Tervehdys!

Tällä kertaa Palkintovaimossa tapahtuu kaikenmoista – jopa niin paljon, että varsinaista seksikohtausta siinä ei ole. :-O Mutta jos pääsiäisen lomaan kaipaa vähän kaipausta ja romantiikkaa, niin sellaiseen tarina on hyvinkin kääntymässä. Vaikka kukapa meistä tietää, mitä Ilmari vielä Elsiltä odottaa!

Kirjoista sen verran, että juuri ennen pääsiäistä verkkokirjakauppoihin ja lukupalveluihin tuli Hymytyttö (linkki vie ensimmäiseen lukuun ja juonikuvaukseen pääsee esim. tästä Adlibrikseen johtavasta linkistä) Tarinaa tuntemattomille kerron sen verran, että siinä lestadiolaisuudesta irtautunut mutta yhä seksuaalisesti kokematon Maria ajautuu elämänsä ensimmäiseen seksisuhteeseen vanhan vihollisen kanssa. 🙂

Nyt vetäydyn taas hankkimaan lisä-ähkyä täällä äidin lihapatojen äärellä ja toivotan kaikille aurinkoista pääsiäisen aikaa. Kohta on kesä! Ensimmäinen pörriäinen on jo nähty.

t. Lilith

______________________________________

Miksi sulla on darra?

Nikke vei mut isken naisia.

No iskitkö sä?

Mä luin sen jutun. Ihmiskaupasta. Mulla on lukihäiriö, siinä meni koko ilta. Mutta se oli hyvä juttu.

Musta kans. Mä oon maalaamassa. Mä maalasin sulle tän. (Nopea luonnos työtasolla torkkuvasta poninhäntäisestä miehestä)

Muuten hyvä, mutta mä en nuku töissä. Mitä nää viestit on?

Mä en tiedä.

Onko tää jotain flirttailua?

Mä en tiedä.

Mitä sä tiedät?

Että mä en osaa lopettaa.

Seuraavana aamuna heräsin Tuuren vartaloon, joka painautui minuun takaapäin. Unenpöpperössä yritin tarrata jo kaikkoavaan uneen, jossa parveilin silakoiden joukossa ja vakoilin merenpohjassa taloa rakentavaa Ilmaria. Jäykistyin paikoilleni ja muutaman sekunnin teeskentelin nukkuvaa.

Tuure ei liikkumattomuudestani lannistunut. Miehen sormet sujahtivat reisieni väliin, ja vähän aikaa yritin toimia, kuten olin oppinut toimimaan. Tehdä tilaa ja antaa Tuuren ensin lämmitellä minua ja hetken kuluttua panna.

Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Ei ainaisen samanlaiset hipelöinnit eikä varsinkaan Tuuren vääränmuotoinen vartalo. Tönäisin miehen käden pois ja tokaisin:

-Ei nyt.

Tuuren ääni oli hämmästynyt.

-Mutta ainahan me aamulla…

-Ehkä just siksi, vastasin jo kovemmalla äänellä.

Olin jo pitemmän aikaa harrastanut aamuseksiä Tuuren kanssa enemmän velvollisuuden kuin minkään muun vuoksi, ja tuntui helpottavalta sanoa ei.

-Älä oo tommonen. Ota ees vähän suihin. Mulla on paha seisokki, Tuure leperteli imelällä äänellä, joka inhotti minua.

-Mä en haluu.

Sitten mieleeni juolahti, millä voisin mahdollisesti sekoittaa mieheni päätä siinä määrin, että hän unohtaisi aamupanonsa.

-Mä panin eilen Laria, tokaisin ja kurottauduin puhelintani kohti.

-Niinkö?

Tuuren ääni oli kiinnostunut ja hän tuntui kohottautuvan kyynärpäänsä varaan takanani. Mutisin myöntävästi.

-Mikset sä kertonu jo eilen? Oliko kivaa? Miten se tapahtui?

Rehellinen vastaus mieheni ensimmäiseen kysymykseen oli, että olin unohtanut Larin sillä sekunnilla, kun olin saanut viestin Ilmarilta. Tunsin takamustani vasten painautuvan kalun alkavan kovettua entisestään ja mieleni teki kirota.

-Sun työhuoneen divaanilla. Se oli ihan okei.

Kun mies hieroi itseään taas minua vasten, sanoin uudestaan:

-Mä en nyt jaksa.

Vetäydyin kauemmas Tuuresta, kalastin puhelimen yöpöydältä ja painoin sen rintaani vasten. Tuure murahti jotain ja kierähti kauemmas.

-Pistä sitten ittes hienoksi tänään. Meillä on ne kauppakamarin bileet illalla.

-Mitkä?

Ääneni oli lähes kauhistunut. Oli lauantai, ja olin kuvitellut saavani viettää koko päivän ateljeessani. Maalaten ja viestitellen. Enimmäkseen viestitellen.

Koko edellispäiväni oli kulunut viestejä laatiessa, jokaista sanaa harkitessa, kuumeisessa odotuksessa. Pasmani olivat olleet aivan sekaisin ja olin alentunut niin omituisiin edesottamuksiin, että olisin nauranut, jos joku ystäväni olisi kertonut tehneensä jotain sellaista.

Olin hermoillut kaikkea kirjoittamaani ja haukkunut itseni pystyyn, kun en ollut malttanut olla kysymyttä Ilmarin naisten iskemisistä. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, olin maannut lohduttomana sohvallani, kunnes parin tunnin päästä puhelimeni oli jälleen piipannut. Olin lukenut riemun ja raivon sekaisin tuntein, kun Ilmari oli ohittanut kysymykseni kokonaan ja kirjoittanut Hesarin jutusta. Jotten olisi vaikuttanut liian innokkaalta, olin laskenut minuutteja, ennen kuin olin lähettänyt Ilmarille uuden viestin. Ja hymyillyt sitten itsekseni kuin hourupää, kun olin saanut uuden viestin.

Ilmari oli krapulastaan huolimatta ollut ilmeisesti töissä, sillä häneltä viestejä tippui huomattavasti hitaammassa tahdissa kuin minulta. Niitä tippui silti, kunnes olin tehnyt viimeisen tunnustukseni. Sen jälkeen puhelin oli vaiennut.

Olin pelännyt sanoneeni liikaa. Tai liian vähän. Ja nytkö meillä oli jotkut bileet, jotka estivät minua viestittämästä? Tuuren ääni kuulosti ärtyneeltä, kun hän huokaisi ja selitti:

-Miten sä et voi muistaa, kun mä viimeksi vasta pari päivää sitten sanoin? Siellä on monta tuttua, jotka mä tunnen, ja joille sä voit…jakaa suosiota.

Muistin hämärästi Tuuren maininneen juhlista jotain, mutta hänen sanansa saivat minut uudelleen kapinamielialalle. Minua alkoi ärsyttää muukin kuin illan juhlat. Käännähdin Tuureen päin ja tykitin vihaisena:

-Kuinka isolle piirille sä oikein oot kertonu meistä? Tai musta? Oonko mä sun tuttavapiirin yleinen nainen, jota kuka vaan voi iskeä?

Mieheni kasvot kurtistuivat harmista, ja hän nousi istumaan.

-En mä oo kaikille kertonu. Mutta oon mä monelle kaverille kännipäissään sanonu, mistä mä sytyn. Kyllähän ne helposti arvaa, miten meidän liitto toimii, enkä mä aio kieltää, jos joku suoraan kysyy. Ja lapsenteosta mä en oo puhunu kuin Sebille, Henrikille ja parille muulle.

Muistin taas e-pillerini ja sen, että minun pitäisi ottaa ne puheeksi, mutta olin liian käärmeissäni vähän kaikesta tehdäkseni sen sillä nimenomaisella hetkellä.

-Tiedäksä mitä, kajautin jääkylmällä äänellä.

Tuuren silmät laajenivat, sillä en yleensä käyttänyt sellaista äänensävyä.

-Ei kannata ainakaan tänään kauheesti mainostaa mitään. Mua ei huvita. Ei sun kaverit eikä sun suku.

Tuuren kasvot vääntyilivät hallitsemattomasti, kunnes mies purskahti hohottamaan.

-Voi kulta, älä viitti. Justhan sulla oli niin kiire panemaan Laria, että hyvä ku ehdit ittes esitellä. Sä oot niin kyltymätön tyttö, että sä rikot sun lupauksen ennemmin kuin myöhemmin.

-Katotaan, sihahdin raivostuneena ja pomppasin sängystä ylös.

-Mihin sä nyt oot menossa?, Tuure kysyi vieläkin huvittuneella äänellä.

-Suihkuun. Ja mulla menee hetki. Sun rutiinit kusee tänä aamuna.

Kävelin kylpyhuoneeseen puhelin mukanani, mutta minulle ei ollut viestejä. Kun suljin kylpyhuoneen oven takanani, nojasin hetken pesutasoa vasten ja yritin rauhoittua.

Muistutin itseäni taas siitä, että olin itse valinnut avioliittoni ja yritin luetella siihen liittyviä hyviä puolia, mutta litania tuntui jo kuluneelta, kun jouduin hokemaan itselleni samaa joka päivä monta kertaa. Minusta tuntui kuin olisin ollut häkissä. Hyvinvarustellussa ja suuressa, mutta häkissä kuitenkin.

Nostin päätäni ja silmäilin tympääntyneenä harottavia hiuksiani. Saisin taas viettää lähes tunnin hiusten laittamisen parissakin. Sekin tuntui ahdistavalta. Ajatus jatkuvasta laittautumisesta oli tuntunut ylelliseltä ja hienolta ennen häitä, ja minun oli ollut helppo myöntyä sellaiseen pieneltä kuulostavaan ehtoon. En kuitenkaan ollut osannut kuvitella, että Tuure oli tarkoittanut kirjaimellisesti, mitä oli sanonut. Maallakin ollessamme hän oli useampaan kertaan ystävällisesti mutta lujasti vaatinut minua käyttämään vain uusia vaatteitani ja laittamaan tukkani joka päivä, vaikka olimme olleet kahden, ja mies itse oli pyörinyt vapaa-aikanaan t-paidoissa ja verkkareissa. Kaupungissa minun oli pitänyt kiillellä entistä ehompana. Kuten pokaali.

Astelin suihkun alle ja hidastelin siellä tahallani niin kauan kuin mahdollista. Rasvasin aina kuivan ihoni kaikessa rauhassa, lisäsin hiuksiin jätettävää hoitoainetta, levitin kosteusvoidetta kasvoilleni. Kun viimein avasin kylpyhuoneen oven, Tuuren huvittuneisuus oli kadonnut ärtymyksen alle.

-Just ton takia mä haluun päästä ekana suihkuun, mies tokaisi ja löi oven perässään kiinni.

Kun pääsin makuuhuoneen peilipöydän ääreen, jossa tapasin laittaa hiukseni, sain yhtäkkisen idean. Siitä oli vuosia, kun olin kokeillut jotain uutta hiusteni suhteen ja minusta alkoi tuntua, että nyt oli sen aika. Jos minun piti föönätä ja kähertää hiuksiani jatkuvasti, lyhyemmät hiukset olisivat paljon helpompi työmaa.

Soitin turhaan useampaankin kampaamoon, kunnes keksin tarjota sitä, mistä minulla ei enää ollut pulaa. Rahaa. Ruhtinaallista korvausta hiustenleikkuusta ja juurikasvun värjäyksestä. Ennen kuin Tuure ehti suihkusta, minulla oli aika alkuiltapäivälle. Aamupäivän pyhittäisin ateljeelle. Ja mahdollisille viesteille.

*****

Kävin tänään valokuvataiteen museossa. Kuvia valokuvauksen alkuajoilta. Upeita eteerisiä maisemakuvia.

Mä oon nähny sen. Mä kuvaan joskus. Valokuvia ja videota.

Mä en osaa. Se on ihan eri juttu kuin maalaaminen. Mitä sä kuvaat?

Eniten töihin liittyviä juttuja. Mulla on YouTube-kanava.

Siistiä. Mikä sun kanavan nimi on? Onko sulla monta seuraajaa?

