Kello oli puoli yksi yöllä ja minua väsytti. Olin istunut yökerho Vitiumissa jyskyttävän musiikin ja ihmismassaasta lähtevän melun keskellä Kaartinkaupungissa jo tunnin ja odottanut. Minun oli ollut määrä tavata klubin omistaja Konrad von Holstein tunti sitten, mutta isäni oli varoittanut, että joutuisin mahdollisesti odottamaan. Kreivi von Holstein ei ollut kuuluisa täsmällisyydestään.

Oloni oli vaivautunut. Olin yrittänyt pukeutua yökerhoon sopivasti, mutta nyt minusta tuntui, että olin liioitellut. Ympärilläni pyöri ihmisiä 20 ja 40 ikävuoden väliltä ja suurimmalla osalla naisista oli päällään tiukka toppi ja minihame tai lyhyt mekko. Isä oli kertonut, että Vitiumiin ei päässyt huonosti pukeutuneena, ja niinpä olin pukenut päälleni ainoan kunnollisen juhlamekkoni, jota olin käyttänyt ystäväni Erikan häissä vuotta aiemmin. Se oli kirkkaansinistä silkkiä ja myötäili tiukasti vartaloani polviin saakka 50-luvun kotelomekon tyyliin.

Koska olin varannut mukaan esitysmateriaalia ja läppärini, olin joutunut ottamaan mukaani khakinvärisen suuren ja vanhan olkakassin, jossa komeili lempieläimeni pöllö, suurena ja värikkäänä. Sen verran minullakin oli tyylitajua, että ymmärsin, ettei laukku sopinut mekkooni lainkaan, ja olin siitä tuskallisen tietoinen. Olin muutenkin niin väärässä paikassa ja roolissa kuin olla voi. En harrastanut yökerhoja. En tuntenut suomalaisia potentiaalisia lahjoittajia puhumattakaan saksalaisesta ylimystöstä. En hoitanut varainkeruuta hyväntekeväisyyteen. Se oli kaikki isäni kauraa, mutta tänään olin suostunut auttamaan. Isä oli joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden takia ja vaikka RealAidissa oli monta minua kokeneempaa työntekijää, kukaan ei ollut ollut halukas kohtaamaan von Holsteinia – varsinkaan keskellä yötä.

Isä oli varmaan luullut minun olevan niin naiivi, etten tiennyt miksi, mutta siinä hän oli väärässä. Yksi työntekijöistämme, Lauri, oli jo paljastanut, että von Holstein oli kieltäytynyt puhelimessa. Useaan otteeseen. Isä ei sitä ollut minulle kertonut, mutta hän olikin ikuinen optimisti.Totta kyllä, se luonteenpiirre oli tuonut meille useita lahjoittajia, mutta nyt uskoin isäparan iskeneen kirveensä kiveen.

Vaikka en juuri seurannut iltapäivälehdistöä, minäkin olin sentään törmännyt von Holsteinin nimeen ja lukenut lisäksi tänä iltana valmistautuessani tarpeeksi Bildiä ja muita saksalaisia lähteitä, joista olin saanut hyvän kuvan miehen tekemisistä ja maineesta. Yökerhomoguli, hauskanpitäjä, hurmuri, bisnesmies. Viihtyi paljon Suomessa – syytä en tiennyt. Kuuluisa skandaalimaisesta suorapuheisuudestaan ja vielä skandaalimaisemmista naissuhteistaan, joita hänellä tuntui aina olevan useita yhtä aikaa. En ymmärtänyt, miksi isä halusi minun välttämättä tapaavan miehen, kun mikään ei viitannut siihen, että tyyppi olisi suosiollinen lahjoittamaan yhtään mitään pienehkölle hyväntekeväisyysjärjestölle. Tai no, tiesin. Isä uskoi väsytystaktiikkaan.

