Olin aivan saatanan vihainen. Se oli ollut viime aikoina pysyvä tila, ja sanat ”viime aikoina” alkoi tarkoittaa jo kuukausia. Mielialaani oli monia syitä, mutta minusta tuntui, etteivät ulkoiset syyt olleet täysin syypää huonotuulisuuteeni. Itse asiassa en ollut edes aivan varma, oli vihaisuus oikea termi kuvaamaan olotilaani. Ainakaan kokonaan.

Äitini oli vuosien jälkeen palannut rakkaasta Krishna-temppelistään Suomeen ja raastoi jatkuvasti hermojani, kun hän yritti värvätä minua Helsingin yliopiston teologisesta omaan yliopistoonsa – Bhaktivedanta-korkeakouluun, jossa olisin saanut hänen mielestään huomattavasti oikeampaa uskonnollista opetusta. Eli vaishnava-teologiaa.

Olin rähjännyt äidilleni, etten halunnut enää ikinä palata temppeliin, tuhria itseäni saveen ja nähdä nälkää. Saatikka pohtia sielujeni moninaisuutta ja tärkeyttä. Sillä sitä elämäni oli ollut, kun yhtäkkiä avioeron jälkeen valaistunut äitini oli raahannut minut 13-vuotiaana Intiaan ja Krishna-liikkeen pariin.

Mutta äiti ei ollut ainoa ongelmani – eikä suinkaan suurin. Olin ollut hänelle vihainen ja vuosia ja vuosia, eikä se ollut mitään uutta. Oli muitakin syitä.

Opiskelijatoverit ympäriltäni valmistuivat ja pääsivät töihin. Koska opiskelin teologiaa, monet rupesivat papeiksi, mutta yhtä monet löysivät töitä myös muilta aloilta. Itse tähtäsin jälkimmäiseen ryhmään. Teoriassa. Minulla oli ollut niin kiire naida ja juopotella, etten ollut edennyt opinnoissani kuten muut. Ja nyt esimerkiksi Maria, joka oli samalta vuosiluokalta, alkoi olla pian valmis väitöskirjansa kanssa, vaikka teki sitä Lapista käsin.

Minulla oli gradu kesken 28-vuotiaana. Eikä edes kunnolla kesken. Alkuvaiheessa oli täsmällisempi ilmaisu.

Sitten oli tuskastuttava pariutumisilmiö. Olin ollut kesän mittaan kolmissa häissä, ja jos mukaan laskettiin juuri mainitun Marian häät viime syksynä, olin ollut vihkiseremonioissa vuoden sisään yhteensä neljä kertaa.  Asiaa ei auttanut, että minulla oli juuri Marian suhteen huono omatunto, sillä olin saarnannut hänelle aika pitkään ja ankarasti siitä, kuinka typerä ja jättimäinen virhe oli ollut lähteä Lappiin miehen perään, jonka hän oli tuntenut vain kaksi viikkoa.

Ilmeisesti olin ollut väärässä. Maria suorastaan sädehti onnea, ja minua ällöttivät ne hellät katseet ja vieri vieressä kyhnääminen, jota hän ja hänen miehensä Tuomas harrastivat. Koko ajan. Muutkin vastanaineet tekivät sitä, mutta Maria ja Tuomas olivat aivan omassa luokassaan, mitä kyhnäämiseen tuli.

Hyvä on!, mieleni teki karjua heidät nähdessäni. Hyvin menee, seksiä riittää, se on ihanaa ja kaikki on taivaallisen hyvin. Ainakin pinnalta katsoen. Puhkuin mielessäni, että herra yksin tiesi, mitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaikki ne parisuhteet pitivät sisällään. Sitten muistutin itseäni siitä, että puolet avioliitoista karahtaa karille. Hah. Siihen pisteeseen päästyäni soitin jollekin vakipanolleni tai hain Tinderillä itselleni uuden.

Toissapäivänä olin melkein itkenyt sen jälkeen, kun viimeisin mies oli nainut minua koko yön ja lähtenyt. Hän oli ollut naimisissa, ja kun olin kysynyt, hän ei ollut osannut heti edes sanoa, miksi petti vaimoaan. Sitten hän oli todennut, että oli vain tylsistynyt, eikä seksi ollut koskaan oikein luistanut.

Olin hämmentynyt ja vielä vihaisempi, kun kyyneleet yrittivät pintaan. Minä en pillittänyt enkä varsinkaan siksi, että sain kerta toisensa jälkeen törmätä elämän karumpaan puoleen toisin kuin useimmat ystäväni. Purin hammasta ja muistutin itseäni siitä, että oli parempi elää elämäänsä silmät auki kuin jonkun petollisen aviomiehen hyväuskoisena vaimona. Selitin itselleni, että olin hiukan onneton aivan luonnollisista syistä. Ystävät katosivat ympäriltäni, olin itse jumiutunut opintoihini ja tein jatkuvasti töitä seurakunnissa tai jopa yrityksissä naurettavalla harjoittelijan palkalla.

Jossain vaiheessa Doris oli ollut cool. Itse asiassa aika pitkäänkin.

Sen jälkeen, kun olin häipynyt äidin vaikutuspiiristä, olin puskenut peruskoulun puuttuvat opinnot ja aikuislukion läpi ylhäisessä yksinäisyydessäni ja päässyt teologiseen tutkimaan ihmisten epätoivoisia ja typeriä yrityksiä selittää maailmaa jollain itseään suuremmalla. Tai sillä mielellä olin teologiseen hakenut. En ollut tunnustanut kenellekään, että eräässä vaiheessa elämääni olin alkanut ajatella vähän toisin, vaikka olinkin jatkanut alkoholismin rajamailla tanssahtelua,  irtoseksin harrastamista ja bileiden keskipisteessä keikailua.

