MEKAANIKKO

Istuin korjaamon kahvitilassa asiakastilojen takana, kun Jani ilmestyi ovelle naama tavanomaisen mustana ja vaalea tukka tungettuna harmaan, ohuen pipon alle.

-Pirita. Tuolla on joku, joka kysyi Einaria.

Uteliaisuus sai minut suoristamaan selkääni. Isäni Einari Hellén oli ollut kuolleena jo viisi vuotta, ja jokainen vakioasiakas tiesi sen varmasti. Uudet asiakkaat taas eivät osanneet kysyä Einaria. Kyseessä täytyi olla joku, joka tunsi yrityksen ja isäni, mutta ei ollut seurannut Hämeenlinnan tapahtumia hetkeen.

-Sano, että Einari on Marssitiellä, eikä oo tulossa takasin. Ja sit kysyt, mitä se tarvii. Sunki pitäis tietää jo asiakaspalvelun perusteet, vaikka sä tykkäätki vahdata enemmän moottoreita kuin ihmisten naamoja.

-No en kai mä nyt sellasta mee sanoon…, minua kymmenen vuotta vanhempi Jani aloitti kiusaantuneena ja hieroi punoittavaa nenäänsä.

Mies ei ollut juoppo. Hänen nenänsä vain punoitti aina, kun oli vähän kylmä, kuten tänä aurinkoisena maaliskuun päivänä. Ihmettelin, mitä Jani viivytteli, mutta lopulta mies kakaisi:

-Se väittää, että sillä on Continental Mark II vuodelta 1956, joka tarttee remppaa. Mä aattelin, että tää on vähän niinku sun heiniä.

Kahvimukini tärähti pöytään ja kädessäni ollut pipari tipahti lattialle. Korjaamomme oli erikoistunut erityisesti jenkkiautoihin, ja isoisän perustama yritys oli kasvattanut mainettaan pikku hiljaa niin, että yhä useampi alan harrastaja toi rakkaan rautansa meille välimatkasta piittaamatta. Me korjasimme ja entisöimme minkä tahansa mallin ja kädenjälkemme oli aina ollut erinomaista. Se piti paikkansa myös tänä päivänä, minun valtakaudellani.

Isän kuollessa vanhempi veljeni Paavo oli yllättäen kieltäytynyt korjaamon vetovastuusta ja tyytynyt jatkamaan mekaanikkona, ja koska en ollut halunnut antaa yritystä vieraan käsiin, olin keskeyttänyt vanhempieni niin kovasti arvostamat yliopisto-opinnot. Ne eivät muutenkaan olleet tahtoneet edetä, koska viihdyin paremmin korjaamolla kuin luentosaleissa.

En ollut katunut, ettei minusta ollut tullut sukuni ensimmäistä maisteria ja englannin ja saksan opettajaa. Kuulin entisiltä opiskelutovereiltani, että koulut olivat hälyisiä paikkoja, tunneilla aika kului kiukkuilevien teinien draamoja ja tempauksia selvitellessä, ja aina piti opettaa samat asiat. Autojen kanssa oli toisin. Ei juurikaan draamaa, ei muuta hälyä kuin V8-moottorin jyhkeä murina ja ohjelma vaihteli päivästä toiseen.

Mutta Continental Mark II? Oliko niitä edes Suomessa? Yhden olin kai joskus jossain näyttelyssä nähnyt, mutta se oli minusta pilattu liialla tuunaamisella. Autoa oli valmistettu vain kahden vuoden ajan, se oli ollut aikansa kilpailija Rolls-Roycelle ja saanut upeat arvostelut. Se oli myös epäonnistunut kaupallisesti, perusteellisesti. Syynä oli ollut se, että auto oli ollut huikean kallis.

-Sä valehtelet, suustani pääsi vaistomaisesti.

-Miksi mä nyt sellasta valehtelisin, Jani ähkäisi vaivautuneena.