Puuhapete. Hölmö nimi. Me keksittiin se parin kaverin kans aikaa sitten, mutta päivitäminen jäi aina mulle. N. 15 000 tilaajaa.

Vau. Mä katon heti kun pääsen kotiin. Mä laitan viestiä. 🙂

Mulla on illalla menoa. Mutta laita vaan.

Olin hiukan myöhässä aikataulustani, kun saavuin päivävaellukseltani Helsingissä. Olin maalannut pari tuntia puoliteholla, ja kun Ilmarista ei ollut kuulunut mitään, enkä ollut keksinyt tarpeeksi kiinnostavaa viestiä, olin päättänyt kampaajan jälkeen kokeilla museota, jossa en ollut vielä käynyt. Ilmarihan tunsi museot.

Kun ajatuksen olin saanut, olin kiirehtinyt toteuttamaan sitä. Se oli osoittautunut hyväksi ideaksi. Olin viihtynyt näyttelyssä pidempään kuin olin kuvitellut ja todella nauttinut usein usvaisista, ruskean ja valkoisen eri sävyjä täynnä olevista vanhoista valokuvista.

Olin laatinut viestini sydän hakaten ja toiveikkain mielin, ja kun puolen tunnin päästä olin saanut vastauksen, olin viettänyt tienristeyksessä hyvän tovin puhelin kädessäni. Loput viesteistä olivat tulleet nopeasti ja etenemiseni kohti kotia oli hidastunut entisestään. Nyt minulla oli vain kaksi päämäärää. Rauhallinen nurkkaus, jossa voisin katsoa Ilmarin kanavaa ja sen unohtaminen, että miehellä oli menoa.

Paitsi, että en saattanut unohtaa. Pelkäsin, että Ilmari oli menossa treffeille. Että ehkä hän jo pukeutui jotakuta varten, jonka hän oli iskenyt baarikierroksellaan. Että ehkä hän oli jo unohtanut lapselliset viestini.

Inhottavat ajatukset himmensivät viestien synnyttämää iloa ja yritin työntää niitä pois, kun avasin hissin veräjän vapisevin käsin. Työntäydyin sisään ja silmäilin peilistä tyytyväisenä uutta kampaustani. Olin leikkauttanut jo hauraiksi käyneet suortuvat lyhyeksi polkkatukaksi, joka oli helppo saada latvoista harjalla ja föönillä taipuisaksi kampaukseksi. Väriäkin olin hieman muuttanut ja nyt platinanvaalean seassa oli muitakin vaalean sävyjä: viljanvaaleaa, hunajaa, jopa hieman kuparisia sävyjä.

Astuin hissistä kärsimättömin liikkein, ja kun sain avaimet käteeni ja oven auki, kuulin puhelimeni piippaavan. Avaimet putosivat hervottomasta kädestäni, ja näkymättömät, tulikuumat sormet nipistelivät minua kaikkialta.

Olin niin pulassa, ettei sillä ollut mittaa eikä määrää. Niin pulassa, että se pelotti minua. Eikä minulla silti ollut aikomustakaan kuunnella järjen ääntä. Ei, koska siitä ei ollut mitään hyötyä.

Noukin avaimet takaisin laukkuun ja kiiruhdin sisään. Kuten olin arvellutkin, Tuure oli vielä töissä, joten suuntasin nopeasti olohuoneen sohvalle. Otin läppärini, etsin Ilmarin mainitseman kanavan ja aloin katsoa.

Viimeisin video oli vain parin päivän takaa, ja kun näin Ilmarin hahmon jonkinlaisessa askarteluhuoneessa, minua huimasi, kuin olisin ollut humalassa. Mies kertoi kuivan humoristiseen sävyyn ystävästään, joka oli tarkka sisustuksestaan mutta myös kissanomistaja, mikä oli kuulemma helvetin huono yhdistelmä. Ilmari oli omien sanojensa mukaan mennyt lupaamaan, että saisi aikaiseksi jotain, mikä peittäisi hänen ystävänsä rumana pitämän hiekkalaatikon näkyvistä, ja että sen hän oli nyt aikeissa rakentaa.

Mies oli häkellyttävän luonteva kameran edessä ja viiden minuutin seuraamisen perusteella olin sataprosenttisen varma, että osa hänen seuraajistaan koostui naisista, jotka olivat retkahtaneet varovaisen hymyn, kuivan huumorin ja seksikkään ulkomuodon vastustamattomaan yhdistelmään. Yritin kuitenkin keskittyä asiaan ja seurasin, kun Ilmari kasasi näennäisen vaivattomasti puusta tai jonkinlaisesta huonekalulevystä pientä mökkiä muistuttavan rakennelman, jonka sisälle kissan hiekkalaatikko saatettiin sijoittaa. Hän naulasi, asensi saranoita, maalasi pinnat toiveiden mukaan kermanvaalean ja vaalean kahvin sävyin ja esitteli lopulta mökin siellä, mihin se oli suunniteltu.

Kun video päättyi, huomasin olevani kiihottunut. Niin kiihottunut, että pöksyni tuntuivat kosteilta ja rintani pinkeiltä liivejä vasten. Vilkaisin kelloa, ja totesin, että ehtisin katsoa vielä yhden videon.

Valitsin videon vanhemmasta päästä – kuuden vuoden takaa – ja huomasin eron heti. Ilmari parin kaverinsa kanssa näyttivät poikamaisilta ja videossa oli paljon hohotusta ja hölmöä vitsailua, vaikka toki asiaakin. He kuvasivat ei-kantavan seinän purkamista ja uuden väliseinän rakentamista.

Katseeni kiinnittyi heti alusta asti Ilmarin hiuksiin. Ne olivat valtavan pitkät ja solmittu taakse letille, joka ulottui miltei miehen ristiselkään. En tiennyt, mikä hiusfetisisti minusta oli tullut, mutta olisin halunnut kurottaa ruudun läpi ja sivellä paksua lettiä sormenpäissäni. Kun video päättyi, valitsin uuden – taas uudemmasta päästä – enkä saanut silmiäni irti Ilmarista, joka rakensi sillä kertaa kehtoa vastasyntyneelle vauvalle.

Kehto oli kaunis lovileikkauksineen ja toivoin, että minullakin olisi sellainen joskus vauvalleni. Toivoin myös, että minulla olisi mies, joka osaisi tehdä sellaisen kehdon. Siinä haikeiden unelmien keskellä minulta jäi huomiotta kokonaan, että minulla oli jo mies.

Kun ulko-ovi kävi, oloni keikahti heti ärtyneeksi ja painoin nopeasti tietokoneen kannen kiinni. Tuure näytti tyytyväiseltä marssiessaan olohuoneeseen, mutta sitten hänen katseensa osui minuun ja hiuksiini. Miehen kasvot alkoivat punoittaa – eivätkä lainkaan niin seksikkäästi kuin Ilmarin.

-Mitä helvettiä sä oot tukalles tehny!

Työnsin huomaamattomasti läppärini kauemmas ja vastasin tyynesti:

-Mä halusin vaihtelua. Ja tätä on helpompi laittaa, kun mun kerran pitää näyttää edustavalta, vaikka mä olisin yksin keskellä Siperiaa.

-Mikä feministinen manifesti tää nyt on? Mä en haluu mitään riivinrautaa ja sä tiedät sen! Mä haluun seksikkään vaimon, ja mä maksan siitä aika saatanan suolaisesti!

Sieltähän se tuli. Tuure maksoi ja Tuure sai. Tuure käski ja Tuurea toteltiin. Minua vapisutti, sillä en ollut erityisen hyvä konfliktitilanteissa, mutta yritin pitää puoleni.

-Tiedäksä, tää kampaus on aika lähellä sitä, jota Marilyn Monroe käytti, eikä kukaan varmasti kutsunu Marilyniä riivinraudaksi. Jos mä näytän niin kauheelta, mä voin jäädä kotiin. Mua ei huvita muutenkaan lähteä johonki isojen poikien kerhoon patsasteleen.

Tuuren kasvot tummenivat pahaenteisesti, mutta hän näytti laskevan kymmeneen. Sitten hän asetteli kasvonsa epäaitoon hymyyn ja sanoi:

-Ehkä mä liioittelin. Mä vaan tykkään platinablondeista ja sellasista pitkistä kiharoista. Kyllä mä totun. Totun varmasti. Mees nyt pukeutuun. Siellä on paljon naisiaki.

Lähdin haluttomasti kohti vaatehuonetta ja nappasin puhelimen mukaan. Kuulin Tuuren alkavan puhua puhelimessa jonnekin ulkomaille englannin kielestä päätellen, mutta en vaivannut asialla päätäni sen enempää. Heti kun pääsin omaan rauhaani, aloin laatia viestiä.

Minulla oli niin paljon asiaa, että kun aikani naputtelin, minusta alkoi tuntua, että kirjoitin romaania. Yritin lyhyempää versiota ja kokeilin lausetta toisensa jälkeen. Sä oot tosi hyvä kameran edessä. Se kehto oli hurjan kaunis. Sä näytät uskomattoman seksikkäältä.

Ei. Ei tietenkään mitään läähättämistä.

Lopulta kokeilin yksinkertaista viestiä, joka olisi myös kannustava. Ehkä hiukan ihaileva.

Mä en yhtään ihmettele, että sulla on 15 000 tilaajaa.

Se oli mielestäni hyvä ja lähetin sen, ennen kuin ehtisin muuttaa mieleni. Aloin valita vaatteita illan rientoja varten, mutta ehdin hylätä vain pari mekkoa, kun puhelimeni piippasi. Sen sisältö oli yksinkertainen.

Kiitos.

Heti perässä tuli toinen.

Meidän pitää lopettaa tää.

Se sai kitkerän surun vihlomaan sisikunnassani. Tietenkin Ilmari oli oikeassa. Meidän – tarkemmin sanoen minun – pitäisi lopettaa.

Toivottomuus valahti lävitseni kuin märkä lakana, ja tunsin kyynelten puskevan kurkkuuni, kun tajusin miten itsekästä oli pommittaa viesteillä miestä, jonka koko elämä saattaisi romahtaa, jos Tuure suuntaisi häneen vihansa. Muistin, miten Ilmari oli puhunut rahasta ja velasta, pienestä yrityksestään. Olin osallinen jo hänen avoliittonsa päättymiseen. Pitikö minun vaarantaa vielä hänen uransakin?

Pyyhin silmiäni ja yritin keksiä tekosyitä, joilla voisin jatkaa, mutta jos olin aivan rehellinen, en löytänyt tarpeeksi hyviä. Vain oman, pakonomaisen tarpeeni pitää yhteyttä Ilmariin. Se ei ollut tekosyy, mutta mitä se oli?

Olin kuolettavan ihastunut, se oli varmaa, mutta mitä muuta? Käytinkö Ilmaria vain pakoreittinä yhä ahdistavammaksi käyvästä avioliitostani?

Olin alkanut tajuta, että minusta ei sittenkään tainnut olla palkintovaimoksi. Minulla oli harvinainen musta luottokortti ja oma ateljee, mutta vaikka olin ollut naimisissa vain pari kuukautta, olin alkanut pelätä kadottavani minuuteni, jos pakottaisin itseni Tuuren vaatimaan muottiin. Toisaalta ainainen rahapula ja väsymys väikkyivät kirkkaana muistissani. Eikö minun pitäisi yrittää kovemmin Tuuren kanssa, kun kerran hänet olin valinnut? Ehkä minä voisin yrittää luovia. Voisin yrittää tehdä liittoon tilaa itselleni, kieltäytyä typeristä pukeutumissäännöistä ja kieltäytyä tulemasta raskaaksi, ennen kuin liittoni olisi minusta tarpeeksi vakaalla pohjalla.

Olisin halunnut vastata Ilmarille kymmenillä eri tavoilla, mutta laskin puhelimeni vaatehuoneen pienellä pöydälle ja päätin vastata myöhemmin. Olihan minulla aikaa. Voisin laatia vielä yhden viestin. Toivottavasti tyylikkään sellaisen. Jottei Ilmari muistaisi minua pelkästään pahalla.

