Totta kai mä tykkään siitä! Mitä sä kuvittelet? Mä, joka rakastan kaikkea hyvää ruokaa. Sä vaan…sä vaan…tää on liikaa! Mä elän eineksillä! Mikropizza uuniin ja valmista. Tai joku thaipurkki! Mä en tajua, mistä sä revit ajan valmistaa kaikkea tota, mutta se on turhaa ja sä tuhlaat hirveesti rahaa, etkä anna mun ees maksaa…ja mä en tee enää mitään ruoan eteen aivan kuin sä olisit joku kotirouva mitä sä et oo, kun sä teet täyttä päivää iteki töissä ja…ja…

Turhautunut kiukunpuuskani hajosi ilmaan yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin ja jätti jälkeensä vain pahan maun suuhun.

-Anteeksi, mutisin ja hieroin silmiäni.

Kristianin käsi laskeutui olkapäälleni ja liukui sitten niskalleni hieromaan kipeitä lihaksia.

-Nää on ihan jäykät, mies totesi.

Ihoani kihelmöi ja niskaani levisi suloinen lämpö Kristianin sormista. Vartaloni hyrähti tyytyväisenä ja astahdin huomaamattani lähemmäs. Sitten vielä hiukan lähemmäs. Pitkät sormet liikkuivat taitavasti niskani solmukohdissa, ja mies puhui minulle rauhoittavasti kuin olisin ollut arka eläin. Sellaiseksi minä itseni Kristianin seurassa useimmiten tunsinkin. Ellen sitten alkanut raivota tyhjästä kuin mielipuoli.

-Mähän oon sanonu sulle, että mä tykkään tehdä ruokaa. Mikään mitä mä oon tehny ei oo kauheen vaikeeta, jos sitä on tehny ennenki. Eikä kallista. Sä tykkäät korjata autoja vapaa-ajallaki, mut mä en haluu olla lääkäri kaiken aikaa. Siksi mä teen ruokaa. Ja uin. Ja saunon.

Kohtasin Kristianin silmät, jotka hehkuivat pelottavalla tavalla, ja tajusin seisovani miltei miehen sylissä. Miten se oli tapahtunut? Minulla ei ollut aavistustakaan.

Minua vapisutti, mutta nostin nenääni ja niiskaisin:

-Ton viimeisen mä oon kans huomannut. Multa loppuu kohta saunapuut.

Kieltäydyin ajattelemasta, mitä muuta olin huomannut. Kuten esimerkiksi sen, että olin halunnut seurata Kristiania saunaan jokikinen kerta. Ja pyytää. Kauniisti.

-Mä oon nähny sun liiterin, eikä sulla oo vielä huolta. Tuu nyt. Mä en tosiaan näin lääkärinä suosittele jatkuvia mikropizza-aterioita.

-Tätä menoa mun viis ylimääräistä kiloa muuttuu kymmeneksi, mutisin kapinallisesti.

Kristian nosti kätensä pois niskaltani, mutta nojautui minua kohti ja laski päätään niin, että hänen suunsa oli aivan korvani tuntumassa.

-Tää ei sitten ole mitään flirttailua vaan yksinkertainen totuus, mies hengähti.

Pari poninhännästäni irronnutta suortuvaa kutitti poskeani, ja koko vartaloni värähteli halusta painautua lähemmäs. Kristian ei jatkanut heti, ja käänsin sydän takoen päätäni niin, että poskeni hipoi hänen poskeaan. Luoja, miten hyvältä se tuntui. Puristin käteni nyrkkiin, etteivät ne olisi ampaisseet miehen ympärille ja vinkaisin kuin astmapotilas:

-Mi-mikä?

-Mä nään töissä jatkuvasti alastomia ihmisvartaloita. Ja sulla…sulla on kaunein ja naisellisin vartalo, mitä mä oon koskaan nähny.

Miehen ääni oli tumma, ja hetken siinä pyörteili kärsimätön, turhautunut pohjavire. Hän liikahti nopeasti poispäin kädet selkänsä takana, ja kun katseeni lukittui minua peittelemättömän ahneesti tarkasteleviin vihreisiin silmiin, tunsin olevani yksi kolmesta pienestä porsaasta. Se tyhmä, joka oli rakentanut talonsa oljista. Talon, jonka susi nimeltä Kristian oli juuri puhaltanut nurin.

Mielihyvä vilisti suonissani kuin kuume, ja yritin saada hengitystäni kulkemaan. Puuskahdin karheasti:

-Ja tuo ei ollu flirttailua vai?

-Ei, Kristian väitti painokkaasti.

Hän valehteli. Tietenkin. Mutta kokonaisuutta tiukasti tarkastellen hän ei ollut tehnyt mitään.