Päätin päästää ujon miehen pälkähästä ja pyyhkäisin piparinmuruset harmaasta haalarinrintamuksestani. Vilkaisin pieneen peiliin seinällä, korjasin vaaleaa, lyhyttä poninhäntääni ja hinkkasin tahran poskestani. Vihertävät silmäni loistivat selvästä jännityksestä ja yritin korjata ilmettäni kiihkottomammaksi. Olin aina ollut epäsuomalaisen herkästi innostuva ja sosiaalinen, mistä oli tietysti myös etua, mutta en halunnut antaa vaikutelmaa, että halusin Continentalin kynsiini millä hinnalla hyvänsä.

Vaikka se olikin totta.

Jani livahti takaisin rasvamonttuun tai konepellin alle, ja minä käännyin asiakastiloihin, joka käsitti tiskin, muutaman mukavan nojatuolin odottajille ja valikoiman myytäviä tuotteita tuulilasinpyyhkimistä moottoriöljyyn. Asiakas oli mies, havaitsin hipsiessäni tiskin taakse. Hän seisoi ryhdikkäässä asennossa selin minuun katsellen pihan tapahtumia, mikä ei ollut kovin paljon. Kalenterimme oli täynnä ja tältä päivää kaikki asiakkaat olivat jo käyneet.

Silmäni vaelsivat muukalaisen hahmossa ja vatsassani muljahti aivan tietyllä tavalla, vaikken ollut vielä edes nähnyt kasvoja. Pitkä, leveäharteinen, pähkinänruskeat, hyvin lyhyiksi leikatut hiukset. Leikkauksesta huolimatta kutrit näyttivät kapinoivan ja yrittävän kiharalle. Jotain pelottavaa viivähti äkkiä vatsanpohjassani, kun vanha muisto yritti pinnalle.

Rauhoitu. Kyllä samanlaisia hiuksia on muillakin.

-Päivää. Mä kuulin, että…

Harkitsin hetken. Kalliinnäköinen tummansininen villakangastakki, housuista päätellen puku päällä, nahkahanskat selkää vasten painautuneen käden suojissa.

-…teillä on harvinainen aarre.

Mies käännähti niin, että seisoimme kasvotusten ja järkytys putosi vatsanpohjaani kuin kylmä rautakuula.

-Pirita.

Ääni oli hiljainen ja rauhallinen selvästä yllätyksestä huolimatta, ja ihokarvani nousivat pystyyn. Hän oli aina puhunut noin. Korottamatta ääntään. Matalalla, painokkaalla äänellä.

Paitsi silloin, kun hän oli lauennut sisääni. Silloin hän oli huutanut. Painoin äkkiä kammottavan hikisiltä tuntuvat kämmeneni tiskiin ja yritin vetää henkeä mahdollisimman huomaamattomasti.

Kristian Vuoren tummat, kaarevat kulmat vetäytyivät yhteen, hänen kauniit, suuret silmänsä räpsähtivät kerran, mutta sitten kapeahuulinen, aina hiukan ankaralta näyttävä suu vetäytyi aistilliseen hymyyn. Kurkkuani kuivasi, kun mies lähti tulemaan kohti. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet kulmikkaammiksi ja miehekkäämmiksi, ja hän oli kasvanut pituutta ja leveyttä sitten viime kerran, josta oli…oliko siitä todella jo kuusitoista vuotta?

Muistin pajunvitsanhoikan pojan, jolla oli upeat, kiharat, aina hiukan ylipitkiksi kasvaneet hiukset ja röyhkeä asenne. Pojan, joka oli houkutellut lukemattomia tyttöjä sänkyynsä. Kristian Vuorella oli vyöllään päänahkojen sijasta mahtava määrä immenkalvoja.  Hän oli vienyt ystäväni Sohvin neitsyyden, sitten siskoni Paulan ja lopulta hän oli vietellyt myös minut. Minusta ei tosin tainnut tietää kukaan. Minä olin ollut likainen, pieni salaisuus. Kristian oli seurustellut Paulan kanssa, kun olimme harrastaneet seksiä sisareni selän takana.

Hän oli tehnyt minusta petturin ja valehtelijan. Ahneen lutkan, joka ei piitannut kenestäkään tai mistään muusta kuin omasta nautinnostaan ja miehenalusta, joka ei ollut minkäänlaisen kiintymyksen arvoinen. Ja lopulta, kun hän oli jo iloisesti nostanut kytkintä…

Ikivanha, pölyisenä pöllyävä viha nousi sisälläni kuin joku olisi aukaissut muinaisen arkun. Maistoin sen tahmean, kuivan maun suussani ja tunsin sen luisten sormien puristavan vatsaani.