Aloin käydä läpi loputtomalta tuntuvaa vaatevalikoimaa. Seksiä en tänään harrastaisi, mutta kyllä kai minä jotain näyttävää voisin Tuuren iloksi päälle pukea. Löysin Versacen ultralyhyen minihameen, jossa oli merkille tyypillinen kullanhohtoinen kuviointi punaisella pohjalla ja hiukan turkoosinsinistä ja siihen sopivan pitkähihaisen, v-kauluksisen paidan. Kokonaisuus näytti siltä, mitä olikin. Kalliilta, ylelliseltä, hyvällä maulla suunnitellulta mutta ehdottomasti myös seksikkäältä.

Käväisin raskain jäsenin suihkussa, meikkasin ja valitsin ranteisiini pari paksua kultaketjua. Kun palasin kylpyhuoneesta takaisin, Tuure pyöri jo levottomana olohuoneessa, mutta pysähtyi minut nähdessään. Mies hymyili vaisusti ja totesi:

-Mun täytyy lähteä yökoneella Italiaan ja mä viivyn ainaki viikon. Mä oon aikeissa sijoittaa yhteen shoppailusovellukseen ja mä haluun nähdä sen porukan, ennen kuin mä satsaan yhtään euroa. En ihan aina luota italialaisten sanomisiin.

Suurenmoinen vapauden tunne säteili jäseniini kuin aamuaurinko. Ei aamupanoja, ei karjalanpiirakkaa, ei ahdistaviksi käyneitä pakkolaittautumisia ja yllyttävän seksikästä pukeutumista aamusta iltaan. Havahduin lähes unelmoivasta tilastani vaivalloisesti, kun Tuure lisäsi:

-Sä näytät hyvältä. Ja toi tukka tuo sun kaulan hienosti esiin.

Oloni heilahti taas huonoksi, sillä sanat eivät tuntuneet miltään. Tuure sentään yritti. Ja niin pitäisi minunkin.

Hymyilin konemaisesti, sanoin jotain ja lähdimme taksilla johonkin kalliiseen klubiin Eirassa, joka oli varattu tilaisuutta varten. Kun puhelimeni taas piippasi, ongin sen kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta salamannopeasti esiin.

Tällä kertaa se oli Anki. Ystäväni oli menossa baariin parin muun tutun kanssa ja kysyi meitä mukaan. Halusin mennä, ja olin helpottunut kun minun ei tarvinnut pohtia, halusinko Tuuren paikalle.

En ollut nähnyt erityisemmin vaivaa tutustuttaakseni Tuuren ystäviini, ja kihlauksen aikanakin olimme tavanneet heitä vain pari kertaa joidenkin näyttelyiden avajaisissa. Ystäväni pukeutuivat halvasti ja joissain tapauksissa omaperäisesti, jotkut joivat juhlissa reippaasti, ja aika moni vaali sellaisia vasemmistolaisia arvoja, että humalapäissään joku saattaisi jopa suututtaa Tuuren. Olin valinnut helpoimman reitin, ja pyörinyt Tuuren kanssa vain Tuuren piireissä.

Nyt, kun olin päässyt itsekriittisyyden ja itsensä ruoskimisen makuun, minua hävetti sekin itsessäni. Päätin, että ainakaan ystävistäni en halunnut luopua. Olin ehkä vähemmän tyypillinen taiteilija, mitä ulkonäkööni ja viimeaikaisiin arvoihini tuli, mutta pidin halvasta viinistä, jos se oli kylmää ja rakastin ihania, osin hyvinkin erikoisia ystäviäni.

-Mä haluan mennä Ankin ja parin kaverin kans yhteen karaokebaariin tän jälkeen, ilmoitin ääni väristen ja aloin naputtaa viestiä.

Tuure käänsi päänsä minuun kuin kärppä.

-Mutta jos me lähetään aiemmin, me ehittäis kutsua pari mun kaveria meille ja…

-Mähän sanoin. Mä en halua seksiä. En ainakaan tänään.

Mies aukaisi suunsa, mutta sulki sen lopulta ja kohautti olkapäitään.

-Älä juo ittees liian humalaan. Kun mä tapasin sen Kuisman ja Ankin siellä avajaisissa, ne oli ihan tillin tallin.

-Kuisma oli saanu ison tilauksen pitkästä aikaa! Ei ne mitään juoppoja oo. Niillä on pieni lapsikin, ärähtelin jo taas ärtyneenä.

Tuure tuhahti jotain, mutta ei tarpeeksi äänekkäästi, jotta olisin voinut erottaa sanoja. Onneksi saavuimme perille, sillä olisin saattanut alkaa kaivaa verta nenästäni. Taas.

En edes katsonut ympärilleni, kun laskeuduimme puolittain maanpinnan alapuolella olevaan laajaan tilaan, joka oli jo täynnä väkeä. Puheensorina täytti raskailla huonekaluilla ja kiiltävällä puulla täytetyn tyylikkään tilan, jonne valoa toivat himmeästi valaistut modernit kristallikruunut ja seinille asennetut lampetit. Toisella pitkällä seinällä oli baaritiski, ja vaikka otin tarjoilijan minulle ojentamalta tarjottimelta lasin samppanjaa, lähdin määrätietoisesti kohti tiskiä. Tuure tuli perässäni, ja kuulin hänen huikkaavan useammallekin eri ihmiselle tervehdyksiään.

Ehdin juuri saada käteeni karpalomehun terästettynä vodkalla, kun Tuure alkoi supattaa:

-Mennään nyt. Ohjelma alkaa kohta. Mä en ees ehtiny tsekkaan, mitä kaikkea täällä on paitsi Riikan esitys henkilöstöhallinnosta.

Näin isomahaisen, selvästi jo iloisessa laitamyötäisessä olevan miehen viuhtovan Tuurelle salin toiselta laidalta ja Tuure mutisi:

-Ilpo. Sitä sä et oo tavannukaan. Mun koulukavereita.

Lähdin mieheni edellä kohti nojatuoleja ja sohvaa, jotka olivat aivan esiintymistilaksi raivatun alueen vieressä, kättelin Ilpon, joka suuteli suureellisesti rystysiäni, ja istuuduin sitten yhteen nojatuolista.

Ilpo kuului olevan suuren metsäteollisuusyrityksen johtoryhmässä, ja hän kyseli lyhyesti häistämme ja kuulumisistamme, mutta kun istuuduimme alas, miehet syventyivät keskustelemaan keskenään. Se sopi minulle. Tuijotin jo valmiiksi tylsistyneenä edessäni vielä toistaiseksi pimeänä olevaa valkokangasta ja toivoin, että olisin ottanut toisenkin vodkakarpalon mukaani. Tilassa tosin kiersi tarjoilija, joten ehkä minä voisin…

Saliin laskeutui hiljaisuus, kun hienoon, tummansiniseen pukuun pukeutunut viiksekäs mies ilmestyi eteemme ja taputteli mikrofonia. Hörppäsin samppanjan loppuun ja asennoiduin kuuntelemaan jotain ökyrikkaiden ihmisten strategisia…Mitä lie ökyrikkaat sitten strategisesti tekivätkään.

-Terve kaikki! Hienoa nähdä teitä täällä näin paljon. Kesälomat on selvästi lusittu ja siitähän on merkkinä tää meidän johtajaklubin syksyn eka tapaaminenki.

Kuuntelin puolella korvalla ja laskin katseeni. Silitin hajamielisesti pikkuisen hameeni helmaan ommeltua turkoosinsinistä, pliseerattua silkkireunusta ja kurottauduin kohti vodkakarpaloani. Annoin puhujan äänen soljua korviini hieman epäselvänä ja mietin, kuinka nopeasti voisin karata tilaisuudesta.

-…ja koska me jatkuvasti kuullaan, että ihmiset ei viihdy avokonttoreissa, me päätettiin toteuttaa kauppakamarin keskustan tilojen remontti ihan uudenlainen toimistovisio mielessä. Jotain vuosi sitten mä jäin sit jutteleen yhessä jäsentapaamisessa miehen kans, jonka nimi ei sanonu mulle mitään. Ilmari Kariniemellä ei silloin ollu ees omaa firmaa, mutta tosi kovia lupauksia sillä oli ja rautaiset suositukset. Koska mä uskon kohtaloon ja yritteliäisyyteen, mä päätin uskoa myös Ilmariin.  Ja hänhän teki mitä lupas. Mä annan miehen itsensä kertoa tästä projektista, josta teistä monikin voi saada uutta näkökulmaa toimitilojen rakentamiseen.

Kun Ilmarin nimi mainittiin, pääni ampaisi ylös, ja vartaloni täyttyi kaikkialla sirittävästä sähköstä. Mies harppoi valaistulle estradille kasvot vakavina, tuttu terävä viilto kulmiensa välissä. Hänellä oli yllään puku, jonka sininen takki näytti kiristävän leveistä hartioista. Vaaleansinisen paidan kaulus oli auki. Ei solmiota. Hiukset olivat auki ja hehkuivat vaalean eri sävyissä miehen kasvojen ympärillä.

Suuhuni erittyi kuolaa, kuin olisin nälkiintynyt ja saanut eteeni pöydän täynnä herkkuja. Ilmari hapuili käteensä puhelimen, ja kun silmäni laskeutuivat hänen käteensä, näin sen vapisevan hienoisesti. Häntä jännitti.

Vilkaisin vaivihkaa Tuurea, joka näytti hetken närkästyneeltä. Pian mieheni kuitenkin kääntyi ystäväänsä päin ja alkoi selittää jotain matalalla äänellä. Kun diat eivät heti ilmaantuneet valkokankaalle, jännitys siirtyi Ilmarista minuunkin. Työnsin juomani sivupöydälle, jotta sain käteni puristettua yhteen ja lennätin pienen rukouksen yläilmoihin. Esityksen välähtäessä näytölle puhalsin helpotuksen huokaukseni ilmaan mahdollisimman huomaamattomasti ja valmistauduin kuuntelemaan.

Ilmari puhui nykivästi ja sanoja hakien, mutta hetken kuluttua hän keskeytti ja veti henkeä. Hän tuijotti jonnekin tilan takaosiin ja aloitti uudestaan. Hänen puheensa alkoi kulkea paremmin ja päästessään vauhtiin hän näytti unohtavan jännityksensäkin.

Minäkin rentouduin siinä määrin kuin oli mahdollista, kun maailman seksikkäin ääni kierteli ihollani, imeytyi ihohuokosistani sisään ja hyväili erogeenisiä pisteitäni kuin silkki. En olisi koskaan kuvitellut kuuntelevani lumoutuneena jotain remonttiesitystä, mutta siinä minä olin, tähdet silmissäni ja sydän täynnä jotain suloisen lämmintä.

Ilmari esitteli arkkitehdin kanssa laadittua tilaratkaisua, uudentyyppisiä moduuleita, jotka oli valmistettu tilaustyönä asiaan erikoistuneessa yrityksessä, ja kuinka suureen avokonttoriin oli pystytetty useita äänieristettyjä työtiloja ja videokokouksia mahdollistavia tiloja.

Vanhat vessatilat oli purettu, tilalle oli rakennettu unisex-vessa ja yksi väliseinä oli poistettu. Avokonttorin työtilojen välille oli asennettu helposti siirreltäviä lasisia järjestelmäseiniä, jotka antoivat työntekijälle enemmän kuin vain illuusion omasta rauhasta. Sisustuksen oli valittu puuta, seinät oli väritetty merenvihreiksi. Ilmarin ääni tuntui katoavan välistä, kun hän vaihtoi diaa, ja kerran hän sekosi sanoissaan, mutta hän rypisti vielä tuimemmin kulmiaan ja jatkoi entistä päättäväisemmin.

En kuullut enää kaikkea ja mitä pidemmälle esitys eteni, sitä vähemmän kuulin. Täysin perusteeton ylpeys päätä huimaten annoin näköaistin ottaa hallinnan ja silmieni porata vuoron perään jokaiseen yksityiskohtaan – suoraan ryhtiin, korkeaan otsaan, suuriin, tummiin silmiin. Minulle tuntematon, kaiken alleen huuhtova tunne kieppui sisälläni jo kuin kokonainen galaksi ja salatakseni jostain selkäytimestä leviävän vapinan, ristin sääreni ja käsivarteni.