Huokaisin ja katsoin itseäni baaritiskin takana olevasta peiliseinästä. Tumma polkkatukkani oli kasvanut pidemmäksi  kuin tavallista ja ulottui melkein olkapäilleni, mutta otsatukkani oli sentään järjestyksessä. Koska olin halunnut valmistautua kunnolla, olin kutsunut ystäväni Alisan meikkaamaan minua ja nyt vaaleat, hiukan sinertävät harmaat silmäni näyttivät suunnattomilta ruskean luomivärin johdosta ja huuleni paloivat punaisina. En koskaan käyttänyt niin rajun punaista huulipunaa, mutta Alisa oli vakuuttanut minulle, että tänään jos koskaan minun pitäisi noudattaa hänen neuvojaan.

-Sä näytät tossa lookissa niin kohtalokkaalta, että von Holstein tuntee varmasti kiusausta, mokoma pukki. Ties vaikka se hurmaantuu lahjoittamaan ihan vaan nähdessään sut, Alisa oli kiusannut.

Turha luulo.Kokoa 40 olevat maailmanparantajat tuskin tekevät vaikutusta malleja deittailevaan pelimieheen. Ja hyvä niin.

Tilasin illan toisen Gin tonicin ja vettä ja mietin, pitäisikö minun kierrellä ja katsoa, oliko mies jossain vellovan ihmismeren joukossa, vaikka isä oli vakuuttanut, että hän oli tiedottanut minun odottavan juuri tämän baaritiskin ääressä.

Katselin ympärilleni ja siinä samassa samainen ihmismeri jakautui tanssilattian reunamilla kuin Punainenmeri Mooseksen edessä. Ensin esiin tuli pari jättimäistä miestä liian kireissä mustissa puvuissa paksuine niskoineen ja armeijamaisen lyhyine hiuksineen. Kun huomasin mikrofonin toisen miehen korvassa, minua alkoi hymyilyttää. Mieleeni tulivat dramaattiset kohtaukset agenttielokuvista.

Miesten perässä tuli sekalainen joukko uskomattoman kauniita ihmisiä. Naisia, miehiä ja pari tapausta, joiden sukupuolesta en ollut lainkaan varma. Sitten tunnistin joukon keskellä kulkevan Konrad von Holsteinin. Hän oli lyhyempi kuin hänen edessään ja jäljessään kulkevat parimetriset vartijat, mutta hänestä säteili sellaista karismaa metrien päähän, että häntä ei voinut olla huomaamatta.

Aivan ensimmäiseksi miehestä huomasi hänen palavan punaisen paksun tukkansa, joka oli leikattu sivuilta ja niskasta lyhyeksi, mutta jätetty päältä huomattavasti pidemmäksi ja suittu  epäilemättä harkitusti taakse niin, että pehko näytti huolettoman herkulliselta sekasotkulta. Tukanväri oli yksi juorulehtien lempiaiheista, sillä kukaan ei tiennyt suvussa esiintyvän punaista hiusväriä. Von Holstein oli ehkä 185-senttinen, pitkäraajainen ja hänen hartiansa näyttivät sopusuhtaisen leveiltä, mutta vaikka hän tuntui uhkuvan voimaa, hän näytti ruumiinrakenteeltaan ennemminkin notkealta ja jäntevältä kuin pullistelevan lihaksikkaalta.

En pystynyt irrottamaan katsettani miehestä. Hän näytti liukuvan lattialla sulavasti kuin jokin yliluonnollinen olento ja koko ajan hän puhui ja nauroi niin, että hän tuntui valaisevan koko ympärillään olevan ihmisjoukon. Yhtäkkiä von Holstein pysähtyi ja pyörähti vauhdikkaasti, sanoi jotain häntä seuraavalle mustapukuiselle jätille ja viittoi jonnekin vasemmalle. Vartija korotti ääntään, ja vaikka en kuullut, mitä hän sanoi, von Holsteinin seurue lähti miehen osoittamaan suuntaan. Konrad von Holstein  sen sijaan kääntyi minun baaritiskiäni kohti vain yksi vartija perässään.

Sydämeni alkoi jysähdellä raskaasti rinnassani. Mies tuli selvästi minua kohti, ja suutani kuivasi, kun yritin muistella saksan sijamuotoja, jotka tunsin aivan hyvin, mutta jotka yhtäkkiä tuntuivat höyrystyvän päästäni kuin vesi, joka oli jätetty vahingossa kiehumaan liedelle liian pitkään. Olin halunnut tehdä vaikutuksen puhumalla miehen äidinkieltä, mutta nyt minusta tuntui, että saisin ponnistella tosissani englanninkin eteen.