Nyt en tuntenut oloani enää cooliksi. Aivan päinvastoin. Olin vitunmoinen luuseri. Ei tutkintoa, ei kunnollista työpaikkaa, ei miestä tai perhettä. Viimeksimainitusta en ollut koskaan varsinaisesti haaveillut, mutta olisihan sillä puolensa, jos…

Keskeytin ajatuskulkuni siihen ja palautin mietteeni tiukasti opintoihini. Ainakin pohjatyö gradua varten olisi pian tehty. Istuin junassa matkalla kohti kolmattakymmenettätoista ja viimeistä haasteltavaani. Hän oli Turun arkkihiippakunnan tuore piispa Volter Helakorpi. Sellainen pakana kuin minä en ilman teologian opintojani tietenkään olisi tiennyt, mitä eroa on arkkipiispalla ja arkkihiippakunnan piispalla, mutta juttu nyt on vain niin, että Turun arkkihiippakunnassa on kaksi piispaa. On suurin, kaunein ja mahtavin eli arkkipiispa ja lisäksi yksi yhdeksästä tavallisesta piispasta – eli Volter Helakorpi. Kirkko ei tietenkään olisi esitellyt piispojaan ehkä aivan minun tavallani, mutta minulla olikin oma tapani ajatella aika monista asioista.

Ajattelipa piispoista kuitenkin mitä hyvänsä, Helakorven saavutus ei ollut aivan pieni. Hän oli vain 38-vuotias ja siten heittämällä Suomen nuorin piispa. Olin miettinyt aivan tosissani, miten naimaton, suorapuheisuudestaan tuttu pappi oli kiivennyt sellaiseen asemaan. Uudistumispyristelyistään huolimatta kirkko oli vieläkin varsin vanhakantainen, usein varovainen kannanotoissaan ja jakautunut laajoine konservatiivisine piireineen. Volter Helakorpi taas oli mies, joka kannatti avoimesti esimerkiksi samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoja ja naisen oikeutta aborttiin sekä piti avoliittoa vallan mainiona tapana testata parisuhdetta. Muun muassa.

Siinä mielentilassa ajatus Volter Helakorvestakin nakersi itsetuntoani. Mies oli minua vain kymmenen vuotta vanhempi ja piispa. Piispa, jumalauta.

Olin saanut osoitteen Turun keskustan Aurakadulle ja siitä olin päätellyt, että Helakorpi ei asunut edustusasunnossa, ja että haastattelisin häntä tämän kotona. Minun tietääkseni Aurakadulla ei ollut mitään kirkolliseen toimintaan viittaavaa. Jäin junasta päärautatieasemalla ja huomasin Google Mapsistä, että jos oikaisisin Puolalanmäen kautta, olisin Taidemuseolla ja Helakorven osoitteessa muutamassa minuutissa.

Haastattelua varten olin pukeutunut tahallisen provosoivasti. Graduni aihe oli naimattomien pappien seksuaalielämä, ja minua kiinnosti aina haastateltavani suhtautuminen minihameeseen tai tiukkoihin pillifarkkuihin ja antavaan kaula-aukkoon, vaikken reaktioista tietenkään mitään kirjoittaisikaan. Se oli pelkkää omaa kieroutunutta hupiani. Kiusa se oli pienikin kiusa.

Tällä kertaa olin pynttäytynyt tavallistakin huolellisemmin. Olin nostanut puolipitkät, viljanvaaleat hiukseni näyttävälle, korkealle nutturalle, ripustanut Kanarian lomalta ostamani suuret ruosteenpunaisista kivistä sommitellut riipukset korviini ja pukenut ylleni Marian häihin ostamani mekon, joka muistutti mekkoa, joka Marilynilla oli päällään elokuvassa, jossa hänen pukunsa nousee äkkiä liehumaan hänen ympärillään. Minun mekkoni vain oli punainen – ja ylsi vain polven yläpuolelle. Puvun hameosa oli pliseerattu ja kaula-aukko oli aivan yhtä syvä kuin legendaarisessa mekossa. Selkäpuolikin tarjosi paljasta pintaa sen v-muotoisen leikkauksen ansiosta. Elokuun alun upeassa säässä en tarvinnut edes takkia.

Yleisesti ottaen papit olivat olleet masentavan asiallisia ja ystävällisiä, ja olin saanut pukeutumisellanikin aikaan vain pari nopeaa, harhailevaa katsetta, mitä miehiin tuli ja yhden paheksuvan mulkaisun yhdeltä naiselta – ja hänkin oli korjannut ilmeensä nopeasti kuriin. Haastateltavani olivat myös ärsyttävän hyveellisiä ja kilttejä, jos nyt puhuivat totta. He treffailivat lähinnä seurakunnan muita työntekijöitä tai ainakin jäseniä, siveästi tietenkin. Pari haastateltavaa oli myöntänyt hakeneensa seuraa jollain työmatkalla tai harrastaneensa joskus seksiä ilman seurustelutarkoitusta. Sitten joukossa oli niitä, jotka seurustelivat vakituisesti ja harrastivat siten seksiäkin, vaikka eivät olleet vielä kihloissa tai naimisissa. Yksi iloluontoinen nainen oli riemukseni myöntänyt käyttävänsä Tinderiä, valehtelevansa joskus ammattinsa ja ajavansa välistä kauemmaskin vain, koska ruumiilliset tarpeet voittivat.

Ähräsin tietokonekassiani vähän paremmin olkapäälleni vaeltaessani kohti oikeaa osoitetta ja mietin, olinko ehkä kuitenkin liioitellut asuni kanssa. Näytin enemmän siltä, kuin olisin menossa häihin tai ainakin yökerhoon kuin haastattelemaan piispaa.