Mielessäni poltteli yksi ainoa kysymys. Miten pääsisin juttelemaan Ilmarin kanssa Tuuren huomaamatta? Vain juttelemaan. Voisin vaikka vain luvata, etten enää viestittelisi. Tai jotain.

Tai jotain kumahteli mielessäni, kun kuulin takaani naisen matalaa naurua ja sitten hieman hiprakkaisella äänellä:

-Kyllä mä ton ottaisin remontoimaan mitä vaan. Eikä sen tarttis lähteä ees yöksi kotiin.

Naisen ääneen sekoittui toisen naisen kikatusta. Kaikkien sekavien tunteiden sekaan ampaisi kiukku. Miten he kehtasivat? Aikoivatkohan hekin lähestyä Ilmaria? Tehdä muutakin kuin jutella? Mieleni teki rynnätä esiintymisalueelle, temmata Ilmaria kädestä ja kiikuttaa hänet heti paikalla pois muiden naisten ahneiden katseiden alta.

Vilkaisin taas lavalle, ja samalla hetkellä Ilmari lopetti puheensa. Hän sai kaikkialla kaikuvat aplodit ja suki hiuksiaan melkein kiusaantuneen näköisenä, mutta hymyili sitten YouTube-videoista tutulla varovaisella tavallaan yleisölle. Sydänparkani nyrjähti lopullisesti sijoiltaan, ja kun mies näytti siirtyvän baaritiskin suuntaan, nousin nopeasti ja sanoin Tuurelle:

-Mä haen juotavaa.

Mieheni silmäili minua outo ilme kasvoillaan ja nyökkäsi sivupöytää kohti.

-Sulla on toiki vielä juomatta.

Vilkaisin häkeltyneenä vodkakarpalooni ja änkytin epävarmasti:

-Mä en haluukaan sitä. Mä haen viiniä.

-Istu alas. Mä haen. Millaista viiniä sä haluat?, Tuure kysyi melkein terävästi ja pääni löi tyhjää.

Istuuduin haluttomasti alas ja henkäisin sitten ensimmäisen, mitä päähäni sain:

-Valkovenäläisen.

-Se ei oo viiniä, Tuure huomautti kalseasti, mutta lähti baaria kohti.

Tuijotin tyhjin silmin syliini ja minusta tuntui, että aiemmin kuvittelemani häkin kalterit liukuivat lähemmäs ja pakottivat minut niin pieneen tilaan, etten voinut liikkua. Vilkaisin taakseni ja näin Tuuren keskustelevan parin miehen kanssa. Ilmari oli kauempana seuranaan pari pariskuntaa.

Odotin paikoillani ainakin kaksikymmentä minuuttia, mutta kun Tuure edelleen vain viipyi yhä suuremmaksi kasvavassa seurueessa, nousin tuolistani ja kävelin hänen luokseen. Mies kailotti jo kuuluvasti tulevasta matkastaan Italiaan ja tajusin, että hän oli humalassa. Pujahdin mieheni kylkeen, vaikka silmäni vaelsivat tilassa ja etsivät Ilmarin pitkää hahmoa.

-Hei kulta, Tuure murahti tyytyväisenä ja veti minut kylkeensä.

Ympärillämme oli kolme miestä ja yksi pariskunta ja odotin mieheni jatkavan juttujaan Italiasta, mutta hän puristikin takamustani ja hörähti:

-Mun vaimo jää ihan yksin viikoksi. Oisko teistä jostakusta lohduttajaksi? Mitäs sanot, Elsi?

Vilkaisin Tuurea ällistyneenä ja nöyryytettynä. Hän oli ollut ennenkin huppelissa, mutta koskaan ennen hän ei ollut laukonut mitään niin tahditonta suuressa seurueessa. Näin pariskunnan ja yhden miehistä katselevan hämmentyneenä minusta Tuureen ja sanoin:

-Älä viitti höpöttää, Tuure.

-Mitä? Mä aattelin laajentaa valikoimaa, kun sua ei tunnu huvittavan enää mikään.

Parrakas, tummaan pukuun pukeutunut mies puuttui puheeseen ja tarttui samalla Tuurea olkapäästä.

-Mitä jos me mentäis vähän sivummalle? Mulla olis sulle asiaa.

Epäilemättä hän oli joku tarjokas, ajattelin vihamielisesti. Olin jo karkaamassa pois ringistä, kun hämmentynyt pariskunta lähti toisaalle ja tilalle astui Ilmari. Miehen katse pyyhkäisi minua ohimennen, mutta ihoani kihelmöi silti ja kiemurtelin mahdollisimman huomaamattomasti Tuuren kainalosta.

-Kato Kariniemi. Sä oot osannu luikerrella oikeaan paikkaan. Joko sulla on monta uutta diiliä? Ooksä osannu kirjottaa tarjouksen pyytäjien nimet oikein?

Astahdin kauhuissani kauemmas Tuuresta. En ollut koskaan joutunut häpeämään miestäni aiemmin, mutta nyt häpesin. Vatsaani suorastaan korvensi inhosta.

-Tuure, oo hiljaa. Sä oot juonu liikaa, kuiskasin miehelleni, mutta tämä tuntui vain yltyvän entisestään.

-Etkö sä sopivaa pukua löytäny näin tärkeeseen iltaan?, Tuure honotti ja sai muut seurueen miehet astumaan syrjemmälle.

Ilmari ei näyttänyt hätkähtävän ala-arvoisia huomioita ja kuittasi vain:

-Mä en oo paljon pukuja tarttenu, mutta mä lupaan ostaa uuden, kun sä maksat sun laskun. Mä tulin vaan tervehtiin, mutta mä taidan häiritä.

Hän astahti taaksepäin kuin lähteäkseen pois. Ehätin hädissäni puhumaan, ennen kuin Tuure nolaisi meitä vielä lisää.

-Se oli hieno esitys. Ja varmaan…varmaan tää oli sulle tärkeä yleisö, sanoin epävakaasti ja ojensin täysin huomaamattani kättäni kohti Ilmaria.

Sormeni hipaisivat sinistä takinhihaa ja näin Ilmarin katseen käväisevän kädessäni. Mies avasi suunsa, mutta Tuure ehti ensin. Hän mulkaisi minua merkitsevästi ja kailotti sitten:

-Mä en välttämättä voikaan antaa niitä refe…refrenssejä. Se navetta oli aika suurpiirteisesti tehty.

Kasvojani kirveli häpeästä ja toivoin jo voivani teleportata itseni toiselle puolelle maapalloa. Ilmarin ilme ei värähtänytkään. Hän nyökkäsi vain pohtivasti ja vastasi:

-Selvä. Mä haluun sit vaan tietää, mikä siinä on vialla. Mä hoidan sen tietenki kuntoon ilman veloitusta.

-Ne kattoikkunat on liian suuret, Tuure selitti ja huitaisi kädellään niin, että viskiä loiskahti hänen lasistaan.

-Okei. Mä kaivan esiin vahvistusviestin halutuista materiaaleista, Ilmari sanoi ja lisäsi vain aavistuksen ivallisesti:

-Mä löydän sen muuten varmaan mun puhelimestakin.

Tuure siristi silmiään. Epäilin, että hän näki Ilmarin kahtena kappaleena.

-No okei, ei niissä ehkä mitään vikaa oo. Mutta mä muistan kyllä, millasta peliä sä Marjaanan kans pelasit ja nyt sä varmaan kuvittelet, että Elsiki on vapaata riistaa…

Olin siinä pisteessä, että halusin pillahtaa itkuun. Ihmiset ympärillämme vilkuilivat Tuurea jo hiukan halveksuvasti ja minä…minä olin tullut puheeksi jo toisen kerran sellaisessa valossa, että en antaisi ikinä Tuurelle anteeksi.

-Sitä ikivanhaa juttuako sä vielä muistelet?, Ilmari kysyi pehmeästi ja puisti sitten pahoittelevasti päätään.

Mies astahti lähemmäs ja laski ääntään niin, ettei kukaan ympärillämme kuullut.

-Luuleksä tosiaan, että mua sun vaimo kiinnostaa? Mä aattelen Elsiä vaan silloin, kun mun soittolista luukuttaa Gold Diggeriä, mies kehräsi suuret, tummat silmät pirullisesti hohtaen.

Kurkkuni täytti jokin suuri ja piikikäs, jota en pystynyt nielemään. Vilkaisin Tuurea, joka räpytteli poissaolevasti silmiään ja näytti hiukan huojuvan. Ilmari korotti ääntään vähäsen ja sanoi painavasti:

-Mä en oo kiinnostunu.

Minulla ei ollut koskaan ollut niin paha olo. Tuijotin hetken maahan ja sitten, välittämättä enää kenenkään reaktioista mitään, pyörähdin ympäri ja säntäsin sokeasti kohti vessoja. Tunsin kyyneleet poskillani ja yritin pyyhkäistä niitä huomaamattomasti pois samalla, kun pujottelin lähes täydessä tilassa kohti päämäärääni.

Minun oli päästävä Ilmarista yli, päässäni jyskytti. Miten minä olin lukenut hänen viestejään niin väärin? Kuinka makeasti mies olikaan mahtanut nauraa? Varmasti hän oli nauranut kavereilleenkin, kuinka rahaa nainut bimbo kirjoitteli hänelle kaipaavia viestejä.

Saavuin jonkinlaiseen vessojen edessä olevaan aulamaiseen tilaan ja seisahduin suuren peilin eteen. Kaivoin laukustani vimmatusti nenäliinaa, ja kun löysin sellaisen, laskin pääni ja annoin kyynelten imeytyä paperiin samalla, kun nyyhkytin niin hiljaa kuin ikinä osasin.

Kuulin takanani askeleita ja kiitin luojaa siitä, että oltiin Suomessa. Ihmisten annettiin itkeä rauhassa, eikä kukaan tunkenut tarjoamaan lohdutusta. Varsinkin, kun mikään maailmassa ei juuri nyt lohduttaisi minua.

Sitten tajusin jonkun seisovan takanani ja odotin pari sekuntia jonkinlaista huolestunutta tiedustelua. Nenääni kieri tuoksu, joka ei ollut tilassa leyhyvä jäänne eleganteista parfyymeistä tai partavesistä vaan sekoitus saippuaa, yrttejä ja sahanpurua. Tiesin vain yhden ihmisen, joka tuoksui niin hyvältä.

Kyyneleitä pursusi silmieni raoista niin, että nenäliina ei enää riittänyt ja peitin kasvoni, kun pyysin epäselvästi:

-Mee pois.

Ilmari ei totellut. Hänen sormensa puristuivat olkapäihini ja sokeana kuin lepakko minut kieräytettiin ympäri ja painettiin taivaallisen miehekästä vartaloa vasten. Eikä vain painettu. Ilmarin käsivarret puristuivat ympärilleni, ja tajusin äkkiä päässeeni lähemmäs kuin kertaakaan aiemmin. Lähemmäs kuin silloin, kun olimme harrastaneet seksiä. Sopersin tukahtuneella äänellä sitä, mikä päässäni pyöri niin nöyryyttävänä ja viiltävän kipeänä:

-Anteeksi. Anteeksi niistä viesteistä. Anteeksi, että mä oon ahdistellu sua, kun sä et selvästikään…et selvästikään…

Käteni ryömivät pitkin miehen puvuntakkia ja ankkuroivat itsensä takinliepeisiin, tunsin Ilmarin sormien pujottautuvan hiuksiini ja samalla, kun pyörähdimme jonnekin, hänen nenänsä hieraisi nenääni.