Ei sinne. Ei muistella vanhoja. 

Mies oli saavuttanut minut kelatessani vanhoja muistoja ja mielikuvia, tuoksuja ja tunteita, ja kun katsoin turkoosinvihreisiin silmiin, joissa kimmelsi pieniä kultaisia pilkkuja, muistin äkkiä mitä olin ajatellut niistä kuusitoista vuotta sitten. Aurinkoa Välimerellä. Se oli Kristianin silmien väri. Olin onnistunut analyysissäni melko hyvin ottaen huomioon, etten siihen aikaan ollut edes käynyt Välimerellä.

Puristin tiskinreunaa ja laskin katseeni häiritsevistä silmistä vihertävälle kauluspaidalle ja viininpunaiselle kravatille.

-Sulla on kuulemma mielenkiintoinen peli. Meillä on valitettavasti aika täyttä, mutta mä voin suositella…

Ääneni oli yllättävän vakaa ottaen huomioon, että sisälläni tuntui kuohuvan pahemmin kuin kuusitoista vuotta sitten. En olisi ikikuunapäivänä luopunut mahdollisuudesta päästä kosketuksiin Continentalin kanssa, ellei se olisi ollut tämän nimenomaisen miehen omistuksessa. Kristian oli liian kova hinta. En halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkaan tämän aikuisen, tyylikkäästi ikääntyneen version kanssa. Tiesin sen luissani ja ytimissäni.

Kristian keskeytti minut, kuin ei olisi kuullut minua.

-Mä en odottanu tapaavani sua…vielä. Missä Einari on? Joko se on eläkkeellä? Eikse oo vielä vähän nuori?

-Isä kuoli viis vuotta sitten. Syöpään. Tää paikka on nyt mun.

Syntyi hiljaisuus ja laskin katsettani entisestään, käsiini. Ne näyttivät vapisevan hiukan.

-Otan osaa.

Miehen ääni oli vilpitön, ja muistin hänen ja isän tulleen aina hyvin toimeen keskenään. No, isä ei ollut tiennyt kaikkea.

-Kiitos. Siitä on jo aikaa, vastasin muodollisesti ja toistin:

-Meillä on tosiaan nyt ihan täyttä.

Silmäni hiipivät takaisin Kristianin kasvoille. Hänen kauttaaltaan lyhyiksi leikatut hiuksensa kehystivät hänen korkeaa otsaansa samalla tavalla kuin roomalaisten ylimysten rintakuvissa, ja hänen toisen kulmakarvansa päällä oli pieni tumma, pyöreä luomi. Sen minä muistin. Luomen. Olin painanut huuleni sitä vasten monta kertaa. Liian monta kertaa.

Mies kohotti kulmiaan ja puisti hienoisesti päätään.

-Aika erikoinen reaktio sun kaltaiselta rasva-apinalta.

Sydämeni jysähti, jalkoväliäni poltteli kipeästi ja räpyttelin silmiäni kuin olisin saanut iskun kasvoilleni. Rasva-apina. Oliko Kristianin hiljainen, taipumaton ääni sanonut sen tarkoituksella? Korvissani kaikui muisto kiihkeästä, käheästä äänestä kuudentoista vuoden takaa. Mun suloinen, likainen rasva-apina.

-Mä varauduin siihen, että autoa ei voi jättää tänne. Mulla on paikka, missä sitä voi laittaa ja mä maksan hyvin. Helvetin hyvin. Se on perintöä mun Baijerin papalta, ja mä haluun parhaan laittaan sitä. Mä en ymmärrä autoista enkä korjaamoista yhtään sen enempää kuin sä lääketieteestä, mutta nettiarvosteluiden ja parin asianharrastajan mukaan tää paikka on edelleen paras.

Miehen silmät kimalsivat tavalla, joka kertoi hänen tietävän jotain enemmän kuin minä. Pahat aavistukset alkoivat kiemurella suonissani. Aivoni hälyttivät, että jokin oli vialla. Ja sitten muistin viestin, jonka olin saanut vain tuntia aiemmin.