Asiaan saattoi vaikuttaa kuva, jonka näit Volter Helakorvesta, pieni ääni kuiskasi korvaani. Puistin ärtyneenä päätäni, ja ääni vaikeni hetkeksi. Se kuitenkin palasi pohdittuaan ilmeisesti asioita. Itse asiassa sinä tuijotit sitä kuvaa. Kauan. Minä käskin äänen pitää naamansa ummessa ja pistin päättäväisesti töppöstä toisen eteen. Totta kai edustuskuvat olivat…no, edustavia.

Ja mies oli pappi. Ei. Piispa! En voisi ikinä kuvitella kiinnostuvani jostain säälittävästä kiihkouskovaisesta, edustava tai ei.

Se, että Helakorpi oli ylipäänsä suostunut haastateltavaksi, oli ollut minulle valtava yllätys. Arvelin, että nimettömyys oli vaikuttanut asiaan. Haastattelut käsiteltäisiin aiheen tulenarkuuden takia gradussani anonyymeinä, ja ehkä juuri se oli saanut modernina tunnetun piispankin osallistumaan.

Laskettelin taidemuseon ohitse kahdeksan sentin koroissani – punaisissa uusissa mokka-avokkaissa, jotka olin bongannut kirpparilta. Helakorven asunto sijaitsi vanhassa jugend-talossa, joka oli kauniin okranvärinen ja täynnä ihastuttavia yksityiskohtia ja kaariholveja. No, piispat tienasivat aika mukavasti, ajattelin kuivasti porttia lähestyessäni.

Sitten silmäni osuivat edessäni laskeutuvalle Aurakadulle, joka johti torille ja Hansa-korttelin yhdelle sisäänkäynnille. Noin sadan metrin päässä mäkeä ylös nousi valtavan kokoinen mies. Eikä ollut epäilystäkään, kuka hän oli. Miehen paksut maantienruskeat hiukset olivat sävyltään niin kylmät, että ne näyttivät hänen lähestyessään miltei tummanharmailta. Tavallista pidemmät suortuvat liehuivat tuulessa, paksut tummat kulmat olivat keskittyneessä kurtussa, ja hänen päällään oli upeasti istuva musta puku, violetti paita, papinkaulus ja kaulassa kultainen risti pitkässä kultaisessa ketjussa.

Jostain syystä jouduin puristamaan kassiani lujempaa ja tarkistin, että jalkapohjani olivat edelleen asfaltissa. Mies saavutti minua vääjämätöntä vauhtia ja hetken päästä hän nosti katseensa ja huomasi minut. Minulle tarjoiltiin sellainen hymy, että räpyttelin silmiäni kuin minua olisi häikäissyt aurinko.

Selvä. Olin valmis myöntämään sen. Volter Helakorpi oli järisyttävän upea ilmestys, piispa tai ei. Olin aina ollut heikkona tuontyyppiseen suuhun. Leveään, selkeämuotoiseen ja täyteläiseen. Ja miehen hymyillessä hänen poskeensa ilmestyi vielä heikottavan seksikäs hymykuoppa. Hänen nenässäänkään ei ollut valittamista – se oli suora, pitkä ja…miehekäs. Suuri. Mielessäni käväisi, mitä suurinenäisistä miehistä oli tapana sanoa.

Kun Helakorpi oli parinkymmenen metrin päässä, hän kiihdytti vauhtiaan ja huikkasi:

-Sori. Mun piti olla jo kotona, mutta mä pidin kokousta henkilökunnalle ja yhdellä vanhalla…hmm…työntekijällä oli paljon sydämellään.

Helakorven ääni oli kuin paksua, pehmeää samettia, ja järkytyin pahanpäiväisesti, kun vatsanpohjassani humahti riemukkaasti ja odottavasti. Niin odottavasti, etten ollut varma, milloin siellä sellaista reaktiota oli koettu. Olin aina ollut sinut seksuaalisuuteni kanssa, harrastanut seksiä paljon ja estottomasti, mutta Volter Helakorpi…Mies saavutti minut ja ojensi kätensä.

-Mistä sä…öh…tiedät, kuka mä oon?, kysyin omituisen pökertyneenä ja tuijotin täydellisen mantelinmuotoisiin harmaisiin silmiin, joiden iiriksiä kehysti tummanharmaa rengas, ja joissa oli hiukan vihreää.

Melkein smaragdinvihreää. Ehkä vähän sammaleen…Mitä helvettiä sinä höpötät?, tiukkasin villiintyneiltä ajatuksiltani ja henkäisin kärsimättömänä.

Lämmin, suuri käsi puristui omani ympärille ja henkäisin uudestaan, aivan toisesta syystä. Tunsin itseni miniatyyri-ihmiseksi siitäkin huolimatta, että olin 175 senttiä pitkä ja korkokengissä. Miehen täytyi olla yli kaksimetrinen, ajattelin haparoivasti, kun silmäilin mahtavia harteita ja sopusuhtaista, pitkää vartaloa.

-Doris Vuoti. Sen nimisiä ei ollu Facessa kuin yks. Ja sun kuvat täsmää suhun.

Facessa? Viettikö Volter Helakorpi aikaansa Facessa? Katselemalla minun kuviani? Huomasin miehen – piispan! – laskevan katsettaan aavistuksen verran. Kulkivatko hänen silmänsä vartalollani? Eivät kai? Ehkä hän katsoi mekkoani? Kummallinen kuumalta tuntuva paniikki tykytti sisälläni ja puristin huomaamattani kättäni Helakorven kädessä entistä tiukemmin.  En saanut sanaa suustani, ja se oli varmasti ensimmäinen kerta sitten syntymäni.