Se tuntui niin ihanalta, että varpaani kipristyivät, mutta kun miehen suu painautui suutani vasten, olin valmis kipristymään päästä varpaisiin. Silmissäni leiskahteli kipinöitä, vaikka ne painuivat kiinni ja huulillani pisteli maailman tulisin mauste, vaikken ollut syönyt mitään. Ilmari puraisi hellästi alahuultani ja suuni avautui. Tietysti se avautui. Kuin käskystä. Silmänräpäyksen verran tunsin miehen kielen painautuvan kieltäni vasten, lipaisevan huulteni sisäpintaa, kokeilevan hampaitani. Sisälläni kiihdytti jokin suuri moottori, vartaloni puski tiukasti vasten pitkää vartaloa, ja kun Ilmarin suu katosi ulottuviltani, kuulin oman anovan ääneni kaikuvan tilan kaakeleista.

-Ei. Älä.

Ympärilläni välähtivät valot, ja tajusin päätyneeni invavessaan. Ilmari painoi minua ovea vasten ja mutisi huuliani vasten:

-Anteeksi, että mä puhuin niin vittumaisesti. Se oli vaan Tuurea varten. Epäilysten hälventämistä. Ei mun ollu tarkotus saada sua itkemään.

Miehen suu liikkui suupieltäni vasten, kun hän puhui ja käteni rentoutuivat ja lipuivat Ilmarin takin alle. Ilmari nosti päätään ja tuijotin silmät harittaen tummanvihreisiin silmiin.

-Mutta sä laitoit viestin, että meidän pitää lopettaa. Ne viestit, mumisin keho raskaana mielihyvästä mutta mieli yhä epävarmana.

Ilmari nyökkäsi ja sanoi melkein viileästi:

-Niiden pitääki loppua, mutta mä kirjoitin sen viestin, ennen kuin mä näin sut täällä. Mä kuulin, kun Tuure meuhkas, että se on lähössä Italiaan. Kauanko se siellä on?

-Viikon, henkäisin melkein ennen kuin Ilmari lopetti lauseensa.

Mies työnsi minua vähän kauemmas kulmat yhteen vetäytyneinä.

-Mä en harrasta tällaista ja mä haluisin sanoa, että sä et kiinnosta mua piirun vertaa. Mutta sehän ei pidä ihan paikkansa. Jos sä tarjoat lisää seksiä, mä otan tarjouksen vastaan. Koska mä en piru vieköön pysty unohtaan sitä yhtä kertaa. Ja kun Tuure tulee takas, tää loppuu. Ei puheluita, ei viestejä, ei uusintaa.

Viikko tuntui todella pitkältä ajalta, kun olin vastikään luullut, etten voisi toivoa edes päivää. En uhrannut ajatustakaan sille, että olin taas pettämässä aviomiehelleni antamani lupauksen, kun henkäisin epäröimättä:

-Okei.

Ilmari painoi nopean suudelman huulilleni, hänen kätensä lipui niskaltani selkää pitkin takamukselle ja samalla, kun hänen huulensa kulkivat pitkin kaulaani, hän kuiskasi:

-Laita sitten taas viesti ja kerro, miten me tavataan.

Ennen kuin tajusin mistään mitään, mies oli avannut vessanoven ja kadonnut. Vähän aikaa tuijotin eteeni vartalo himon teräviä sirpaleita täynnä, mutta sitten heräsin kuumeiseen toimintaan. Lukitsin oven, pesin kyynelten tuhrimat kasvoni ja aloin laatia viestiä. Viestiä, jolla saisin Ilmarin itselleni jo vielä samana päivänä.

www.eroottisiatarinoita.fi

Hei!

Voisiko se kevät jo tulla? Sohvani on verhoomossa, ja koska heitin pois suurimman osan muistakin huonekaluista, olen vetäytynyt määrittelemättömäksi ajanjaksoksi sänkyyni suuren tyynyläjän kanssa. Ikkunasta sitten tiirailen aina uusia lumipyryjä ja päätän, ettei maksa vaivaa lähteä ulos.

No, pian on pakko, sillä matkustan tyttäreni kanssa kotiseudulle pohjoiseen keskiviikkona. Viivymme siellä viikon ja siten varoittelenkin, etten ehdi ehkä kirjoitella normaaliin tahtiin. Tämäkin luku oli vaikea, ja pyörittelin sitä ties kuinka monta kertaa, vaikka lupasin itselleni, että Palkintovaimo on sellainen mutkaton stoori, jossa vain paneskellaan paljon. 😀 Kyllä tässäkin luvussa harrastetaan seksiä, mutta Elsin angsti valintojensa vuoksi alkaa kasvaa ja hän päätyy entistä syvemmälle petoksen tielle.

Ensi viikolla muuten (14.4.) nettikirjakauppoihin ja lukupalveluihin tulee Hymytyttö (linkki Adlibrikseen, ei välttis edullisin kauppa). Uusille lukijoille tiedoksi, että tarina kertoo vanhoillislestadioilaisuudesta irrottautuneesta Mariasta, joka ei vielä 25-vuotiaana ole uskaltautunut harrastamaan seksiä. Lomamatka Tunisiaan heittää hänet kuitenkin samaan hotelliin vanhan vihollisen kanssa, ja mitäs sitten tapahtuukaan…

Ekaan lukuun pääsee tutustumaan TÄSTÄ.

Nyt kuitenkin Palkintovaimoon ja Elsin kuvioihin. Mukavaa alkavaa viikkoa ja pääsiäistä, jos minusta ei muutoin kuulu.

t. Lilith

_________________________________

Kun pääsin takaisin taloon, ajelehdin sohvalle istumaan ja nojasin päätäni käsiini. Kun Ilmari ei ollut sekoittamassa ajatuksiani, häpeä tuli ja valoi raajani täyteen painavaa betonia.

Olin aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka piti lupauksensa. Olin valmistunut ammattikorkeakoulusta, kuten olin itselleni luvannut. Pidin lupaukset vanhemmilleni, ystävilleni ja kollegoilleni. Saatoin valmiiksi tilaukset ja hoidin näyttelyt kunnialla tiukoillakin aikatauluilla. Olin luvannut miehilleni vain sen, mitä pystyin pitämään eli etten aikonut sitoutua, mutta että rakastin seksiä.

Tuurelle en näköjään pystynyt pitämään yksinkertaista lupausta. Ilmarin lähistöllä järjen ja lupausten ohi kiilasi säännöistä piittamaton olento, jolle mikään muu ei merkinnyt mitään kuin kahdenkeskisten hetkien varastaminen mieheltä, joka luuli minun leikkivän kanssaan pelkkää pitkästyneisyyttäni.

Kun viimeinen ajatus nousi pintaan, havahduin ajattelemaan. Mitä minä sitten tein, jos en leikkinyt? Leikkiminen olisi vielä ollut harkitsematonta hupsuutta. Enemmän haluaminen taas oli entistä suurempi petos.

Minut keskeytti porstuasta kuuluva kolina ja suoristin nopeasti ryhtini. Tuure asteli sisään punoittaen ja hikisen näköisenä, ja hänen ilmeensä oli synkeä. Vatsassani sukelsi. Ei kai hän ollut ollut jossain lähistöllä? Oliko Ilmari sanonut jotain? Miksi hän niin olisi tehnyt?

-Mä kävin kattoon hommien edistymistä navetassa, mies totesi viileästi ja käveli ohitseni keittiöön.

Kauhun terävät neulat alkoivat pistellä kurkussani, kun tajusin kuinka vähällä olin ollut jäädä kiinni.  Kysyin kuitenkin niin kevyesti kuin osasin:

-No miltä siellä näyttää?

Tuure tuli takaisin pirttiin suuri vesilasi kädessään ja tarkkaili minua silmät viiruina.

-Hyvältä kai siellä näyttää. Ilmari sanoi, että ateljee valmistuu etuajassa. Mutta kun mä kysyin, mikä tuohikori sillä siellä oli täynnä ruokaa, se sanoi, että sä olit tuonu.

Olin itse unohtanut jo koko korin. Epäröin hetken ja selitin sitten hauraalla äänellä:

-Mä kävin siellä. Mä pyysin sitä kertoon vaihtoehtoja, miten se navetta voitais toteuttaa.

-Siitähän on jo päätetty. Mitä sä safkaa sille kannoit? Sä et oo mikään piika tässä talossa. Sä oot mun vaimo.

Pelko ja jokin muu siivittivät minua puolustautumaan. Ääni täynnä pisteliästä suuttumusta kivahdin:

-Ilmari ei ollu syöny mitään! Kai mä nyt saan miehelle ruokaa viedä?

Tuuren ääni ei ollut enää viileä vaan kivikova, kun hän puhui.

-Mä pistän ton jätkän meneen minuutissa, jos sä haikailet sen perään. Siinä saa poika ihmetellä, mihin sen projekti katosi ja millä se maksaa palkat, kun mä keksin jonku keinon antaa sille potkut.

Mieleni teki kirkua, ettei Ilmari ollut mikään poika. Tuure oli jumalauta itse enemmän poika, varsinkin viimeisten sanojensa valossa. Mikä minä itse olin, sitä en halunnut ajatella.

-Mikä saa sut luulemaan, että mä haikailen…, aloitin uskomattoman vilpittömällä äänellä, mutta Tuure keskeytti minut.

-Sä et tarjonnu mulle, Sebille tai Henrikille ruokaa, kun me nussittiin sua koko yö. Et yöllä, kun me juotiin samppanjaa. Et aamulla, kun ne lähti. Mutta yhelle timpurille sä kannat kilokaupalla ruokaa ja keksit tekosyitä, että pääset esiintyyn sen eessä tissit paljaina.

Tuure mulkaisi merkitsevästi ohuen valkoisen kankaan alta kuultavia rintojani. En puuttunut epäreiluun kommenttiin. Tuurehan juuri minua oli rohkaissut pukeutumaan aina seksikkäästi. Muuhun sen sijaan en voinut olla puuttumatta.

-Mä oon sanonu sulle monta kertaa, että mä voin tehdä ruokaa! Tänne ei tarvi tilata aina valmista!, huusin vihaisena ja ja jo kuvottavan peloissani Ilmarin puolesta.

-Mä en haluu mitään hellapoliisia! Mä haluun seksikkään, näyttävän vaimon, joka pitää huolen itestään ja toimii niinku on sovittu! Mä luulin, että se on päivänselvää! Mee laittaan ittes. Sun tukka on takussa ja jalat likaiset.

Olin niin vihainen, että halusin karata Tuuren kimppuun, mutta painoin peukalonkynteni pikkusormeni ylintä niveltä vasten ja painoin niin lujaa kuin pystyin. Olin jostain joskus lukenut, että se auttoi ahdistukseen. En ollut varma, toimiko se kohdallani vain siksi, että olin opetellut uskomaan niin vai jostain muusta syystä, mutta ainakin kipu sai minut keskittymään yhteen kysymykseen, jota en ymmärtänyt.

-Kerro mulle ensin yks asia. Sulla ei oo mitään ongelmaa, jos mä harrastan seksiä jonku muun työntekijän kans, mutta Ilmari on kielletty sillä perusteella, että sillä on lukihäiriö. Vaikka me käytettäis kumia. Eihän siinä oo mitään järkeä. Siihen täytyy liittyä muutaki.

Tuure näytti niin pahantuuliselta, että epäilin, ettei hän vastaisi, mutta lopulta mies kertoi äreällä äänellä:

-Siitä on jo aikaa, mutta mä olin yhessä kerrostaloremontissa toimeksiantajana. Kariniemi oli vasta jotain vähän päälle parikymppinen, mutta sen piti ottaa asiakseen toisten palkoista huolehtiminen. Se homma oli kilpailutettu monelle eri firmalle ja siellä oli ulkomaalaista työvoimaa. Ne oli ruvennu vertaan palkkojaan ja tää yks kakara alkaa hoiteleen AVI:ia paikalle, kun puolalaiset ja baltit ei saa tarpeeksi fyffeä.