Nyt on vihdoin hyvä vuokralaiskandi. Hyvännäköinen lääkäri. Paperit tarkistettu. Voinko mä käyttää sitä valtakirjaa? 

Oli seurannut vitsikäs viestinvaihto ystäväni Siljan kanssa, joka toimi kiinteistön- ja vuokranvälittäjänä. Kuinka antaisin ehkä vuokralaiseni suorittaa minulle erinäisiä tutkimuksia ja muuta tavanomaista sontaa. Pieneen mieleenikään ei ollut tullut kyseenalaistaa Siljan ammattitaitoa tai kysyä vuokralaisen nimeä. Olin vain ajatellut tyytyväisenä, että kyllähän lääkärin täytyi olla kunnollinen, hyvä vuokralainen. Olin antanut luvan tehdä paperit rintamamiestaloni yläkerrasta kolmen kuukauden vuokravakuutta vastaan.

Kristian oli lääkäri. Ja hän oli sanonut vielä.

Mä en odottanu tapaavani sua vielä. Mies oli tietysti nähnyt papereista, kuka vuokranantaja oli, ja Hattulassa koulunsa käynyt Silja oli epäilemättä kertonut onnellisessa tietämättömyydessään, että vuokraemäntä asutti alakertaa. Kristian oli erinomaisen taitava saamaan tahtonsa periksi, ja jos hän oli halunnut muuttaa entiseen kotitalooni, hän ei tietenkään ollut ottanut sitä riskiä, että olisi kertonut meidän tuntevan toisemme, kun kerran paperit oli voitu tehdä valtakirjalla.

-Sä vuokrasit mun yläkerran.

Lattea ääneni ei kysynyt. Se totesi faktan.

-Älä näytä noin järkyttyneeltä. Täähän vaan yksinkertaistaa asioita. Mekaanikko ja auto samassa osoitteessa. Mä vuokraan mielelläni osan sun autotallista.

Miehen asiallisen sävyn alla kupli huvittuneisuus. Viha palasi pyörtelehtimään sisälläni tummana kuin tornadon ydin, mutta samaan aikaan pelottava, pahanlaatuinen odotus kaivautui sisuskaluihini kuin lihakoukku. Varsinkin viimeksimainittu tunne aiheutti vimmastuneen vastaukseni, joka oli kuin raipanisku.

-Mä irtisanon sut heti. Mitä sä ylipäänsä täällä teet?

Kristian naksautti kieltään pehmeästi kitalakeaan vasten, ja erehdyin katsomaan häntä taas suoraan silmiin. Turkoosinvihreät silmät hehkuivat yllyttävästi, kun hän alkoi puhua minulle rauhallisesti kuin kärsivällinen vanhempi uhmaikäiselle.

-Mä en tiedä tosiaan autoista juuri mitään, mutta sopimuslainsäädännöstä paljonki. Sulla ei oo mitään syytä irtisanoa mua. Mä tartten asunnon, johon mahtuu Continental ja mä. Mä en todellakaan laita sitä mihinkään autohalliin pitkäkyntisten houkutukseksi, enkä mä viitti kokonaista taloa itelleni ostaa – ainakaan vielä. Sun kotitalo oli heittämällä paras vaihtoehto, joten mä pidän sopimuksesta kiinni. Sitä paitsi mä tykkään siitä talosta. Siihen liittyy paljon…kivoja muistoja.

Tuijotin miestä avuttoman raivon vallassa ja vihasin vartaloani, joka muisti. Kaiken. Jokaisen kosketuksen. Jokaisen kielletyn hetken.

-Ja miksi mä oon täällä? Mä oon palannu. Mun vanhemmat jää eläkkeelle, ja mä tuun johtaan lääkärikeskusta.

Nielaisin vaivalloisesti, mutta en kääntänyt katsettani Kristianin silmistä. Myönsin vastahakoisesti itselleni, että olin umpikujassa. Olin käytännön ihminen ja häärin jatkuvasti koneiden parissa, jotka vaativat fysiikan periksiantamattomien lakien ymmärrystä. Siksi tajusin myös, että juuri tällä hetkellä tästä palapelistä ei syntynyt kuin yksi ainoa kuvio.