Kun seisoin siinä kuin mikäkin kuuromykkä, Helakorpi nosti katseensa takaisin silmiini, kumartui hieman korkeuksistaan ja tarkkaili minua omituisen harmailla silmillään.

-Vai oonko mä väärässä?, hän kysyi pehmeästi ja liu’utti kätensä kädestäni niin, että pitkä keskisormi kulki pitkin rannettani ja kämmentäni aina sormiin saaakka.

Se tuntui hyväilyltä. Lävitseni kulki vaarallisen voimakas väristys, ja rykäisin nopeasti.

-Et. Et tietenkään. Hauska tavata. Mukavaa, että…mukavaa, että sulla oli aikaa mulle.

-Sun aihe on kiinnostava. Sinkkupappien seksuaalisuus. Hyi sentään. Eihän sellaista voi olla olemassakaan. Vai mitä?

Volter Helakorven kulmat kohosivat, ja hänen ironinen ilmeensä yhdistettynä hyvin vaaleaan ihoon ja siihen täydellisesti sointuvaan mustaan ja violettiin saivat hänet näyttämään vähän…paholaismaiselta. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutta sieltä purkautui vain tyttömäinen tirskahdus. Voi luoja. Nolaisin itseni, ennen kuin haastattelu ehtisi alkaakaan, ajattelin epätoivoisesti. Rykäisin uudestaan ja sain kieleni viimein liikkeelle.

-Kyllä sellaista näyttää tutkimuksen valossa olevan olemassa. Ehkä kirkko ei katso sitä hyvällä, mutta…

-Kirkko koostuu monenlaisista ihmisistä. Kaikki ei edes usko siihen, että Jeesus syntyi neitsyestä – voitko sä kuvitella?

Helakorven silmät laajenivat, ja ääni muuttui liioitellun kauhistuneeksi loppua kohden. Silloin minä nauroin.

-Uskotko sä?, kysyin ja siristin silmiäni toivon mukaan haastavasti.

-En. Mutta en mä huutele sitä joka paikassa, vaikken kyllä valehtelekaan, jos joku suoraan kysyy.

-Miksi sä mulle sitten kerrot? Mähän voin alkaa levittää juttuja susta…

-Sähän kysyit. Enkä mä murru, jos sä haluut juoruta ton järkyttävän yksityiskohdan jossain baarissa. Arkkipiispa kyllä tietää mun vakaumuksen, ja mitä siihen kuuluu. Ja kyllä, mä latelen uskontunnustuksen silti just niinku se on kirjoitettu.

-Miten niin baarissa?, minulta pääsi heikosti, kun Helakorpi kosketti kevyesti selkääni ja viittoi toisella kädellään vanhan talon sisäpihalle.

-Sun profiili ei oo muuten julkinen, mutta monet kuvat on. Ja niissä sä oot aika usein baarissa. Tai jossain bileissä.

Minua alkoi äkkiä sekä suututtaa että nolottaa.

Suututtaa siksi, että minusta tuntui, että minut oli jotenkin leimattu muutamassa hetkessä. Se tuntui ikävältä, vaikka oikeassahan mies oli. Minä olin juhlinut paljon. Lukuunottamatta viimeistä puolta vuotta. Nyt olin vain valmistautunut gradun tekemiseen, käynyt ystävieni häissä ja nainut silloin, kun oli ollut pakko saada. Nolous tuli samasta syystä. Aivan kuin minua olisi tarkasteltu, arvioitu ja työnnetty sitten tiettyyn lokerikkoon.

-Mun kuvat Facebookissa ei kerro kaikkea mun persoonasta tai elämästä, tokaisin samalla kun kävelin Volter Helakorven rinnalla porraskäytävään johtavalle ovelle.

Mies käänsi päätään ja kohtasin uteliaan, harmaan katseen.

-Enhän mä niin sanonu. Mä sanoin vaan, mitä mä näin. Anteeksi, jos mä loukkasin.

Nieleskelin hetken, kun outo lämmin tunne kiertyi sisälleni ja versoi siellä kuin luonto keväällä. Helakorven ääni oli uskomaton. Ja kun sen pehmeys yhdistyi aitoon lempeyteen ja pahoitteluun, tuntui siltä kuin olisi saanut annoksen jonkinlaista oopiumia.

-Ei se mitään, mutisin hiljaa ja lisäsin:

-Mä saatoin olla vähän yliherkkä.

Oopiumia kansalle, välähti mielessäni – niinhän Marx oli sanonut uskonnosta. Volter Helakorpi näytti olevan kävelevä oopiumivarasto. Yhtäkkiä en ihmetellyt lainkaan, miten mies oli edennyt piispaksi niin nuorena.

Kiipesimme leveitä, vanhoja portaita kolmanteen kerrokseen, ja mies avasi heti oikealla olevan oven. Astelin sisään silmät kaikkialla vaeltaen. Halli oli suuri ja korkea, ja sen varrella oli nopean laskutoimituksen jälkeen viisi ovea. Kaksi molemmin puolin käytävää ja yksi päädyssä. Näin heti oikealla suuren työhuoneen, jossa oli vaatetelineellä piispankaapu – oikeammin sanottuna kuorikaapu –  sekä hiippa ja sauva, joka nojasi telineeseen. Yleensä minua olisivat lähinnä huvittaneet sellaiset vallan merkit, mutta nyt mietin vain, miltä Volter Helakorpi näyttäisi mustassa, hopealla kirjaillussa kaavussaan. Epäilemättä mahtavalta.

-Hieno kaapu, mutisin vastahakoisesti, sillä en ollut koskaan nähnyt vastaavaa.