Vaarallinen ihastukseni uhkasi luisua entistä vaarallisemmaksi, kun ajattelin, miten paljon kanttia vaati alkaa selvittämään sellaista asiaa parikymppisenä työmiehenä, mutta pidin ääneni mahdollisimman kiihkottomana, kun kysyin:

-Mutta eikö se sitten yrittäny pomojen kans…tai sun kans…

-Se tuli mulle jotain selittään ja mä käskin sen sanoa asiasta omalle pomolleen. Siinä meni aikaa ja mä melkein unohdin koko jutun, mutta sitten ne ykskaks oli alkamassa istumalakkoon ja soittamassa aluhallintoa paikalle. Koko työmaa. En mä kaikkea ollu ehtiny käydä läpi, varsinkaan jotain rivimiehen palkkaa. Ja sitten Ilmari tulee heilutteleen mulle TES:iä – aivan kuin se itte sitä osais ees tavata.

Asia ei ollut minulle tuttu muutoin kuin lehtijutuista, mutta sen minäkin olin oppinut, että toimeksiantaja oli omalta osaltaan vastuussa palkoista. Totesin varomattomasti:

-Mutta eiks se ollu oikeassa? Kai niille piti maksaa sama palkka –

-Olis sitten tullu uudestaan mun puheille! Tuollaiset jutut tahraa maineen pitkäksi aikaa ja siitäki nousi sen verran hälyä, että mä sain tehdä helvetisti töitä vaimentaakseni sen! Se makso rahaa. Riihikuivaa rahaa ja paljon. Ja mun nuoren rakastajattaren. Mä vein sen samoihin aikoihin pienelle työmaakierrokselle ja eiköhän se treffaillu kohta Ilmaria.

Tuure miltei sylki viimeiset sanat suustaan, enkä tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Mieleni olisi tehnyt kysyä, miksei hän ollut korjannut asioita heti, jos hän oli ollut mainehaitasta huolissaan ja miksi hän oli rakastajattarensa vienyt työmaakierrokselle, mutta sen sijaan tiedustelin hieman ihmeissäni:

-Jos sä et tykkää Ilmarista, miksi sä annoit sille nyt töitä?

-Enhän mä nyt parasta työmiestä jätä ottamatta hommiin, jos siinä on kommarin tai naissankarin vikaa! Se on ollu monessa projektissa mukana, eikä sen työn jälkeä moiti kukaan. Mutta on eri asia antaa sen hoidella mun remontteja kuin mun vaimoa. Se tästä vielä puuttuis, että se pääsis siittään mun lapsenki!

Tuurella ei minusta ollut varaa paljon arvostella jotakuta naissankariksi, mutta hänen huolensa saattoi olla perusteltu. Jos hänen rakastajattarensa oli ollut yhtä surkeassa jamassa kuin minä, hän oli karannut Tuurelta yhtä nopeasti kuin telkkä pöntöstä. Huonosta omastatunnosta huolimatta en ollut ollenkaan varma, mitä tekisin, jos jäisin vielä maatilalle ja keksin ratkaisun, joka olisi paras kaikkien kannalta.

-Anteeksi. Mä en halua mitään Ilmarin kanssa. Ehkä mä oon vaan pitkästyny. Sähän sanoit, että me voitais lähteä Helsinkiin. Vietetään kuherruskuukautta sitten syksyllä. Sillä matkalla, sanoin hiljaa.

Valheet putosivat huuliltani vakuuttavina, koska sitä niiden oli oltava. Vakuuttavia. Muuten Tuure voisi helposti kostaa Ilmarille.

Minua miltei oksetti, kun sanoin viimeiset sanat, mutta Tuuren ilme pehmeni kuten olin toivonutkin ja hän vastasi:

-Se me kyllä voidaan tehdä. Mäkään en oo tottunu pitään pitkiä lomia. Ei riidellä enää rakas, mutta muista, että sun ei kuulu juoksennella palvelemassa ihmisiä, joiden pitää palvella sua.

Painoin pääni ja tuijotin lattiaa, jotten olisi leimahtanut uudestaan. Tuure oli ilmeisesti tyytyväinen reaktiooni, sillä hän sanoi hyvittelevällä äänellä:

-Ja hyvältä sä näytät noinki. Mä panisinki sua, mutta kello on nyt niin paljon, että mun pitää käydä suihkussa ja pelata parit pasianssit. Jos sä haluut tarjota mulle lounasta, sä saat tehdä niin.

Hullu nauru kutitti kurkussani ja silmiin pyrki kyyneleitä syistä, joita en aivan ymmärtänyt. Muistutin itseäni siitä, että olin harrastanut suojaamatonta seksiä nyt jo kolmen eri miehen kanssa, ja jos Tuure heittäisi minut ulos, olisin pian paitsi isätöntä lasta odottava nainen, taas myös monen työn loukussa. Harkitsin yleensä tekemiäni sitoumuksia tarkkaan, enkä tiennyt, miksi sopimus Tuuren kanssa olisi tänään yhtään huonompi kuin kuukausia aiemmin. Vilkaisin suurta timanttia sormessani ja nyökkäsin vaisusti.

-Okei.

-Ja mun puolesta me voidaan lähteä vaikka tänään. Me voitais järkätä vaikka juhlat sun kunniaksi. Esitellään siellä sun taidetta. Sä saat varmasti uusia tilauksia.

Yritin vakuutella itselleni, että jo taiteeni vuoksi minun kannattaisi paeta paikalta. Muuten maalaisin Ilmaria ja vain Ilmaria ja jäisin lopulta kiinni sitä kautta. Jokin sisälläni paiskoi tavaroita ja vastusteli kuin vihainen teini, mutta vastasin nöyrästi:

-Kuulostaa hyvältä. Mä alan pakkaamaan.

*****

Meidän piti lähteä Helsinkiin. Voitko sä laittaa pari kuvaa ateljeesta, kun se valmistuu? t. Elsi

Kävin kavereiden kans parilla viinilasillisella. Ihana ilma!

Taidehallissa on tosi hieno näyttely. Käy kattoon, jos ehdit.

Mikä suoratoistopalvelu olis paras? Mä en löydä mitään hyvää mistään!

Mä oon maalannu yötä päivää. 

Artikkeli ihmiskaupasta Hesarissa. Tuli paha olo.

Ostin silakkaa Kauppatorilta. Niin hyvää.

Loikoilin sohvalla salaisen paheeni parissa ja selasin levottomana whatsapp-viestejäni. Olimme olleet Helsingissä viikon, ja joka päivä olin lähettänyt Ilmarille yhden viestin. Ensimmäisen olin onnistunut naamioimaan kiinnostukseksi ateljeeta kohtaan. Seuraavana päivänä en ollut viitsinyt enää teeskennellä.

Jokaista viestiä edelsi jaakobinpaini terveen järjen ja selittämättömän, piinaavan tarpeen välillä. Olin jo oppinut, että terve järki hävisi aina. Tiesin, että tein väärin, mutta kun olin toistanut saman virheen useamman kerran, olin alkanut pitää itseäni sankarina jo siksi, etten lähettänyt useampaa viestiä päivässä.

Myönnettyäni päivittäisen tappioni ja heitettyäni järjen romukoppaan piilouduin jonnekin, missä sain laatia viestini rauhassa. Vessaan, kukkakauppaan, lähiterassille, ateljeehen. Sydämeni takoi kipeästi ja käteni hikosivat joka kerta, kun lähetin pienen, typerän, arkipäiväisen viestini, ja koko loppupäivän odotin säpsähdellen vastausta.

Sitä ei koskaan tullut.

Ilmari oli lukenut kyllä viestini. Ensimmäisen viestin pyyntöön hän oli reagoinut lähettämällä Tuurelle kuvia ateljeesta, mutta minulle henkilökohtaisesti hän ei vastannut. Se ei estänyt minua toivomasta. Ainakaan mies ei ollut estänyt yhteystietojani ja siten viestejäni, koska näin hänen profiilinsa ja sen, milloin hän oli ollut paikalla.

Poskiani poltteli jälleen nöyryytyksestä, kun havaitsin Ilmarin olleen paikalla vasta viisitoista minuuttia aikaisemmin. Tämänpäiväisen viestin olin lähettänyt jo aamulla torilta, ja koska Tuure oli päättänyt edellispäivänä palata täysipäiväisesti töihin ja oli paraikaakin toimistolla, pystyin vakoilemaan Ilmarin Whatsapp-läsnäoloa olohuoneen sohvalta käsin. Olin tehnyt tänään jo myös vakiokierrokseni Linkedinissä, Facebookissa ja miehen kotisivuilla.

En koskaan ollut ollut vastaavassa tilanteessa. Sellaiseen suohon en ollut ennen joutunut yhden miehen vuoksi, enkä toisaalta ollut kokenut moista radiohiljaisuutta. Nuorempanakin, kun arkailevat teinisuhteeni olivat rikkoutuneet, olin sentään saanut käsiteltyä asiat viestitse tai puhumalla, eikä kukaan ollut jättänyt minulle tahallaan vastaamatta.

Ilmari jätti. Kaikki se aika, joka kului naurettavan yksinkertaisen viestin laatimiseen, siihen liittyvä jännitys, pelko ja toivo – ja sitten odottaminen. Ne tekivät oloni miltei sairaaksi. Vihaiseksikin. Ja silti lähetin seuraavana päivänä uuden viestin.

Minulla oli kuitenkin toinenkin salaisuus. Sellainen, joka oli vastoin kaikkea, mitä olimme Tuuren kanssa ennen naimisiinmenoa sopineet, ja josta minun rehellisyyden nimissä olisi pitänyt olla enemmän huolissani kuin Ilmarille lähetetyistä viesteistä.

Kuukautiseni olivat alkaneet heti Helsinkiin saavuttuamme ja olin ollut niin suunnattoman helpottunut, että olin kävellyt suoraa päätä apteekkiin ja hakenut ehkäisypillerit. Koko viikon olin kerännyt rohkeutta kertoakseni Tuurelle, etten ollut vielä valmis yrittämään raskautta. Ja että jos sitä yritettäisiin, haluaisin tehdä sen klinikalla.

Niin syntiseltä ja kiihottavalta kuin seksi Tuuren lähipiirin miesten kanssa oli alussa tuntunutkin, en enää halunnut, että lapseni saisi alkunsa jossain likaisessa seksisessiossa. Seksisessioita vastaan minulla ei sinänsä ollut mitään, mutta en saanut itseäni heittäytymään niihinkään. Olin koko viikon keksinyt tekosyitä Sebille, Henrikille ja kerran Emilillekin, ja Tuuren kanssa olin alentunut johonkin, mihin en koskaan ennen ollut alentunut. Teeskentelemään nautintoa.

Nyt kuitenkin toivoin, että joku miehistä pääsisi vielä tänään ja saisi minut unohtamaan edes hetkeksi Ilmarin, viestit, häpeän. Ja valheet. Valheet, jotka olivat alkaneet kasaantua kuin jäte saastaisessa asunnossa.

Nousin sohvalta ja päätin lähteä käymään ateljeessani. Maalasin jatkuvasti ja hyvin, mutta inspiraationi kumpusi sellaisista lähteistä, että työskentelykään ei juuri rauhoittanut minua. Olin jo eteisessä tarkistamassa, että laukussani oli avaimet ja kaikki muu tarvittava, kun ovikello soi. En osannut edes ihmetellä asiaa. Pari päivää aiemmin huoltomies oli käynyt korjaamassa keittiön vuotavan hanan, ja yhtenä päivänä olin ottanut vastaan vaateostoksiani kotiinkuljetuksella.

Avasin oven, mutta siellä ei ollut huoltomies, postinjakaja tai kukaan tuttukaan. Vaalea, minua ehkä kymmenisen vuotta vanhempi, hoikka mies hymyili minulle häikäisevästi ja tervehti rennosti:

-Moi. Me ei ollakaan tavattu.

Siniset silmät, kallis vaalea kesäpuku, kapeat komeat kasvot. Emme todellakaan olleet tavanneet. Mies heilautti kädessään kantamaansa kangaskassia.

-Mä oon Lari. Mä toin Tuurelle pari vanhaa konjakkipulloa, jotka mä ostin Ranskasta tossa aiemmin. Kun te kuulemma järkkäätte jotkut kekkerit lähiaikoina.