Ennen kuin ehdin ajatella enempää, mies oli baaritiskillä muutaman metrin päässä minusta ja kysyi jotain baarimikolta. Olin ilmoittanut tälle tuuraavani isää, ja baarimikko viittoi minun suuntaani. Tuijotin von Holsteinin ryhdikästä olemusta, hienostunutta profiilia ja uskomatonta hiuspehkoa, ja jostain syystä outo ennakkoaavistus alkoi takoa takaraivossani. Se yllytti minua luikkimaan karkuun niin nopeasti kuin kintuista lähtisi.

Minä myöhästyin.

Von Holstein käänsi päänsä minua kohti, ja hänen kulmansa kohosivat. Miehen silmät lähtivät arvioimaan minua päästä jalkoihin. Minusta tuntui, että tukehtuisin. Olin 30-vuotias, mutta kukaan ei ollut koskaan saanut minua niin tietoiseksi…vartalostani. Tunsin punan hiipivän kaulalleni ja poskilleni ja vartaloni jännittyvän ja olin kiitollinen yökerhon hämärästä, kun von Holsteinin katse liukui hiuksiltani kaulalleni ja naurettavalle siniselle puvulleni.

Räpäytin silmiäni ja siinä mies yhtäkkiä seisoi – vain puolen metrin päässä minusta. Von Holsteinin katse oli laskeutunut alas ja huomasin, että hymy nyki hänen huuliaan, kun hän katsoi huvittuneena jaloissani piilottelemaani rähjäistä pöllökassia.

-Iltaa, mies sanoi yllättäen suomeksi.

Jähmetyin hetkeksi. Olin lukenut, että mies puhui suomea, sillä hänellä oli asunto ja parikin huvilaa Suomessa, mutta en ollut uskonut hänen osaavaan kieltä niin paljon, että hän pystyisi keskustelemaan sillä turistitasoa paremmin.

-Hmm…iltaa, minä vastasin ja ojensin käteni. Sitten jatkoin värisevällä saksalla:

-Ich heiße Minerva Holsti und ich repräsentiere…

–Ja ja…mä puhun kyllä suomea, von Holstein vastasi selvällä suomella, jota tosin väritti saksalainen aksentti.

Mies tarttui kevyesti toiseen käteeni, sulki sen omaansa, ja ennen kuin ymmärsin mistään mitään, hän oli kohottanut käteni huulilleen. Ensin hänen huulensa vain hipaisivat kämmenselkääni, mutta sitten hän kiinnitti katseensa silmiini ja painoi avoimen suunsa rystysilleni – ja nuolaisi. Aivan vähän, mutta niin että sydämeni pysähtyi ja varpaani kipristyivät kengissäni.

-Mutta…sehr Angenehm, hän lisäsi ja hymyili minulle niin häikäisevästi, että kaikki maailman kielet katosivat päästäni hetkeksi.

Kättäni miltei särki siitä kohtaa, mihin von Holstein oli koskettanut minua huulillaan ja kielellään, ja mieleni teki katsoa, oliko siihen tullut palovamma. Korkealla baarijakkaralla istuessani olin tarpeeksi lähellä nähdäkseni hänen silmänsä baaritiskin valossa. Ne olivat kirkkaan vihreät.

Totta kai. Noita. Ei millään muulla olennolla ole tuollaista vaikutusta ihmisiin.

Puistin päätäni hämmentyneenä, ja von Holstein virnisti vielä leveämmin.

-Eikö? Siis sinusta ole miellyttävä tavata?

Yskähdin ja kiskaisin pöllökassin syliini kuin suojakilveksi.

-On! On tietenkin. Mä olen Minerva Holsti RealAidista ja…

-Sä kerroit jo. Jarkko sanoi, että sun isä on sairastunut. Mutta ei me tässä voida puhua. Mennäänkö tuonne kabinettiin?

Von Holstein viittoi jonnekin baaritiskin nurkan taakse.

-Okei, minä henkäisin.