Helakorpi käänsi päätään yllättyneenä ja kysyi:

-Haluuksä kattoa sitä? Seurakuntalaiset on ollu uteliaita näkemään sen. Eihän noita täällä yleensä sais säilyttää, mutta mä en jaksanu viedä niitä eilisiltana tuomiokapituliin, kun mä jäin jälkeen ja unohdin pyytää…

-Seurakuntalaiset?, kysyin ihmeissäni ja lisäsin:

-Ei kai ne tänne sun kotiin tuu?

Helakorpi hymyili hiukan ja kohautti valtavia harteitaan.

-Kuten mä sanoin, noi ei oo yleensä täällä. Mä tarkoitin virallisten tilaisuuksien jälkeen. Useimmat on mun entisestä seurakunnasta ja vanhastaan tuttuja. Mutta kyllä täällä aina joskus seurakuntalaisia käy. Joskus ihmiset haluu jutella syystä tai toisesta. Se on helpompaa tutun papin kans. Mä oon vähän huono sanoon ei, ja kun ei oo perhettä ja sellasta…

Hän oli kääntynyt huoneeseen ja menin perässä. Pöydällä oli paljon kulutetun näköinen Raamattu, kirjahyllyssä monta lisää, mutta myös paljon muuta kirjallisuutta, ja kaikki oli sisustettu viehättävän modernisti mutta kodikkaasti. Huomasin ikkunalaudalla erilaisia viherkasveja, joiden nimistä minulla ei ollut aavistustakaan ja seinällä suuren, ikivanhan kartan, joka esitti nähdäkseni Helsinkiä.

Kun saavuin piispan asun luo, henkäisin ihastuksesta. Mustaa samettia, tummanvioletti stola, Musta hiippa, jossa oli kaunis hopeinen risti.Sauvan kaareva pää oli hopeaa ja varsi mustaa puuta.

-Onko tää puu värjätty vai…?

-Eebenpuuta. Mä oon vähän turhamainen tyylikysymyksissä. Kun noi kuteet piti teettää joka tapauksessa, mä en halunnu värjättyä koivusauvaa tai muuta vastaavaa.

Purin huultani, kun mies viittasi upeisiin, kalliisiin tunnuksiinsa ”kuteina”.

-Onko nää tarkoituksella tässä esillä? Vähän niinku turhamaisuudesta kans?, kuulin livauttavani vähän ivallisesti.

Olin viimein puhekykyinen. Osin varmaan siksi, että olin selin piispa Helakorpeeen.

-Ei. Mä vedin yhtä iltajumalanpalvelusta, ja ne tuli tohon, kun mun luo toimituksen jälkeen tuli sairaalapastori, jonka kans meni pitkään. Musta ei tunnu hyvältä tunkea niitä kaappiinkaan muiden vaatteiden joukkoon.

Miehen ääni ei ollut lainkaan puolustautuva tai suutahtanut. Vain pehmeä ja tosiasiat toteava. Minua hävetti vähäsen. Sivelin yhä kaapua, kun kysyin:

-Mutta eilen oli sunnuntai. Miten sä palaveeraat vielä iltaisin…

-Sairaalapastorit tekee työtä silloin, kun kutsu tulee. Ja useimmiten ne näkee vaan surua, sairautta ja kuolemaa. Jos mun alaisen henkinen hyvinvointi horjuu, mä en työnnä sitä keskustelua virka-aikaan.

Vastahakoinen kunnioitus räpisteli sisälläni, ja käännyin takaisin mieheen päin. Kysyin ehkä vähän myöhässä ja itsenikin yllättäen:

-Herra…öh…tuota pitääkö sua …teitä…kutsua piispaksi tai…

Helakorpi vei kätensä selkänsä taakse, ryhdistäytyi mahtavaan pituuteensa ja tuijotti minua tuimasti pitkin upeaa nenänvarttaan. Minä värähdin omituisesta levottomuudesta, johon oli sekoittunut ripaus kunnioitusta ja pelkoa, mutta kaikkein eniten täysin sopimatonta kiihkoa. Niin sopimatonta, että vatsanpohjani kupli kuin sinne olisi asettunut laavameri.

-Totta kai, etkö sä sen vertaa tiedä? Ja vielä teologian opiskelija. Piispa Helakorpi, mies moitti silkkisellä äänellään ja mutristi tyytymättömän näköisesti huuliaan.

Sellainen päteminen ärsytti minua, mutta minun oli myönnettävä, että olin täysin tietämätön piispan puhuttelun etiketistä ja nyökkäsin pontevasti.

-Tietysti. Anteeksi piispa.

Helakorpi alkoi keinua kannoillaan, hänen hartiansa alkoivat täristä, ja hän räjähti nauruun.

-Olisit nähny naamas. Kuin pikkutyttö rehtorin puhuteltavana, hän hekotti.

Henkäisin ärtyneenä ja mulkaisin miestä alta kulmain.

-Se on aivan relevantti kysymys, jos toinen on tärkeässä virassa, huomautin kitkerästi.

Ja vähän käheästi. Jos Volter Helakorven ääni oli samettia, hänen naurunsa oli kuin upottava, aistillinen, lämmin kylpy.

-Piispa Helakorpi. Yks 91-vuotias Sanelma tykkää kutsua mua siksi, mies hörötti ja lisäsi:

-Ja toimittajat.

-No miksi mä sitten sua kutsun…, aloitin sekä ärtyneenä että salaa jo itsekin huvittuneena.

Piispa Helakorpi keskeytti minut.

-Volter. Mä oon Volter. Saako sua kutsua Dorikseksi? Vai ootko sä ylioppilas Vuoti?

En voinut mitään sille, että hymy hiipi huulilleni.

-Toistaiseksi Doris on ok. Mutta kun mä valmistun maisteriksi, sä kutsut mua maisteri Vuodiksi.

Volterin silmät välähtivät pahankurisesti, ja hän totesi:

-Ai. Hyvä tietää. Mä en tienny, että me ollaan yhteyksissä vielä sittenkin, kun sä oot saanu sun gradun valmiiksi.