Kristian asuisi yläkerrassani kunnes kyllästyisi, mikä olisi todennäköisesti pian. Ja jos en kerran pääsisi miehestä millään eroon, en todellakaan antaisi Continentalia kenenkään muun rukattavaksi. Mutta yrittäisin myös saada tilanteesta irti kaiken sen, mitä siitä irti saattoi saada. Rahaa.

-Viissataa euroa kuukaudessa. Autotallista. Muuten mä en päästä sua taloon ja otan oikeudenkäynnin riskin, fuskasin silmät kirkkaina.

Ei minulla oikeasti ollut varaa oikeudenkäyntikuluihin. Olin joutunut korjauttamaan kotitaloani ja ottamaan sitä varten lainaa, ja nyt olin asunut talossa jo puoli vuotta yksin. Kaikkinensa se oli yksinkertaisesti liikaa yhdelle hengelle, vaikka pystyinkin nostamaan itselleni mukavahkoa palkkaa. Kristianin silmäluomet laskeutuivat alemmas ja hänen katseensa käväisi keskikokoa suuremmilla rinnoillani, jotka pingottuivat haalarin kangasta vasten ja sitten pyöreillä lanteillani, joille osa viidestä ylimääräisestä kilostani oli itsepäisesti pakkautunut.

Aikaa kului tuskin sekuntia, kahta pidempään, kun vihreät silmät nousivat takaisin silmiini, mutta käteni painuivat pakonomaisesti nyrkkiin, reiteni puristuivat yhteen ja rintani kovettuivat rintaliivieni suojissa.

Vittu saatana. Helvetin perkele.

Jatkoin rumien ilmausten keksimistä mielessäni, kun hymyilin niin uhmakkaasti kuin osasin. Kristian hymyili takaisin ja kullanväriset täplät hänen silmissään näyttivät loistavan kuin aurinko.

-Huijari, mies lausahti tyytyväisen kuuloisena ja sanoi sitten perään:

-Sovittu.

Henkäisin uskomatta korviani. Pyytämäni vuokrakin oli kohtuullisen korkea, ja osittain juuri siksi vuokralaista ei ollut tahtonut löytyä. Mutta että viisisataa euroa…autotallin puolikkaasta?

-Mä teen sen Continentalin kaiken muun ohessa. Eli iltaisin ja viikonloppuisin. Se maksaa kans, huomautin nyt huomattavasti itsevarmempana.

-Totta kai. Sun mekaanikko sanoi jo, että teillä on just nyt paljon töitä. Mutta mä haluun tietää, minkä kans sä milloinki teet töitä ja jos mä en ymmärrä, mitä sä teet, sä selität sen mulle. Mä en maksa enää siinä kohtaa tyhjästä, jos mä syydän jo satoja euroja sun autotalliin.

-Mulla ei oo tapana kusettaa! Mutta se on harvinainen auto, ja jos se ei oo kunnossa, varaosatki maksaa maltaita, tiuskaisin sydämistyneenä.

-Sä osaat kusettaa siinä missä mäkin. Mä muistan sen yhtä kirkkaasti kuin eilisen päivän. Ja toi tapaus autotalli on hyvä esimerkki siitä, että sun kyvyt on edelleen tallella, Kristian vastasi silmää räpäyttämättä hiljaisella äänellään.

Kauna, viha, tuska, häpeä ja pahimpana vastentahtoinen, hallitsematon himo – ne kaikki pakkautuivat yhteen ja purivat minua kuin nälkäinen rottalauma. Sanoin ehdottomalla, teräksisellä äänellä:

-Mä opin mestarilta. Älä enää ikinä puhu siitä, mitä silloin aikanaan tapahtui. Mä en ehkä saa sua ulos mun talosta, mutta mä voin tehdä sun elämästä vaikeaa. Ihan todella vaikeaa.

Kristian päästi nopean naurunhyrähdyksen, joka kuulosti siltä kuin Ferrarin 488 GTB:tä olisi polkaissut. Se ja äänen synnyttämä leimahdus vatsanpohjassani raivostuttivat minua entisestään.