Mies ojensi kätensä ja tartuin siihen vaistomaisesti. Hänen kämmenensä oli lämmin ja suuri, ja se kietoutui omani ympärille tiukasti. Pienet kipinät lähtivät leviämään sormistani ranteeseen ja siitä käsivarteeni eikä aikaakaan, kun ne kihisivät koko vartalossani. Minua alkoi hävettää. Olin kuvitellut olevani tällaisten tyhjänpäiväisten hurvittelijapellejen viehätysvoiman yläpuolella, mutta Konrad von Holstein oli jotenkin vain aivan…liikaa. Kaikella tavalla. Huomasin, että yksi korsto seurasi meitä kabinetin ovelle, mutta jäi oven ulkopuolelle, kun von Holstein sulki oven takanamme.

Neuvottelupöydän sijaan kabinetissa oli mukavilta näyttäviä nojatuoleja ja kaksi suurta sohvaa. Yritin suunnata kohti nojatuolia, mutta von Holstein puisti päätään ja osoitti punaista sohvaa. Istuuduin varovasti sohvan reunalle, kun mies taas melkein heittäytyi sille, nojautui selkänojaa vasten rennosti ja heilautti toisen pitkän jalkansa poikittain toisen päälle. Hän nosti käsivartensa niskan taakse ja tuijotti hetken kattoon, ennen kuin suuntasi katseensa taas minuun. Kirkkaassa valossa hänen silmänsä olivat vielä häkellyttävämmän vihreät, ja kun silmäni siirtyivät kapeisiin, mutta kaunismuotoisiin huuliin, jotka näyttivät luonnostaan kaartuvan ylöspäin, tunsin olevani enemmän pulassa kuin koskaan. Tämä mies herätti minussa tunteita, joita en ollut koskaan kokenut, enkä tiennyt miten päin olla.

-RealAid. Miksi mä en ole koskaan kuullut sellaisesta…järjestöstä…

-Joo, minä henkäisin typerästi – tietämättä edes, mitä myöntävällä vastauksellani tarkoitin. Sitten rykäisin ja aloitin uudestaan:

-Me ollaan aika uusi, mutta meidän kaikki työntekijät on kokeneita avustustyöntekijöitä. Mun isä Reino Holsti…

-Joo mä luin sen sähköpostin. Oli kai Tunisian ja Libyan rajalla arabikevään aikana? Indonesiassa nyt vähän aikaa sitten? Vuosia avustustyössä ja suurissa järjestöissä.

-Kyllä, minä nyökkäilin, mutta en päässyt pidemmälle.

-Tiedätkö sä, miksi mä pyysin sun isää tulemaan tänne, enkä mun kotiin tai toimistoon?

Nielaisin ja puistin päätäni.

-Koska mä sanoin sille monta kertaa, että tää on ajan tuhlausta. Mä ajattelin tarjota sille vaan ihan sinnikkyyden vuoksi illan drinkit. Mä lahjoitan jatkuvasti suurille tekijöille, eikä mulla ole halua lahjoittaa enempää. Mä olen saksalainen. Vaikka mulla on aatelisarvo, mä olen myös liikemies ja ennen kaikkea käytännön ihminen niin kuin useimmat suomalaisetkin. Bisneksestä pitää tulla rahaa, ja jos mä lahjoitan jokaiselle päänsilittelijälle ja laiskureiden tukijalle, multa loppuu rahat ennen kuin tää vuosi on lopussa. Ei hyväntekeväisyys maailman ongelmia korjaa. Varsinkaan teidän kokoinen tekijä.

Von Holsteinin ilme oli hiukan halveksiva ja hienostunut suora nenä näytti melkein nyrpistyvän. Suuttumus kiehahti minussa, ennen kuin ehdin harkita äänensävyäni ja puolustauduin vihaisena niin terävällä äänellä, että se olisi voinut leikata lasia:

-Me ollaan käytännön ihmisiä, eikä me silitellä kenenkään päätä! Me jos kuka mennään ihmisten lähelle! Sellaisten, jotka meitä oikeasti tarttee!

Von Holsteinin ilme muuttui sekunnin murto-osassa kiinnostuneeksi. En ollut varma, johtuiko se sanoistani vai vihaisesta äänensävystäni, mutta rohkaistun jatkamaan ja kun puhuin, sain voimaa uskostani asiaan.