Pääni löi taas tyhjää. Tuskallisen tyhjää.

-Niin, aloitin hapuillen ja jatkoin:

-Siinä tapauksessa, että mun täytyy tarkistaa…

-Mutta jos se gradu on valmis ja sä oot maisteri, eihän siinä enää ole mitään tarkistamista?, Volter kysyi kiinnostuneena.

Puhisin turhautuneena ja täräytin:

-Ehkä mä jatkan samasta aiheesta väitöskirjaan!

-Epäiletkö sä, että mulla ja kollegoilla on niin paljon likaisia salaisuuksia, että niistä saa aikaiseksi ihan tohtorin tutkinnon?, Volter kehräsi.

Haukoin henkeäni. Eihän kukaan pappi puhunut tuolla tavalla! Piispa! Piispa, helvetti soikoon! Yritin kerätä itseni ja päätin siirtyä ammattimaiseen rooliini, jonka olin kaiken keskellä pahan kerran kadottanut.

-Mistä mä voin tietää, jos me ei ryhdytä siihen haastatteluun? Tehdään tietysti sopimus yksityisyydensuojasta. Mä tiedän, että tää on hankala aihe papeille puhumattakaan sun asemassa olevasta henkilöstä.

-No joo. En mä ehkä just niitä asioita haluais levitettävän. Mutta en mä mitenkään pohjattomasti häpeekään. Mä oon ihminen, vaikka pappi olisinki. Tai piispa. Ihminen ensisijaisesti. Kaikkea muuta toissijaisesti. Seurakunnissa vaan on paljon ihmisiä, jotka näkee nää asiat paljon mustavalkoisemmin, ja mun pitää pystyä säilyttään kaikkien kunnioitus. Ainaki jonkinlainen kunnioitus.

Katselin ympärilleni ja kysyin sitten:

-Missä me keskustellaan?

-Mennään olohuoneeseen ja tutustutaan ensin vähän. Haluuksä kahvia tai teetä tai…?

Volter lähti takaisin käytävään. Kävelin perässä ja vastasin:

-Vettä. Ihan vettä tai vissyä. On aika kuuma.

Siinä kulkiessaan mies kiskoi mustan takkinsa pois ja ripusti sen naulakkoon.

-Niin on. Mee vaan käytävää pitkin eteen päin ja tonne vasemmalle. Siellä on olohuone.

Volter kääntyi itse ensimmäisestä vasemmalle johtavasta ovesta keittiöön ja osoitti minulle kauempana olevaa ovea. Astelin kauniiseen, korkeaan huoneeseen, ihastelin lautalattioita ja käperryin sitten ihanan pehmeälle, hiekanväriselle kulmasohvalle. Olohuone oli minimalistisesti kalustettu, mutta sielläkin oli kirjahylly ja viherkasveja –  hylly tosin oli pienempi kuin työhuoneessa – ja parilla seinällä oli tammisia tasoja ja niiden yläpuolella tyylikkäitä mustavalkoisia grafiikkatöitä.

Ainakin pari Kaskipuroa. Perunoita ja sieniä. Maanläheistä. En ollut suuri taiteentuntija, mutta kävin näyttelyissä ja Kaskipuron kuoltua olin sattunut käymään näyttelyssä ihailemassa hänen näennäisen yksinkertaisia mutta sommitelmiltaan todella tasapainoisia ja kauniita töitä.

Sohvaa vastapäätä olevalla tasolla oli suuri televisio ja huomasin huvittuneena PlayStationin peliohjaimen. Pelasikohan Volter Fortnitea, GTA:ta vai jotain raamatullista ja opettavaista peliä?, virnistelin mielessäni. Kuulin kauempana pari kolahdusta ja sitten puhelimen soivan.

Volter vastasi puhelimeen ja kuulin vaimeaa keskustelua. Sanoista ”ei missään nimessä”, ”täysin epäasiallista”, ”täytyy puhutella” sain kuvan, että jotain erikoista oli sattunut. Olin liian utelias ja hiivin olohuoneen ja keittiön yhdistävälle kapealle käytävälle. Näin vilahduksen violetista paidasta ja näin Volterin suuntaavan halliin, ja kun kuulin hänen äänensä seuraavan kerran, se kuului tulevan työhuoneesta.

Hipsin takaisin halliin ja huomasin, että vastapäätä oleva johti huoneeseen, jossa oli sänky. Makuuhuone. Livahdin kuitenkin huoneen ohi ja kohti työhuonetta, josta äänet kuuluivat. Pettymyksekseni Volter murahti juuri, kun saavuin ovelle:

-Joo. Mä hoidan. Moi.

Kurkistin huoneeseen, ja silmäni laajenivat ensin varmasti lautasen kokoisiksi, ennen kuin ne alkoivat välittää kuvia aivoihini niin nopeasti, että se oli kuin sarjatulitusta. Volter oli puhuessaan riisunut paitansa ja seisoi selin työpöytänsä edessä. Tunsin itseni nälkäiseksi kuin susi, kun silmäilin suurta ja miehekästä paljasta selkää. Lihaksikkaita, leveitä hartioita ja pitkiä käsivarsia, jotka olivat vielä vaikuttavammat nyt, kun minkäänlainen vaate ei peittänyt niitä. Kun mies heitti puhelimen pöydälle ja nosti toisen kätensä lanteelleen, katselin hengitys kiihtyen, kuinka lihakset liikkuivat vaaleaakin vaaleamman ihon alla.

Minä haluan tuon miehen, päässäni jyskytti.

Eikä vain päässäni. Koko ruumiini takoi epätoivoisesta halusta rynnätä huoneeseen ja kietoutua Volter Helakorpeen kuin ahne boakäärme saaliinsa ympärille.