Lari. Tuuren ex-poikapuoli, jonka kanssa tämä oli omien sanojensa mukaan jäänyt hyviin väleihin. Tuure oli toiminut isäpuolena lähes kaksikymmentäviisi vuotta Larille, jonka tämän entinen vaimo oli saanut ollessaan vasta 18-vuotias, ja tietääkseni Lari teki töitäkin it-firmassa, jonka hallituksessa Tuure istui. Olin kerran jo naimisiin mentyämme kysynyt Tuurelta, miksei hän pitänyt Laria mahdollisena perijänään, jos biologisella isällä ei ollut väliä. Jos olin rivien välistä oikein tulkinnut, Tuurea harmitti se, että Lari oli läheinen varsin varakkaan biologisen isänsä kanssa.

Hymyilin hiukan epävarmasti, sillä en ollut varma, mitä mieltä Lari minusta oli näennäisestä ystävällisyydestään huolimatta. Hän ei ollut tullut häihin, mutta sitä en kauheasti ollut jaksanut ihmetellä ottaen huomioon, kuka hänen äitinsä oli.

-Mä en aio laittaa sua ristikuulusteluun tai kiduttaa, mies heitti hetken hiljaisuuden jälkeen.

Naurahdin vaivautuneesti ja yritin heittää kevyesti:

-Hyvä.

-Enkä mä pystyis vaikka haluisinki. Sä tosiaan oot kaunis.

Nielaisin raskaasti, kun kohtasin flirttailevat siniset silmät.

-Hyvä, jos sua ei…hmm…häiritse meidän…

Lari heilautti kättään tavalla, josta mieleeni tuli Tuure ja hän vastasi:

-Mä oon aikuinen mies, eikä mun mutsi oo mikään sekopää. Tuuren ja sen ero oli oikein sivistyny ja sä tulit kuvioihin paljon myöhemmin.

Pidin Larin mutkattomasta suhtautumisesta ja flirttailevasta hymystä ja mielessäni alkoi poltella jotain todella tuhmaa, mikä varmasti tyhjentäisi pääni edes hetkeksi. Larin oli pakko olla sallittujen listalla. Tuure olisi varmasti kertonut, jos ei olisi ollut.

-Haluisitko sä kahvia tai jotain? Voitais vähän jutella, kun ei oo ennen tavattu, ehdotin kepeästi ja sujutin ääneeni annoksen kutsuvuutta.

Lari silmäili siniseen hellemekkoon puettua varttani melkoisen hitaasti ja nyökkäsi sitten hitaasti.

-Jotain kylmää. Nyt on liian kuuma kahville.

-Täällä on olutta ja tietysti kaikenlaista alkoholitonta, henkäisin hieman järkyttyneenä ajatusteni suunnasta, mutta kuuma odotus jo suonissa kiemurrellen.

Käännyin kävelemään edellä keittiöön ja työnsin takapuoltani taaksepäin, jotta Lari saisi mahdollisimman hyvät näkymät.

-Saksalaista jos on. Faijalla on yleensä weissbieriä, mies sanoi takaani.

Ilmeeni näytti epäilemättä yllättyneeltä ja Lari selitti:

-Mä olin vaan seitsemän, kun Tuure ja äiti meni naimisiin. Mun oikea isä on isä ja Tuurea mä kutsun faijaksi.

-Okei. Niin tietysti, nyökkäilin hieman hämmentyneenä ja otin esiin kaksi puolen litran pulloa.

Avasin pullot ja valutin vaalean, samean nesteen oikeaoppisesti korkeisiin laseihin, kuten Tuure oli opastanut. Kun nostin toisen lasin ja käännyin ojentamaan sitä Larille, mies seisoi yllättävän lähellä ja huomasin hänen katseensa käväisevän mekkoni kaula-aukossa.

-Sä oot kuulemma taiteilija, ja Tuure sanoi, että täällä on monta sun työtä. Esittelisitkö sä niitä mulle?

Olin helpottunut Larin minulle tarjoamasta tilaisuudesta puhua siitä, minkä tunsin perin juurin ja sanoin innokkaasti:

-Suurin työ on tossa olohuoneessa ja toinen melkein yhtä iso on työhuoneessa. Mutta on täällä muutaki.

Johdatin vieraani olohuoneeseen ja selitin, kuinka melkein väkivaltaiselta näyttävän punaisen ja ruskean sävyisen työn taustalla oli ollut minua syvästi järkyttänyt isän sydänkohtaus. Lari vaikutti kiinnostuneelta ja kyseli tekniikoistani ja opinnoistani, mutta kaiken aikaa hän kuulosti niin asialliselta, että aloin peruuttaa suunnitelmistani.

Joku tuttu mies varmasti pääsisi huomenna. Kyllähän minä nyt muutamasta viestistä yli pääsisin. Ja e-pillereistä voisin kertoa Tuurelle jo tänään. Palautin ajatukseni keskusteluumme, kun Lari kehui olohuoneen toisella puolella olevaa pienempää työtä. Päätin yrittää viettelyn sijaan kaupantekoa.

-Haluisitko säkin ostaa? Jos sä pääset niihin bileisiin, sä näät enemmän valikoimaa.

-Hmm. Mä harkitsen. Mä en oo niin rikas kuin faija.

Siemaisin olutta ja kallistin päätäni vain aavistuksen keimailevasti:

-Pienemmät työt ei maksa niin paljon. Ja mä voin antaa alennusta.

-Etkö sä anna ilmaiseksi? Kun me ollaan oikeestaan perhettä ja kaikkea?

Olin vetää olueni väärään kurkkuun, mutta sitten kurkustani karkasi kikatus.

-Sä oot näköjään oppinut faijaltas flirttailun jalon taidon.

-En mä varmaan niin hyvä oo. Kun en mä sun kaltaista saalista oo vielä löytäny.

-Hyi sua. Mähän oon käytännössä sun äitipuoli.

-Se onki mielenkiintoinen ajatus, Lari totesi ja virnisti niin pahankurisesti, että poskeni alkoivat hehkua.

Rupattelimme taiteesta ja kesän tapahtumista samalla, kun vein miestä maalaukselta toiselle. Lari oli Ranskan lisäksi viettänyt aikaa Ruotsissa, ja minä puolestani kertoilin häistä ja maatalolla viettämästäni ajasta.

-Mä kuulin, että Kariniemi on siellä remppaamassa, Lari heitti niin yhtäkkiä, että se vaikutti minuun kuin pommi.

Suutani kuivasi ja lävitseni kävi tuskallinen värähdys, mutta myönsin nopeasti:

-Joo. Se talo oli jo melkein valmis, mutta navettaan tehdään mulle ateljee.

-Mä tapasin sen muutaman kerran, kun se remontoi Espoon taloa. Se on hyvä. Ei faija olis keksiny ite, miten sen talon kylppärin saa niin isoksi ilman, että tilaa häviää juuri mistään tärkeästä.

Halusin epätoivoisesti siirtyä pois aiheesta Ilmari Kariniemi ja kiekaisin nopeasti:

-Mennäänkö kattoon se työhuoneen työ? Se on iso kans ja sinisävyinen. Sopii hienosti siihen turkoosiin divaaniin.

-Sopiihan se, Lari myönteli ja siirryimme Tuuren valtavaan työhuoneeseen.

Seisoimme hetken mustaksi lakatun työpöydän edessä ja katselimme työtä, jonka ostamisesta suhteeni Tuureen oli saanut alkunsa. Mainitsin sitten Larillekin, miten hitaasti maalaaminen oli keväällä edennyt, kun olin ollut niin kiinni muissa töissäni. Lari oli vaiennut ja äännähteli vain silloin tällöin myöntävästi, kunnes sanoin hieman nolona:

-Ehkä mä pitkästytän sua. Me voidaan mennä…

-Ei. Ei siitä oo kyse. Toi taulu on hieno, mutta oikeestaan mä ihailin just äsken jotain aivan muuta.

Vilkaisin sivulleni ja huomasin Larin kääntyneen puoliksi minuun päin. Miehen siniharmaat silmät olivat avoimen uteliaat, ja hän sanoi hitaasti:

-Tuure kertoi, että te yritätte lasta. Sä varmaan tiedät, että faija ei voi saada muksuja.

Olin niin yllättynyt, että olutlasini uhkasi kellahtaa ja Lari suoristi sen nopealla liikkeellä.

-Sori, mies nauroi ja lisäsi:

-Mä tiedän, että se on vaivannu Tuurea. Ja mä tiedän vähän muutakin. Jotain mitä mutsi joskus humalapäissään selitti. Ootko sä…tavallista vapaamielisempi tyttö, Elsi?

Häkeltyneisyyteni karisi osittain Larin avomielisen ja kiusoittelevan ilmeen ansiosta ja naurahdin.

-Mä en tosiaan osannu oottaa, että tää tulis puheeksi.

-Mä näin kuvia susta siinä hääpuvussa. Ei kai kukaan terve mies osaa ajatella muuta kuin seksiä sellaisen morsiamen nähdessään, Lari kehräsi pehmeästi.

Nielaisin, kun kiihko läikähti vatsanpohjassani. Olikohan tämä hyvä idea? Ei tietenkään ollut. Vai oliko? Lari oli Tuuren mielestä kaikin puolin fiksu ja hyvätapainen mies, mutta olisiko fiksu ja hyvätapainen mies ottanut puheeksi tällaisia asioita? Mies näki ilmeisesti hämmennykseni ja hän huokaisi.

-Älä pelkää. En mä raiskaa sua kuin joku hirviö. Mä oon pahoillaan, jos mä innostuin liikaa.

Ajatukset pyörivät villinä pyörteenä päässäni ja tunsin odottavan jyskytyksen käynnistyvän jalkovälissäni. Eihän Tuure ollut pahastunut Emilistäkään. Ja minä todella, todella kaipasin jotain, mikä piristäisi minua.

Siemaisin loput oluestani, joka kihelmöi jo mukavasti päässäni ja vastasin hieman haparoiden:

-Jos sun täytyy tietää, niin kyllä mä oon…hmm…aika vapaamielinen. Mutta eikö se olis vähän liikaa?

Larin huulille syttyi taas hymy, hän kohotti kulmiaan ja hipaisi paljasta olkapäätäni.

-Se kai riippuu siitä, onko se meistä liikaa?

Himo alkoi soittaa kellojaan sisälläni äänekkäämmin, ja laskin olutlasin työpöydälle Larin lasin viereen. Käännyin niin, että seisoin miestä vastapäätä ja katsahdin kapeisiin kasvoihin.

-Sähän voisit näyttää, mitä sulla on mielessä ja mä sanon sitten, onko se liikaa?, ehdotin houkuttelevan pehmeällä äänellä.

Miehen silmät tummuivat ja hän hymyili hitaasti. Hänen otteensa eivät kuitenkaan olleet hitaat. Hänen kätensä nousivat käsivarsilleni, liukuivat ylemmäs ja sitten hän hivutti mekkoni ohuet olkaimet alas niin, että vaate valahti alas ja paljasti rintani.

-Jumalauta, miten ihanaa, Lari henkäisi ja puristi toisen kätensä hieman epäröiden rinnalleni.

Vingahdin nautinnosta ja liikahdin lähemmäs, kun tunsin pilluni paisuvan ja kostuvan kevyistä hyväilyistä. Larin oli pakko olla sallittujen listalla. Se, etten tiennyt varmasti, lisäsi kiihkoani, mutta päätin, että se oli vain pieni synti verrattuna suurempiin petoksiini.

-Kun mä tiedän kaiken, minkä tiedän, sä et varmaan voi syyttää mua, jos mä oon haaveillu mun seksikkäästä äitipuolesta aika monta kertaa. Oisin varmaan haaveillu, vaikken mitään tietäiskään, Lari sanoi samalla, kun siveli hitaasti kämmenillään nopeasti kiristyviä kumpujani.

Hengitykseni kiihtyi ja painauduin lämpimiä sormia vasten. Tilanne, jonka keskelle olin päätynyt, tuntui niin sopimattomalta. Äitipuoli. Tuuren kasvattipoika. Tuuren tietämättä. Sanat singahtelivat tietoisuudessani, ja rintojani pitkin juoksevat mielihyvän väreet lujittivat päätöstäni.