-RealAid toimii Pohjoismaissa ja pyrkii kohentamaan erityisesti lastensuojelun asiakkaiden arkea, mutta myös auttamaan köyhyyteen ja yksinäisyyteen ajautuneita ihmisiä tarvittavin keinoin…

-Ja ja…langweilig. Anna esimerkki, von Holstein keskeytti minut ja huomasin ärtymyksekseni, että hän oli keskittynyt pyörittelemään pikkusormessaan olevaa paksua kultasormusta.

Vai että tylsää, puhkuin mielessäni. Aloin paukuttaa samaan tiukkaan sävyyn, jota olin käyttänyt aiemminkin:

-Eilen mä olin siivoamassa kodissa, jossa on 5- ja 7-vuotiaat tytöt, ja joiden äiti on vaikeasti masentunut. Isää ei ole. Koko asunto oli täynnä roskia, leluja, avaamatonta postia ja pesemättömiä astioita ja pyykkiä. Ruokaa ei ollut kaapissa muuta kuin muroja ja maitoa. Mä siivosin siellä, avasin äidin luvalla postit ja lupasin auttaa siinä, että se saa ylipäänsä laskut vietyä sossuun ja vein RealAidin puolesta sinne kassin ruokaa. Tein tytöille makkarakeittoa, kun rahaa ei ole mihinkään pihveihin ja knödeliin.

Lisäsin viimeisen iskuni tahallani, sillä olin lukenut von Holsteinin pitävän pihvistä ja Baijerista kotoisin olevana myös knödeleistä.

-Puolet ajasta se äiti itki. Ja tytöt on peloissaan ja hämmentyneitä, kun äidillä on aina paha olla. Sossu ei ehdi käymään siellä niin usein kuin olis tarvis ja me yritetään auttaa perhettä eteenpäin, että se äiti toipuis eikä lapset joutuis huostaanotetuiksi.

Paha mieli alkoi kuristaa kurkkuani, kun ajattelin edellispäivän käyntiä ja puristin kassiani tiukemmin rintaani vasten. Tunsin von Holsteinin katseen kasvoillani ja nostin leukaani. Tuijotin miehen silmiin tiukasti ja pakotin surun ja kyyneleet pois. Mies näytti mietteliäältä ja vilkaisi taas kassiani.

-Minerva…ja pöllö, mies sanoi hitaasti, kääntyi sohvalla minuun päin ja ojensi sormensa jäljittämään kassissani olevan pöllön ääriviivoja.

Vasta siinä vaiheessa huomasin, että miehellä oli päällään konjakinruskea puku ja vihreä paita, jonka ylimmät napit olivat auki. En ollut kovin vaateorientoitunut ihminen, mutta nyt en voinut olla huomaamatta, kun miehen käsi oli niin lähellä vatsaani ja polvi painautui omaani vasten.

-Mitä siitä?, kysyin hengästyneenä.

-Minerva oli roomalaisten…

Mies haki hetken sanoja, ennen kuin jatkoi:

– …vastine kreikkalaisten Athene-jumalatterelle. Athenen tunnusmerkki on pöllö. Viisas ja sotaisa jumalatar.

Von Holstein nosti katseensa taas silmiini ja hänen äänensä laskeutui matalaksi kehräykseksi.

-Ja hänellä oli kuulemma hyvin vaaleat silmät. Oletko sä Minerva jumalatar?, mies kysyi hymyillen kiusoittelevasti.

Vaikka von Holsteinin silmät ja ääni saivat kummalliset kuumat aallot kulkemaan ihoni alla, aloin suuttua tosissani, olipa tämä keikari sitten miten rikas ja kuuluisa tahansa. Suoristin selkääni ja vastasin kylmästi:

-Mä en jaksa leikkiä mitään lapsellisia leikkejä. Kiitos, että sain käydä.

Olin nousemaisillani ylös, kun mies tarttui käsivarteeni ja naksautti kieltään.

-Ei niin nopeasti. Mä lupaan sulle suuren lahjoituksen, jos sä näytät mulle käärmeen.