-Vittu. Vittu saatana, kuulin Volterin ärähtävän vaimeasti ja näin, kuinka hän potkaisi jalallaan työpöytäänsä.

Sanat viilsivät minua, ja himoni kuohahti entistä korkeammalle. Puristin ovenpieltä ja huokaisin vaimeasti.

Yritin saada itseni maan pinnalle tosiasioiden avulla ja muistutin itseäni, etten harrastanut seksiä pappien kanssa. Enkä ylipäänsä uskovaisten ihmisten kanssa. Eikä Volter – niin maanläheinen kuin ehkä olikin – varmasti ollut aikeissa iskeä tutkimustyötä tekevää opiskelijaa.

Millään edellämainituista faktoista ei ollut mitään vaikutusta kaoottiseen olotilaani. Ei vähäisintäkään. Itse asiassa faktat katosivat päästäni heti, kun olin saanut manattua ne paikalle. Päätin paljastaa itseni, ennen kuin lysähtäisin lattialle, kuten pelkäsin tekeväni hetkenä minä hyvänsä.

-Onko jokin vialla? Mä oon pahoillani, mutta mä en voinu olla kuulematta…

Volter pyörähti ympäri, ja suuni jäi raolleen. Miehen kulmat olivat tiukassa rypyssä, hänen suunsa oli tyytymätön viiva, ja hän oli seksikkäintä mitä ikinä olin nähnyt. Maantienharmaat hiukset oli harottu sotkuiseksi kehäksi miehen kasvojen ympärille, ja kun malttamaton ja häpeämättömän syntinen katseeni vaelsi miehen rinnalle ja vatsalle, puristin ovenpieltä entistä lujempaa. Kenelläkään ei ollut oikeutta näyttää noin…suurelta, kauniilta ja raa’an maskuliiniselta yhtä aikaa, ajattelin heikosti.

Häpesin sitä, etten saanut silmiäni irti miehestä ja sitä, että roikuin ovenpielessä, kuin se olisi ollut jonkinlainen oljenkorsi. Häpesin, mutta en tarpeeksi lopettaakseni sitä, mitä tein. Eli piispa Helakorven himokasta tuijottelua.

Miehen silmät kiinnittyivät hetkeksi silmiini intensiivisinä ja tutkivina, mutta sitten hän käänsi päänsä ja totesi kyllästyneellä äänellä:

-Ongelma. Pappi juovuksissa. Mun pitää hoitaa tää.

-Tietysti, vastasin käheällä äänellä ja löysin itseni äkkiä huoneen puolivälistä tajuamatta, miten siihen olin kävellyt.

Volter tuli minua vastaan ja mutisi hiukan jäykästi, silmät jonnekin ohitseni katsellen:

-Anteeksi, että mä oon näin epämuodollisesti pukeutunu, mutta mun varsinainen vaatekaappi on tuolla makuuhuoneessa.

-Ei se haittaa!, minä vinkaisin, ja täysin odottamatta käteni laskeutui miehen rinnalle.

Luoja, että se tuntui hyvältä. Kova rinta. Lämmin iho. Karhea, tumma karvoitus. Tunsin sormissani rätinää kuin Volter Helakorpi olisi ollut täynnä sähköä. Sitten heräsin unenomaisesta, hehkuvasta olotilastani ja hätkähdin. Volter hätkähti yhtä aikaa ja perääntyi askeleen. Punastuin varmasti ensimmäistä kertaa elämässäni – rajusti ja nöyryyttävästi.

-Anteeksi!, kiekaisin onnettomana ja hieroin kuumottavaa kättäni aivan yhtä kuumottavaa lantiotani vasten.

Jos olin aiemmin hävennyt, nyt olisin halunnut voida teleportata itseni universumin toiselle puolelle. Himoni oli kerta kaikkiaan sopimatonta kaikilla mittapuilla, enkä ymmärtänyt, miten olin vielä jostain kirotusta syystä toiminut sen vaatimusten mukaisesti.

-Ei mulla oo tapana…ei mun ollu tarkoitus…, aloitin ja sitten peitin kasvoni käsilläni, kun mutisin:

-Voi helvetin kuustoista.

-En mä usko, että sä olit yrittämässä jotain…epäasiallista, kuulin hiukan pakotetun hilpeältä kuulostavan äänen ja katsoin taas Volteriin.

Varovaisesti. Vain kasvoihin. Harmaat silmät hehkuivat hiukan huvittuneina ja…kysyvinä?

-Ei…en tietenkään, valehtelin ruumiini puolesta, joka oli ilmeisesti ollut aikeissa hyökätä miehen kimppuun täysin epäasiallisesti ja mistään välittämättä.

Volter huokaisi ja kuljetti suurta kättään hiuksissaan.

-Sinne on menossa toinen pappi, mutta tää…tää ei oo eka kerta, ja se on mun entisestä seurakunnasta. Tästä tulee tuomiokapitulin asia.

-Niin. Mä tietenki lähden. Jos mä vaikka haastattelen sua puhelimessa, kun mulla on rahat aika vähissä ja…

-Ei!, Volter huudahti ja näytti hetken hämmentyneeltä.

En aivan tiennyt miksi. Näytti siltä, että mies puisti miltei näkymättömästi päätään ja ehdotti sitten:

-Jää tänne. Tässä menee pari tuntia, kun mä juttelen sen ihmisen kans ja sitten pitää ottaa yhteyttä eri tahoihin, mutta mä tuun takaisin ja…

Mies mietti hetken.

-Mulla ei oo huomenna paljoakaan ohjelmaa, jota ei vois siirtää. Sä voit haastatella mua. Ja jos sä haluut, sä voit tulla tutustuun, kun mä kierrän Varissuolla.