– Hyvä on. Kymmenen minuuttia, vastasin epävakaalla äänellä.

Kun Kristian kääntyi mennäkseen, pesin käteni, riisuin haalarini ja myönsin itselleni todellisen syyn siihen, miksi olin suutahtanut quiche lorrainesta. Tämä kaikki tuntui liian hyvältä. Liian intiimiltä. Liian vaaralliselta.

Nykyinen Kristian oli vielä paljon puoleensavetävämpi kuin nuorempi versionsa. Hän oli ystävällinen, humoristinen, toiset huomioonottava ja säteili rauhallista itsevarmuutta. Yleensä. Minua ei auttanut lainkaan, että tiesin pinnan alla piilevän myös hallitsevuutta ja armotonta päättäväisyyttä.

Aloin olla pelottavan riippuvainen yhteisistä ruokailu- ja tiskaushetkistämme vain viikon jälkeen, enkä pitänyt siitä. Jos äskeistä hetkeä ei otettu lukuun, Kristian ei ollut tehnyt elettäkään lähennelläkseen minua. Eikä hän nytkään ollut varsinaisesti lähennellyt. Mutta minä halusin lähennellä Kristiania. Ja minun alkoi olla todella vaikeaa muistaa, miksi en voinut tehdä niin.

Paulakin oli uteliaisuuksissaan käynyt nuuskimassa ympäristöä pari päivää sitten, kun oli kuullut kuka uusi vuokralaiseni oli. Minä ja Kristian olimme keittäneet hänelle kahvit. Toisin kuin minulla, Paulalla ei näyttänyt olevan mitään hampaankolossa entistä heilaansa kohtaan,  ja hän oli kysellyt iloisesti Kristianin menneisyydestä ja suunnitelmista samalla, kun oli pistellyt poskeensa keksin toisensa jälkeen. Kristianin käväistessä yläkerrassa sisareni oli aloittanut pahanilkisen kiusanteon, joka ei ainakaan helpottanut oloani.

– Ollaanpa täällä niin kodikkaissa tunnelmissa! Ja vielä Kristianin kans. Mä aina vähän epäilinki, että sä olit ihastunu siihen. Ja nyt sä oot saanu sen asumaan tänne. Onkohan sen tavat samat ku ennen? Koska jos on, sä oot mennyttä naista, sisko parka.

-Mä en tienny, kuka mun vuokralainen on!, olin puolustautunut vähän turhan kiihkeästi, ja Paula oli silmäillyt minua tietävästi.

-Mutta nyt sä kyllä tiedät. Sä et pysty pitään silmiäs irti siitä, Paula oli härnännyt.

-Se on naimisissa!, olin ärähtänyt.

Paula oli vain kohottanut kulmiaan.

-Ahaa. Missä se vaimo sitten on? Miksei Kristianilla oo sormusta? Ja miksi se vuokraa omin päin ja yksikseen asunnon?

Hyviä huomioita, joihin olisin saattanut tietää vastauksen, jos olisin antanut Kristianin selittää.

-Pirustako mä tiedän, minulta oli päässyt murjottavasti, ja Paula oli nauranut.

Kun suuntasin kohti taloa, minua alkoi taas jännittää ja unohdin Paulan käynnin ja kaiken muun paitsi voimattomaksi tekevän odotuksen, joka kaiveli sisikuntaani. Talossa leijaili veden kielelle nostattava tuoksu, kuten joka päivä nykyisin ja kiiruhdin nopeaan suihkuun.

Makuuhuoneessa seisahduin vaatekaapin ovelle. Tapitin silmä kovana lököttäviä viikonloppuverkkareitani, kuin olisin voinut saada ne ajatuksen voimalla siirtymään päälleni. Se osoittautui mahdottomaksi. Sen sijaan käteni kaivoivat esiin ylelliset ja hyvin pienet tummansiniset stringit ja yksinkertaisen kyyhkynsinisen kietaisumekon, jossa oli pitkät tiukat hihat ja jonka kaula-aukko sukelsi syvälle rintavakooni näyttämättä silti röyhkeän seksikkäältä.

Ei rintaliivejä. Koska oli viikonloppu ja aioin katsoa vain elokuvaa. Koska se oli mukavampaa. Koska siniset liivini olivat pesussa. Aivan järkeviä syitä. Vedin jalkaani villasukat, vaikka mieleni teki avata stay-up-pakkaus. Stay-upeille en oikein keksinyt järkeviä syitä.