Miehen silmät kimalsivat pahankurisesti, ja näin hymyn nykivän hänen huuliaan. Von Holsteinin käsi liukui käsivarttani pitkin ja yhtäkkiä minun oli taas vaikea hengittää.

-Mitä? Onko tää jokin vitsi…?

-Ei ollenkaan!, mies julisti viattomasti ja komensi:

-Näytä mulle käärme. Käytä mielikuvitusta.

Mieleeni tuli kyllä yksi käärme ja miehen silmien kiillosta päätellen olin melkein varma, mihin hän tähtäsi. Silmäni vilahtivat konjakinruskeiden housujen etumustaan, mutta siirsin katseeni nopeasti miehen paidankaulukselle. Olin pöyristynyt siitä, että tämä naistenkaataja yritti tehdä vakavasta asiasta seksileikin muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen, mutta kai minun olisi pitänyt osata odottaa sitä.

-Mihin…miten tää liittyy mihinkään?, ähkäisin harmistuneena ja eniten itseeni, koska jos olin aivan rehellinen itselleni, minä todella – todella – halusin riisua tuon miehen. Niin kuin varmaan kaikki hänen miljoonat Instagram-seuraajansa.

-Minerva, pöllö, vaaleat silmät…tarvitaan enää käärme, ja sä oot käytännössä uudestisyntynyt Athene, mies kiusasi.

-Mä en tunne antiikin mytologiaa…

-Mä tunnen, usko pois. Mun isoisä paukutti sitä mun päähän loputtomiin – muun muassa Kolin komeissa maisemissa.

Annoin periksi. RealAid tarvitsi lahjoittajia, ja von Holsteinilla oli rahaa kuin roskaa. Minulla oli käärme miehelle, jos tämä sen halusi, mutta se ei ollut sitä, mitä hän odotti. Käännyin selin mieheen ja sanoin värisevällä äänellä:

-Avaa mun mekko.

Tunsin välittömästi kädet puolipaljailla olkapäilläni ja kuuman hengityksen kaulaani vasten. Kukaan ei saisi tuoksua noin hyvältä, päässäni välähti, kun vedin nautinnollisesti sisääni von Holsteinin tuoksua kuin vuosikertaviinin vivahteita. Vatsanpohjassani tuntui alkavan kiehua pata täynnä  polttavaa laavaa ja puristin reiteni yhteen. Silmäni sulkeutuivat itsestään ja painauduin hiukan takanani liekehtivää lämpöä vasten. Von Holsteinin suu painautui hetkeksi niskaani vasten. Kaikki ihokarvani nousivat pystyyn ja vedin terävästi henkeä.

-Tämä oli yllätys, mutta…Mit Vergnügen, meine Göttin.

–Mä en ole mikään jumalatar, sanoin oudon käheäksi painuneella äänellä, ja kassini putosi lattialle hervottomista käsistäni, kun von Holstein alkoi avata pukuni vetoketjua.

Minulla ei ollut rintaliivejä, sillä puvussa oli sen verran avoin kaula-aukko, että mitkään omistamani liivit eivät sopineet alle, eikä niitä tarvittu senkään vuoksi, että puku itsessään tuki rintojani hyvin. Vetoketju liukui hitaasti alaspäin, ja von Holstein antoi peukalonsa kulkea ihollani samalla, kun avasi pukuani. Puristin silmiäni tiukemmin kiinni, kun sisälläni kuplinut pata alkoi vuotaa yli ja levittää tulista nestettä kaikkialle kehooni. Vartaloani kivisti kaikkialta ja halusin huohottaa ja anella jotain – en tiennyt mitä -, mutta purin päättäväisesti hampaitani yhteen, puristin käsiäni nyrkkiin ja odotin piinan päättyvän. Tietenkään mies ei tyytynyt kurkistamaan vaan veti vetoketjun aivan alas alaselälleni niin, että olin pian puolialasti. Nostin käsivarret rinnoilleni, ja takaani kuului yllättynyt henkäisy.

Kerrankin siitä on jotain hyötyä.