Lari näki antautumisen kasvoiltani, ja hän kumartui painamaan suudelman olkapäälleni ja sitten kaulalleni. Nykäisin nopeasti miehen vyötä, sillä nyt kun olin päätökseni tehnyt, halusin Larin ottavan minut nopeasti. Nopeasti, rumasti ja räjähtävästi. Vielä räjähtävämmin, kuin eräs toinen mies oli minut ottanut.

Lari tuntui ymmärtävän, mitä halusin ja hän tempaisi mekkoni alas lanteiltani kovin ottein. Kun seisoin hänen edessään tummansinisissä pitsistringeissä, hän kuljetti käsiään taas rinnoillani, sitten vatsallani ja sujautti lopulta sormensa reisieni väliin. Värisin viileän ilman ja kuumaksi kasvaneen kiiman voimasta ja huokaisin.

-Koske muhun, kuiskasin ja tarrasin Larin mukavan leveisiin hartioihin, kun hän ujutti sormensa pitsin alle häpyhuulilleni.

-Koskenko mä nyt tarpeeksi?, mies murahti ja siveli kevyesti jo paljastavan liukkaita poimujani.

-Et, minä voihkaisin ja hieroin itseäni miehen sormia vasten.

-Tule, Lari kehotti ja talutti minut parin metrin päässä olevan divaanin ääreen, jossa oli näyttävä, kaareva pääty toisessa päässä, muttei muita nojia.

Hän asettui taakseni, siveli vatsaani ja kuljetti sormiaan pakaravaossani, kunnes huokaisi:

-Ihanan pyöreä perseki. Joko sulla on ollu kovasti vientiä?

Mies likisti minut itseään vasten ja alkoi hivuttaa pöksyjäni pois.

-Vähän. On ollu pari…

Lari naurahti tukahtuneesti, ja kun stringini putosivat nilkkoihini, hän tarttui rintoihini jo kovakouraisemmin ja supatti korvaani:

-Pari vai parikymmentä? Mun kai pitäis pelätä jotain tauteja, mutta mä en taida pelätä tarpeeksi.

Hän pyöritteli rintojani kovin sormin ja nauroi matalasti, kun hieroin takamustani puvunhousujen alla tuntuvaa kovaa kalua vasten.

-Okei, nyt mennään. Menisitkö sä polvilleen siihen divaanille. Kädet päätyä vasten. Mä haluun kattoa sua.

Huojahdin hiukan, mutta kiipesin divaanille, kuten käskettiin. Rintojani jomotti ja pilluni paisui niin nopeasti, että kaipasin jo kärsimättömästi toimintaa, mutta yritin asettautua lepotuolille mahdollisimman viettelevään asentoon. Nojasin päätyyn käsilläni ja kaarsin selkääni niin, että rintani törröttivät pystyssä ja takamukseni nousi tarjolle. Näin Larin silmien seuraavan jokaista liikettä ja avasin reisiäni ensin vähän ja sitten lisää.

Viileä ilma huokaili polttavan kuumaa vakoani vasten ja kysyin käheästi:

-Näinkö? Oonko mä nyt hyvä äitipuoli?

-Tosi hyvä. Itteensä tarjoava tuhma panopuu. Just sellanen, kuin mä oon unelmoinu.

Lari astahti luokseni, hänen kätensä vaelsi selälläni, ja kun hänen sormenpäänsä liukuivat taas jalkoväliini, hän mutisi:

-Ja niin saatanan märkä. Eihän suhun tarvi ees koskea.

Voihkin mielihyvästä, ja kun mies kurottautui nipistelemään nännejäni, uikutin malttamattomana:

-Ota mut jo.

-Ihan varmasti. Me ehditään tehdä tää toisenki kerran, ennen kuin faija tulee.

En löytänyt sanoja. Sana faija kohisi korvissani ja käänsin katseeni kohti riisuutuvaa miestä. Larilla oli voimakas, hoikka vartalo, ja kun hän riisui bokserinsa, näin paksun, suoran kullin seisovan ylpeästi ja tummanpunaisena vaalean karvoituksen keskellä. Minua varten.

-Mieti, jos mä saan pantua sut paksuksi. Helvetti mä sekoan, kun mä aattelen sitä, mies sanoi ja pyörähti viimein taakseni.

Se oli erittäin epätodennäköistä, mutta ajatus kiihotti minua silti. Tunsin kielen pakaroillani ja pakaravaossani, lipaisemassa kolostani tihkuvaa nestettä ja hieraisemassa peräaukkoani. Huulet kulkivat pitkin selkääni ylemmäs, sormet kaivautuivat lanteisiini ja sitten Lari painautui selkääni vasten. Hän kurottautui olkani yli katsomaan rintojani ja urahti:

-Enempää sä et esileikkejä saa, senki pikku narttu.

-Niin, minä vinkaisin ja huokaisin, kun Larin kalu painautui lihaani ja liukui häpyhuulieni välissä.

Keinutin lantiotani niin, että miehen kulli hieroi turpeita poimujani, mutta jäykistyin paikoilleni, kun mies runttasi elimensä pillunsuulleni ja ähkäisi:

-Mä en olis ikinä uskonu, että mä saan maistaa faijan herkkua. Ainakaan näin pian.

En olisi pystynyt vastaamaan, vaikka olisin halunnut ja odotin reidet vapisten, että mies työntyisi sisääni. Minä tosiaan tunsin itseni nartuksi. Likaiseksi lutkaksi, joka pani aviomiehen sukulaisia silmää räpäyttämättä. Tunsin paksun kullin liukuvan sisääni muutaman sentin ja valitin nautinnosta, kun pilluni supistui ja kiristyi Larin ympärille. Mies mutisi jotain käsittämätöntä, mutta jatkoi sitten ja puski sisälleni koko pituudeltaan.

-Kuuman äitipuolen tiukka vittu. Mä en helvetti keksi, mikä tuntuis paremmalta, mies supisi ja tunsin hänen tarttuvan toisella kädellään poninhäntääni.

Pilluni sykähteli jo lähes tuskallisesti ja rinnastani levisi tiukkoja mielihyvän iskuja ihoni alla. Ähkin vaimeasti, kun Lari pakotti minut odottamaan ja nautiskeli paikoillaan. Miehen vartalo vapisi hienoisesti, ja hän siveli toisella kädellään rintojani ja vatsaani raskaasti hengittäen.

Kun hän viimein alkoi naida, hän muuttui toiseksi ihmiseksi. Hän nykäisi minut divaanille niin, että ylävartaloni valahti alas ja takapuoleni sojotti pystyssä, ärähti kirosanan ja alkoi nussia kovin, nopein työnnöin, jotka saivat vartaloni nytkähtelemään ja divaanin allamme liikahtelemaan. Otsani painautui divaaniin, rintani viistivät pehmeää kangasta ja haukoin happea, kun Larin käsi kiertyi entistä tiukemmin hiuksiini.

Mies takoi minua kärsimättömästi ja juuri niin rumasti kuin olin halunnutkin, mutta kauhukseni vatsanpohjassani leimahdellut nautinto alkoi kuolla. Pumppasin lantionpohjanlihaksiani saadakseni jalkovälini innostumaan uudestaan ja yritin keskittyä kuuntelemaan rajun panemisen ääniä. Litinää ja maiskahduksia, vasta puoli tuntia aiemmin tapaamani miehen käheitä voihkaisuja, divaanin jalkojen kolahtelua lattiaa vasten. Pilluni sykähteli, mutta liian vaimeasti ja suustani karkasi:

-Kovempaa! Pane kovempaa.

-Helvetti, Lari huohotti ja tunsin hänen laskevan toisen jalkansa lattialle tueksi.

Mies työntyi entistä syvemmälle, kouri rintaani kovakouraisesti ja nykäisi minua sitten lujasti hiuksista. Nipistin silmäni kiinni ja vinkaisin.

-Kohta tulee, Lari ärisi ja minusta tuntui, että hänen kalunsa kovettui entisestään.

Tarjosin itseäni takamus pystyssä ja rinnat heiluen, tunsin yhä rajummiksi muuttuvat työnnöt, ja g-pisteeni alkoi kipinöidä vihdoin sinnikkäämmin, kun raotin silmiäni ja näin taideteokseni ja Tuuren työpöydän. Lari työnsi sormensa äkkiä peräaukkooni ja ärähti:

-Mä tuun saatana nussiin sua sittenki, kun sä oot maha pystyssä. Tuun varmasti.

Säädytön mielikuva räjähti aivoissani, pilluni lypsi Larin kalua jo tiukemmin, mutta olin auttamatta myöhässä. Pääni tömähti divaanin päätyyn, kun Lari porasi sisääni kuin jääkaira ja karjaisi nautinnosta. Mies romahti huohottaen päälleni ja henkäisi sitten:

-Helvetti, mitkä kyydit sulta saa.

Yritin antaa itseni rentoutua, mutta jo seksin aikana aivoihini pyrkinyt todellisuus pääsi pintaan ja minua kadutti. Mitä minä oikein yritin itselleni todistaa? Sitäkö, ettei elämässäni muhinut jotain, mitä en itsekään ymmärtänyt? Tyytymättömyyttä, epäilystä, kurottelua jotain sellaista kohti, mitä minulle ei edes oltu tarjottu. Tympeä ahdistus huuhtoi rintaani ja aloin miettiä, miten pääsisin Larista mahdollisimman nopeasti eroon.

Sitten kuulin ääntä keittiöstä. Puhelin. Minun puhelimeni. Se kilahti.

Voisiko se olla Ilmari? Ehkä hän halusi kommentoida jotain. Vaikka silakoita. Unohdin järjettömyyksissäni kaiken muun, ponnistin yhtenä raajojen sekamelskana Larin alta ja selitin hätäisesti:

-Mä ootan viestiä.

Juoksin ilkosen alastomana Tuuren työhuoneesta keittiöön, seksin jäljet vartaloani pitkin valuen ja otin jo vaienneen puhelimen hurjasti täriseviin käsiini. Tämä ei ole normaalia, päässäni tikitti, mutta ääni hukkui veren kohinaan korvissani.

Ja sitten näin sen. Saapuneen viestin. Se oli Ilmarilta.

Mulla on darra. Silkkaa maistuis.

Olin niin hehkuvan onnellinen, että auringonpaisteen huoneeseen levittämät säteet tuntuivat kietoutuvan ympärilleni ja lämmittävän minut päästä varpaisiin. Tuijotin viestiä virheineen ja silitin sormenpäälläni muutamaa pientä sanaa, jotka olivat tehneet minut onnellisemmaksi kuin mikään pitkään, pitkään aikaan. Sitten sain uuden viestin.

Helvetti. Silakka*

Tirskahdin ja aloin jo kirjoittaa uutta viestiä, kun kuulin takaani:

-Mitä sä ryntäilet?

Melkein heti tunsin miehen takanani. Larin käsivarsi kietoutui ympärilleni, mutta livahdin nopeasti karkuun puhelin kädessäni.

-Mulla on…tapaaminen. Sun pitää lähteä, henkäisin nopeasti.

-Joko sun huomiosta kilpailee joku toinenki?, Lari kysyi kevyesti.

Suutahdin ehkä hieman tekopyhästi.

-Mulla on menoa. Mä teen muutaki ku harrastan seksiä.

Lari perääntyi ja näytti hämilliseltä.

-Okei. Älä hermostu. Sä et aiemmin vaan vaikuttanu niin kiireiseltä.

-Mä huomasin just, miten paljon kello on, valehtelin sumeilematta.

Senhän minä nykyisellään jo osasin, ajattelin lievää itseinhoa tuntien. Lähdin kuitenkin päättäväisesti kohti kylpyhuonetta ja kuulin Larin sanovan:

-Mä soittelen.

Tuskin kuulin. Minulla oli niin paljon tekemistä. Kahden tekstiviestin tavaamisessa kuluisi varmasti koko ilta. Ja minun pitäisi suunnitella vastauskin.