Harjasin tukkani, kiinnitin sen klipsillä yksinkertaiselle nutturalle ja sitten astuin olohuoneeseen. Kristian oli jo kattanut pöydän, ja huomasin myös jäähdyttimessä olevan valkoviinipullon. Nielaisin, kun päässäni alkoi välkkyä sana treffit. Muistutin pikaisesti itseäni siitä, että olin syönyt miehen kanssa keittiössä joka päivä jo viikon.

-No niin, sanoin hermostuneesti, kun en muuta keksinyt.

Tunsin itseni välittömästi idiootiksi.

-Näyttää hyvältä, lisäsin nopeasti.

Huomasin tuijottavani puhuessani Kristianin vartaloa. Ei helvetti. Mieleni teki rynnätä takaisin makuuhuoneeseen ja piiloutua peiton alle. Sen sijaan pakotin itseni kohti sohvaa. Tunsin Kristianin seuraavan liikkeitäni, kun istuuduin varovaisesti soveliaan etäisyyden päähän, mutta välttelin vaarallisia silmiä. Miehellä oli kaukosäädin kädessään, ja kun olin löytänyt edes jokseenkin mukavan asennon, hän alkoi selailla elokuvia.

-Mitä sä haluisit kattoa? Onko sulla jotain mielessä?

Yritin keskittyä televisioruudussa vilahteleviin vaihtoehtoihin, kunnes yksi elokuva kiinnitti huomioni.

-Ootko sä nähny ton Pitkän päivän illan? Mä näin sen joskus kauan sitten, mutta tykkäsin siitä tosi paljon.

Kristian vilkaisi minuun vähän yllättyneenä.

-Mäkin tykkään siitä, mutta jotenki mä en arvannu, että sä lämpenisit sille. Se on aika hidastempoinen…

-Mitä sä luulet? Että mä katon pelkkiä Fast&Furious-leffoja?, kysyin osittain närkästyneenä, osittain huvittuneena ja täräytin perään:

-Etkä sä oo mitenkään erityisen hidastempoisen maineessa itekään. Ainakaan Hämeenlinnassa. Etkä pappaskaan mukaan.

Kristian nauroi. Ääni kupli ilmassa matalana ja pehmeänä kuin silkki, ja huomasin vaipuvani voimattomana sohvaa vasten.

-Papan sanomisista on aikaa. Mä oon tehny parhaani tullakseni pitkäjänteisemmäksi. Kaikessa se ei oo onnistunu, mutta monissa asioissa kyllä.

-Ei avioliiton suhteen?, minulta livahti ivallisesti.

Kristian kohautti olkapäitään ja hymyili hiukan.

-Sä et halunnu selityksiä, joten niitä ei nyt oo tarjolla, hän vastasi hyväilevästi ja kurottautui leikkaamaan minulle palan piirakkaa lautaselle, jolla oli myös salaattia.

-Kiitos, mutisin, kun sain lautasen käteeni ja lasillisen viiniä pöydälle.

Piirakka suli suuhuni, Kristianin ostama Riesling sopi siihen kuin nenä päähän, ja kun elokuva lähti pyörimään, uskalsin viimein rentoutua. Seurasin surumielistä tarinaa maailman muuttumisesta englantilaisen aateliskartanon hovimestarin silmin, henkilökohtaisesta elämästä, jolle ei ole aikaa palvelustyön täyttämässä elämässä, mielipiteiden ja tunteiden tukahduttamisesta ja äärimmäisestä lojaaliudesta.

Kun päähenkilön, hovimestari Stevensin isä oli kuolemaisillaan, eikä tällä ollut oman arvionsa mukaan aikaa käydä tervehtimässä vanhusta, koska kartanossa oli meneillään juhlat ja hänellä oli paljon töitä, kyyneleet nousivat silmiini ja hörppäsin nopeasti viiniä. Se ei tietenkään auttanut. Alkoholi teki minut yleensä vain tunteellisemmaksi, kuten viime viikonlopun treffeillä oli huomattu.

Puristin lasia sylissäni, yritin pitää katseeni televisiossa ja kun yksinäinen kyynel vierähti poskelleni, en uskaltanut pyyhkäistä sitä pois. Kyyneliä tuli kuitenkin lisää, rintaani puristi ja sitten nyyhkäisin vastoin tahtoani. Näin sivusilmällä Kristianin pään kääntyvän minua kohti. Mies nojasi eteenpäin, poimi pöydältä paperilautasliinan, liikahti lähemmäs ja antoi sen minulle.

-Kiitos. Mä oon vaan…vähän väsyny, sopersin nolona ja niistin nenäni äänekkäästi.

-Tuu tänne, Kristian kehotti.

Hän viittilöi itseään kohti. Katselin kaipaavasti kutsuvalta näyttävää suurta vartaloa, pitkää käsivartta, joka lepäsi sohvan selkänojalla ja silmiä, jotka vaikuttivat vilpittömiltä.