Olin teinikapinani yhteydessä ottanut 16-vuotiaana kaverini henkkareilla tatuoinnin selkääni. Se oli kuva käärmeestä, joka kiemurteli lapaluideni välistä selkärankaani pitkin aina ristiselälle asti ja tuijotti vihaisesti kaksihaarainen kieli ulkona jokaista, joka sen näki. Tunsin, kuinka von Holsteinin käsi liukui käärmeen kuvan päällä ja mieleni teki kiemurrella lähemmäs. Yritin takoa jonnekin kauas karannutta järkeä takaisin päähäni ja pyytää miestä vetämään vetoketjun takaisin paikoilleen, mutta en saanut sanaa suustani. En pystynyt hallitsemaan enää hengitystäni, ja se alkoi kulkea kummallisina raskaina nykäyksinä. Kun von Holsteinin kädet laskeutuivat paljaille olkapäilleni ja hänen huulensa painautuivat kohtaan, missä käärmeen pää sijaitsi ja alkoivat nousta siitä taas niskalleni, suustani pääsi pieni, avuton voihkaisu.

Mies käänsi minut itseensä päin ja tuijotti suutani kuin lumoutuneena. Hän tarttui hellästi käsiini, jotka pitelivät pukuani ylhällä ja laski ne syliini. Pukuni valahti alas ja miehen silmät putosivat rinnoilleni. En käsittänyt lainkaan, kuinka olin päästänyt tilanteen niin pitkälle mutta toisaalta, en kyennyt ajattelemaan yhtään mitään juuri sillä hetkellä. En mitään muuta kuin minua vastapäätä istuvaa miestä ja tämän silmiä, jotka hyväilivät alastonta ylävartaloani. Hengitykseni kulki entistä raskaampana ja rintakehäni nousi ja laski nopeasti.

Von Holstein tuijotti rintojani ja minusta tuntui, että kuulin hänenkin hengityksensä kiihtyvän. Katsoin alas itsekin ja huomasin, kuinka  suuret, pyöreät rintani näyttivät tavallistakin suuremmilta ja kuinka nännini olivat kiristyneet niin, että rinnankärkeni näyttivät tummanpunaisilta marmorikuulilta. Pelastava nolostus hyökyi ylleni ja sain viimein itseni liikkeelle. Kiskaisin mekon miehustan eteeni.

-Mä en ole mikään playboyn leikkikalu, suustani pääsi ja olin tyytyväinen, että sain ulos edes jotain minulta kuulostavaa.

-Jos mä oon playboy, niin täytyyhän mulla olla leikkikaluja, joilla leikkiä… – eikö niin?, von Holstein virnisti.

-Osta Lego-paketti, minä vastasin samalla, kun kiskoin pieniä hihoja ja yläosaa paikoilleen ja välttelin katsomasta miestä silmiin.

Von Holsteinilta pääsi hekotus.

-Mä en olis ikinä uskonut tätä, mutta mä suostun rahoittamaan RealAidia. Mutta mä myös haluan nähdä, mihin raha menee.

Vilkaisin miestä sivusilmällä nähdäkseni pilailiko tämä, mutta hän näytti täysin vakavalta. Tosin hänen silmänsä kiertelivät edelleen levottomuutta herättävällä tavalla vartalollani.

-Kiitos. Kiitos. Tosi paljon. Ja totta kai. Me järjestetään sulle raportteja ja tiedotteita ja mitä vain…

-Ei, meine Göttin. Mä haluan tehdä yhteistyötä sun kanssa. Vain sun kanssa. En kenenkään muun.

Vatsaani putosi kivi. Olisin ongelmissa, jos joutuisin viettämään tuon miehen kanssa liikaa aikaa. Tiesin sen vaistomaisesti. Suurin osa maailman naisista olisi varmasti ollut onnesta soikeana moisesta huomiosta, mutta minulla ei ollut tarpeeksi kokemusta toimia tällaisen miehen kanssa. Kaikki hänessä kirkui minulle vierasta maailmaa ja vaaraa. Kaikki hänessä kirkui minulle houkutusta. Jostain kreikkalaiseen mytologiaan liittyvistä syistä olin herättänyt von Holsteinin kiinnostuksen ja vajaan puolen tunnin tapaamisen perusteella tiesin, mihin kaikki johtaisi, jos mies saisi tahtonsa periksi.