-Mä tarkoitan sitä. Mä tunnen tässä kaupungissa paljon ihmisiä ja mä…

-Jeesus, Pirita. Me paneskeltiin joskus penskoina, ja sä rupeet uhkaileen mua kuin joku mafioso. Kyllä mun vanhemmatki tuntee täältä porukkaa. Mutta hyvä on. Jos sä et nää tässä koko kuviossa mitään huvittavaa ja oot edelleen vihainen niin ollaan hiljaa.

Kristian kallisti päätään aavistuksen ja lisäsi:

-Tai ehkä se on liikaa luvattu. Mä saatan olla liian utelias. Mutta ollaan hiljaa menneistä.

Suoristin selkääni ja yritin rauhoittua. Minä olin saattanut ylireagoida. Kristian oli vain puhunut suoraan ja oikeassahan hän oli. Hän oli kyllä vietellyt minut, mutta siihen ei ollut paljoa tarvittu. Olin antanut periksi miltei heti – ja kävellyt hänen syliinsä välittämättä mistään. Jos kyse olisikin ollut vain salasuhteesta sisareni selän takana, olisin voinut ehkä asennoitua toisin. Samalla tavalla kuin Kristian. Mutta oli asioita, jotka vain minä tiesin. Asioita, joita en aikonut ajatella tänään. Joita en ajatellut kuin yhtenä päivänä vuodesta.

Pakotin menneisyyden luikkimaan jonnekin aivojeni ullakolle ja siirryin käytännön turvallisiin asioihin.

-Missä se auto on?

-Se on huomenna täällä. Mä kuljetutin sen rahtina.

-Käynnistyykö se? Ootko sä ajanu sillä? Kuuluuko siitä outoja ääniä?

Nautin suuresti, kun näin Kristianin itsevarmuuden rapisevan selvästi.

-Siinähän se. Mä en osaa sanoa muuta kuin että pappa varoitti, että se auto on arvokas, mutta täynnä vikoja. Se puhui jotain vaihdelaatikosta ja jarruista, mutta on siinä kuulemma jotain muutaki. Mä en oo tehny muuta kuin käynnistäny sen. En mä osaa sanoa mitään äänistä, enkä mä uskaltanu lähteä sillä ajeleen.

Mies epäröi hetken ja lisäsi:

-En mä itse asiassa kauheen tarkasti kuunnellu. Papalla oli mun äidin lisäksi kaks poikaa, enkä mä aatellu, että se sen auton mulle jättää. Se selvis mulle vasta puoli vuotta sitten, kun se kuoli.

Kristianin suurissa silmissä näytti välähtävän aito suru, ja kaikista antipatioistani huolimatta sydäntäni puristi. Oli minun vuoroni pahoitella.

-Mä oon pahoillani, sanoin pehmeällä äänellä.

-Joo…no, pappa oli jo yhdeksänkymmenen.

-Missä sä aiot pitää sitä, ennen kuin sä muutat mun luo?

Sisuskaluni tuntuivat muljahtelevan ja vaihtavan paikkaa kun kuulin sanovani sen ääneen. Mun luo. Liimasin kämmeneni taas tiskiä vasten ja pakottauduin keskittymään.

-Itse asiassa mä…mä en tiedä. Mä asun mun vanhemmilla, mutta ne on muuttanu kerrostaloon. Ehkä mä saan sen jollekin vanhalle tutulle pihaan. Mulla ei vaan…

Mies käänsi päänsä sivuun ja hän näytti hakevan sanoja, ennen kuin päätti lauseensa tasaisella äänellä:

-Niitä ei vaan oo kauheen monta. Sellasia tuttuja.

Ehkä ei, mietin itsekseni. Kristian ei ollut ollut erityisen suosittu muiden poikien joukossa, sillä hän oli ollut varsinkin humalapäissään alentuva, teräväkielinen – ja vaarallinen. Hän oli rakastanut tappeluita ja vielä enemmän hän oli rakastanut toisten tyttöystävien valloittamista.

-Tuo se suoraan mulle, suustani livahti vastoin parempaa tietoa.

Continental Mark II vuodelta 1956, selitin itselleni nopeasti. Siksi minä sitä ehdotin. Ei sitä voinut jättää minne tahansa makaamaan. Säälin autoa, en miestä. Kristianissa ei ollut mitään säälittävää. Jos hänellä ei ollut täällä ystäviä, hän niitti sitä mitä oli aikanaan kylvänyt.