Minulla ei ollut mitään halua lähteä pois tyhjin käsin ja siksi – ja ehkä myös siksi, että saisin viettää vähän enemmän aikaa puoleensavetävän piispan kanssa – vastasin:

-Jos siitä ei oo vaivaa. Mä voin käydä hakeen pakolliset yöpymistarvikkeet kaupasta, jos sä annat avaimen. Mutta mä en tiedä siitä tutustumisesta. Mä en kuulu kirkkoon.

Volter hymyili vinosti.

-Siellä on kuule monta muutakin, jotka ei kuulu kirkkoon.

-Hyvä on, henkäisin nopeasti ja pakotin itseni peruuttamaan.

-Mä annan avaimet ja kaiken tarvittavan. Kun mä oon pukeutunu, Volter totesi ilkamoivasti.

En sanonut enää mitään, vaan käännyin ja pakenin takaisin olohuoneeseen. Miten minä saan hänet sänkyyn kanssani?, mielessäni paloi niin vaativasti, etten edes yrittänyt työntää ajatusta tiehensä. Kaikki järkisyyt, jotka olin luetellut itselleni, olivat palaneet tuhkaksi siinä himon roihussa, joka sisälläni raivosi. Edes kerran, ajattelin epätoivoisesti, kun tuijotin sohvalla televisiosta kuvastuvaa tummaa hahmoani.

Ehkä tämä oli jokin uusi, outo perversio. Ehkä tässä oli kyse tabusta ja sen houkutuksesta. Jos makaisin Volterin kanssa kerran, pystyisin varmasti suhteuttamaan asiat oikeaan mittakaavaan. Mutta halusiko Volter maata minun kanssani? En ollut saanut mitään konkreettista viitettä siihen suuntaan. Mieshän oli suorastaan hypähtänyt minusta eroon.

Ovelta kuului askelia ja katselin huultani purren Volteria, jolla oli kevyt, hyvin vaaleansininen pellavapaita, jonka ylimmät napit olivat auki ja mustat, ohuet kesähousut. Hän käsitti kaihoisan katseeni väärin ja sanoi:

-Mä oon liikkunu yhdeksän tuntia tuolla helteessä siinä virkapuvussa. Tää hoidetaan mun toimistossa.

-En mä sitä kattonu. Mä katoin vaan, kun…kun sua on vaan tosi ihanaa kattoa.

Olinko minä sanonut sen ääneen? 

Volterin suu raottui, hänen silmänsä laajenivat ja sitten se tuli. Arvioiva katse, jonka olin epäillyt käyneen vartalollani jo heti tavatessamme. Nyt katse vain oli täysin avoin ja se liikehti hetken kasvoillani, joita kieltäydyin kääntämästä pois. Sitten se laskeutui olkapäilleni, rinnoilleni ja alemmas. Lanteilleni, paljaille polvilleni, säärilleni, nilkoilleni.

Hyvä jumala. Kiihotuin niin, että jalkovälini paisui räjähtämispisteeseen pelkästä katseesta. Huomasin painavani kämmeniäni sohvaan, puristavani polviani yhteen ja vääntelehtiväni sohvalla pienin liikkein silkasta kiihkosta ja kiduttavasta nautinnosta. Volter huomasi kaiken, silmäili syliäni muutaman sekunnin ja kysyi sitten pehmeällä äänellä, joka kuulosti entistä upottavammalta:

-Kuuluuko tää tutkimukseen? Haastateltavien testaaminen ja houkuttelu? Ehkä tää on jokin moraalinen koe?

Jäykistyin paikoilleni ja puistin hädissäni päätäni.

-Ei ollenkaan! Ei! Se vaan…hitto soikoon. Se vaan tuli mun suusta. Mutta nyt kun mä sen sanoin, niin en mä aio sitä poiskaan vetää, selitin niin päättäväisellä, tummalla äänellä, että sen olisi voinut kuvitella hämärtävän koko huoneen.

Volter naurahti kuristuneella äänellä.

-Kiitos, siinä tapauksessa.

Mies ei sanonut enempää möläytykseeni liittyen, antoi vain wifi-salasanan ja vara-avaimet ja lupasi tulla takaisin parin tunnin sisällä. Kun hän oli mennyt, nojasin päätäni käsiini ja mietin vimmatusti. Millaisena naisena Volter minua piti, jos hän luuli minun testaavan haastateltaviani tällä tavalla? Mitä pahaa siinä oli, jos nainen sanoi miehelle kohteliaisuuden? Sitä paitsi, Volter Helakorpi oli käynyt vartaloni niin tarkasti läpi harmailla silmillään, että oli prosessissa ylittänyt kohteliaisuuden rajan monta kertaa. Monta kertaa. Vai oliko se ollut vain haaste suoraan kommenttiini? Osasivatko piispat pelata sellaisia pelejä?

Piispa. Voihkaisin ääneen. Joku kirkassilmäinen perususkovainenkin olisi ollut tarpeeksi paha. Mutta ei. Minun piti mennä sekaisin piispasta. Maria nauraisi itsensä kuoliaaksi, jos tietäisi.

Itseinhostani huolimatta nousin sohvalta ja suuntasin ulko-ovelle. Rahani saattoivat olla vähissä, mutta minun pitäisi käydä ostoksilla. Eikä listallani ollut vain hammasharjaa.

KIINNOSTUITKO TARINASTA? SEN VOI LUKEA LUKUPALVELUISTA TAI OSTAA OMAKSI MISTÄ TAHANSA MERKITTÄVÄSTÄ NETTIKIRJAKAUPASTA. TÄSTÄ PÄÄSEE ADLIBRIKSEN SIVUILLE, JOILLA MYÖS JUONIKUVAUS.