En kuitenkaan voinut kieltäytyä vain siksi, että olin 30-vuotiaana käytännössä neitsyt ja täysin kokematon pelaamaan tällaisia pelejä kenenkään kanssa puhumattakaan Konrad von Holsteinista. Pelkäsin von Holsteinia ja tämän epätavanomaista vaikutusta minuun, mutta RealAid tarvitsi rahaa. Isä tarvitsi rahaa.

-Selvä, sanoin hiljaa ja päätin, että yrittäisin saada itseni irti tästä pinteestä myöhemmin.

Lohduttauduin mielessäni sillä, että von Holsteinin kaltainen mies kyllästyi todennäköisesti valonnopeutta nopeammin, ja minäkin olisin pian mielestä haihtuva pieni kuriositeetti ja erittäin langweilig.

–Großartig, Minerva. Käännyhän nyt mein Liebling, niin mä pistän tuon seksikkään tatuoinnin piiloon…toistaiseksi.

Toistaiseksi.

Juuri niin kuin olin pelännyt. Annoin miehen vetää vetoketjun kiinni ja nousin nopeasti seisomaan.

-Palataan sitten asiaan muutaman viikon päästä, niin mä voin tulla…

Von Holstein nousi itsekin ja tuli niin lähelle, että välillämme oli vain muutama sentti ja tunsin hänen herkullisen tuoksunsa ympäröivän minut. Tuijotin miehen puvuntakin alla olevan paidan ylintä nappia. Polviani heikotti ja ruumiini halusi keinahtaa miestä vasten.

-Ei. Maanantaina. Tuu tänne Vitiumin toimistolle yläkertaan. Ja sitten voit esitellä teidän toimintaa. Ja voidaan käydä vaikka jossain avustuskohteessa.

Silmäni rävähtivät ammolleen ja tein sen virheen, että katsoin miestä silmiin. Vihreät silmät näyttivät melkein ruohonvihreiltä, ja mieleni teki pujottaa sormeni paksuun, kiiltävän punaiseen hiuspehkoon ja kokeilla, tuntuiko se yhtä pehmeältä kuin näytti.

-Selvä, herra von Holstein…

-Konrad, mies sanoi ja siveli kevyesti huuliani peukalollaan.

Tiesin, että minun olisi pitänyt väistää ja karata kauemmas, mutta en vain pystynyt. Päinvastoin. Vapisevat huuleni raottuivat ja kuin itsestään ne sulkeutuivat hetkeksi Konradin peukalonpään ympärille. Von Holsteinin silmät laajenivat ja tummenivat. Hän astahti niin lähelle, että välissämme olleet muutamat sentit katosivat ja tunsin, kuinka rintani painuivat miehen kovaa rintaa vasten.

-Toivottavasti sulla on paljon tota huulipunaa. Koska niin varmasti kuin mun nimi on von Holstein, mä aion suudella tuota suuta ja tuhria sen vielä monta, monta kertaa, meine kleine Göttin. 

Kuullessani suorat sanat, heräsin viimein lumouksestani ja peräännyin pari metriä taaksepäin. Nostin pöllökassini kädet täristen olalleni ja nyökkäsin.

-Mä tiedän, että sulla on tietynlainen maine…Konrad. Mutta mun tarkoitus on tehdä töitä.

Sanat kuulostivat hölmöiltä omissakin korvissani, kun olin juuri niin auliisti pelehtinyt von Holsteinin kanssa. Vai oliko se ollut vain flirttailua? Lähdin kävelemään pää pyörällä kabinetista poispäin, kun kuulin takaani kevyellä äänellä heitetyn kommentin:

-Suomalaisilla ja saksalaisilla on kova työmoraali. Mutta otetaan mallia antiikin Kreikasta. Siellä osattiin huvitellakin.

HALUATKO LUKEA KOKO TARINAN? SE LÖYTYY LUKUPALVELUISTA JA KAIKISTA MERKITTÄVISTÄ NETTIKIRJAKAUPOISTA. LINKKI VIE ADLIBRIKSEN SIVUILLE, JOSTA LÖYTYY MYÖS JUONIKUVAUS.