-Mähän lupasin, että mä en tee mitään, mies sitten sanoi.

Hän on joka tapauksessa aivan vieressäsi. Eikä hän ole yrittänyt mitään koko viikkona. Mitä siitä jos nojaisin häneen aivan vähän aikaa? Kunnes pääsisin yli liikutuksestani.

Kesti ehkä kokonaista viisi sekuntia, kun vakuutin itseni siitä, että oli täysin järkevää ellei suorastaan välttämätöntä nojailla Kristianiin. Liu’uin kiinni miehen kylkeen. Painauduin hyvältä tuoksuvaan, lihaksikkaaseen miesvartaloon. Painoin pääni miehen kainaloon. Annoin itselleni luvan rentoutua.

Putosin välittömästi kaidalta tieltä kadotukseen.

Kristian oli vakuuttanut, että hän ei tekisi mitään, mietin hämärästi. Mutta minä en sellaisia lupauksia ollut antanut. Seurasin puolella silmällä elokuvaa, kun samalla hieroin poskeani pehmeää, turkoosinväristä kangasta vasten. Siemaisin viiniä ja laskin lasin pöydälle, koska kädelleni oli äkkiä kehittynyt oma tahto ja se vaati päästä lepäämään Kristianin vatsalla. Kiemurtelin vielä lähemmäs ja vedin pitkään ja hartaasti tuoksua, jossa oli yrttejä, sitrushedelmiä, santelipuuta. Hitto, olin parempi erittelemään Kristiania kuin viiniä, ajattelin pää pyörryksissä.

Kun miehen käsi viimein kiertyi ympärilleni, ja hänen sormensa avasivat hiusklipsini ja kietoutuivat suortuviini, annoin houkutukselle periksi. En muistanut enää yhtäkään hyvää syytä sille, miksen voisi suudella Kristiania. En yhtä ainutta.

Pyörähdin miehen päälle hajareisin ja nostin sormeni hänen hiuksiinsa, kun toinen käteni lipui hänen poskelleen. Turkoosinvihreät silmät olivat paljasta himoa tulvillaan. Ja jotain muuta. Jotain petollisen lämmintä, sydäntä vääntävän voimakasta ja hypnoottisen keskittynyttä.

-Sä et syytä tästä sitten mua, mies kuiskasi.

Laskin katseeni suulle, joka oli aikanaan tutkinut koko vartaloni läpikotaisin. Joka teki niin joka yö unissani. Ja päiväunissani.

-Haluutko sä sen kirjallisena?, mumisin ja painauduin miestä vasten niin, että rintani puristuivat hänen rintaansa vasten.

-Se vois olla…hyvä idea, Kristian henkäisi heikko hymy huulillaan, mutta silmät kuolemanvakavina.

Hymyilin hänelle salaperäisesti takaisin, taivuin hänen sylissään vasemmalle, ja ojensin käteni ikkunalaudalle, jolla minulla oli kynäpurkki. Nappasin yhden kuulakärkikynän, hivutin käteni Kristianin hiuksista hänen paitansa alle ja nostin helmaa. Miehen silmäluomet olivat painuneet puoliumpeen, mutta hän seurasi tarkkaavaisesti jokaista liikettäni.

Kiskaisin paitaa tiukemmin nyrkkiini ja ylemmäs.

Lämmintä, kimmoisaa ihoa. Hiukan kiharaista ruskeaa karvoitusta. Uintiharrastuksen muovaamia kauniita lihaksia. Olin varma, että jos en pitäisi kiirettä, kuolisin elintoimintojen ylikuumenemiseen. En tiennyt oliko sellaista diagnoosia vielä olemassa, mutta jos ei ollut, Kristianilla olisi oiva tilaisuus hankkia Nobelin palkinto se todistamalla.

Pyöräytin kynää Kristianin vatsan yläpuolella dramaattisesti ja nuolaisin huuliani. Mies ei sanonut sanaakaan, mutta hän näytti hengittävän yhtä raskaasti kuin minäkin.

Mä suutelin sua omasta aloitteestani. Pirita.

Tallensin iholle vielä päivämäärän ja heitin kynän sitten syrjään.

-Ootko sä nyt tyytyväinen?, kysyin paksulla äänellä.

Kristian oli lukenut sitä mukaa, kun olin kirjoittanut, ja hän puisti päätään.

-En, hän vastasi ja kiskaisi paitansa takakautta näppärästi pois.

Sitten hän istutti minut tiukasti syliään vasten ja komensi käheästi:

-Siirryhän sanoista tekoihin. Mä pidän tota lupauksena. Ja lupaukset on pidettävä.