Kristian siristi silmiään epäluuloisesti.

-Mä en maksa viittäsataa muutamasta päivästä.

-Enhän mä sitä ajatellukaan, vastasin loukkaantuneena ja lisäsin varmuuden vakuudeksi:

-Sä voit muuttaa itsekin taloon heti, jos haluut. Enkä mä siitäkään veloita ekstraa.

Mieleni teki purra kieleni poikki ja kaduin heikkouttani välittömästi. Sillä sitä se oli. Sairasta, inhottavaa heikkoutta. Minulla ei ollut mitään syytä paapoa Kristian Vuorta ja antaa hänelle ilmaisia päiviä kattoni alla.

Unohdin kuitenkin itseinhoni, kun katsoin millainen muutos edessäni seisovassa miehessä tapahtui. Niin itsevarmalta ja hallitulta kuin Kristian oli vaikuttanutkin, näytti siltä kuin hänen yltään olisi nostettu raskas taakka. Leveät hartiat rentoutuivat, voimakkaat leukaperät hellittivät ja äkkiä mies hymyili häkellyvän aitoa hymyä, joka tuntui virtaavan valona ruumiiseeni ja sai varpaani kipristymään. Vaikka olin käytännön ihminen ja mekaanikko, minulla oli kohtuullisen hyvin tunneälyä ja pohdin häikäistyneenä ja uteliaana, mahtoiko niin selvän reaktion aiheuttaa pelkkä auton sijoituspaikan varmistuminen.

En ehtinyt ajatella paljon pitemmälle, kun Kristian lähti liikkeelle. Näin kuin hidastettuna, kuinka hän käännähti vasemmalle, kiersi tiskin ja sitten hänen pitkä hahmonsa seisoi aivan edessäni. Hänen turkoosinvihreät silmänsä loistivat kirkkaammin kuin Välimeri koskaan saattoi loistaa, ajattelin pökertyneenä ja tuskin kuulin, kun mies sanoi:

-Kiitos. Tästä tulee hauskaa.

Kristian astahti eteenpäin, hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja veti minut syliinsä. Aistini täyttyivät humalluttavasta tuoksusta, kovasta vartalosta ja kädestä, joka painui takaraivoani vasten ja silitti hiuksiani niin, että päänahkani tuntui palavan. Henkäisin avuttomasti, painoin otsani Kristianin rintaa vasten, ja kun tunsin hänen huulensa korvallani, notkuvat polveni antoivat periksi ja käteni nousivat puristamaan hänen takkinsa liepeitä.

-Milloin sä oot kotona?

Korvaltani syöksyi kipinöitä pitkin ihoani kuin minua olisi polttanut hitsausliekki, mutta sitten sanat upposivat tajuntaani. Kristian oli kysynyt minulta sitä kymmeniä kertoja, kun olimme järjestäneet tapaamisiamme sisareltani ja perheeltäni salaa. Ne olivat olleet myös hänen viimeiset sanansa minulle.

Milloin sä oot kotona? 

Minä olin vastannut. Pyörän päältä. Samalla, kun olin polkaissut Tunturini vauhtiin. Totta kai olin vastannut. Olin ollut seitsemäntoistavuotias ja korviani myöten rakastunut. Muistin Kristianin leveän virnistyksen, tuulen hulmuttamat villit kiharat ja nopeasti etääntyvän hoikan hahmon.

Kristian ei ollut koskaan tullut. Olin odottanut. Olin valvonut. Olin yrittänyt jopa soittaa, vaikka se oli ollut sääntöjemme mukaan kiellettyä.Vasta pari päivää myöhemmin itkuinen Paula oli kertonut, että mies oli aikaistanut Helsinkiin lähtöään kahdella viikolla ja lopettanut heidän suhteensa. Minä en ollut ollut edes tekstiviestin arvoinen.

Riuhtaisin itseni irti ja yritin hillitä katkeruuttani, joka Kristianin näkökulmasta saattoi tuntua lapselliselta. Varoen visusti katsomasta miestä silmiin vastasin:

-Mä pääsen nyt. Tuo kamas milloin haluut.