PAJA 1

Hei!

Keksin vihdoin tavan myydä jatkokertomuksia myös luvuittain, mutta joudun sen verran niputtamaan, että kerralla myyn aina 2 lukua yhdessä. Pajan ensimmäinen luku on ilmestynyt verkkosivuilleni, mutta voit lukea sen tästä altakin. Jos kertomus kiinnostaa, seuraavat kaksi lukua voi ostaa luvun lopusta löytyvien linkkien takaa. Tarkempaa tietoa Holvin verkkokaupasta löytää artikkelistani ja verkkosivuillani olevan Pajan ensimmäisen luvun alusta. Ja hei, minuun saa aina ottaa yhteyttä, jos jokin mietityttää!

Mutta lähdetään Pajalle (kepeä tarina vakavilla mausteilla) – ja Irinan ja Filipin taisteluun tontista ja paljosta muustakin.:)

_______________________________

Tönäisin Pirjoa hellästi olkapäähän. Viisikymppinen, pyöreä nainen havahtui, tökkäsi vaistomaisesti silmälasejaan ylemmäs nenälleen ja haroi sitten punaisiksi värjättyjä hiuksiaan.

-Anteeksi, hän mutisi nolon näköisenä ja tavoitteli sylistä tippumaisillaan olevia kutimiaan ja puolivalmista iloisen moniväristä villasukkaa.

-Et sä sille mitään voi. Mutta sä voisit kutoa tossa nojatuolissa. Mä pelkään, että sä satutat ittes, jos sä nukahdat jakkaralla.

-Mutta Anu on nojatuolissa…

-Anulla ei oo väsymysoireyhtymää eikä fibromyalgiaa, ja se on sua kakskyt vuotta nuorempi. Se pystyy hyvin tekeen jakkaralla tai sohvalla.

Käännyin päättäväiseti nojatuolin suuntaan, jossa vihreätukkainen Anu ompeli suuria nappeja vihreisiin ja ruskeisiin olkakasseihin.

-Anu. Pirjo tulee siihen tekemään, sanoin tavallista matalammalla ja pehmeällä äänellä mutta päättäväisesti.

Nuoremman naisen kasvot mutristuivat kapinallisesti. Anu sairasti Aspergerin oireyhtymää. Hän piti pehmeistä asioista ja vihreästä väristä, ja tultuaan pajaan hän oli yrittänyt omia sammaleenvihreän nojatuolin itselleen kerta toisensa jälkeen. Lisäksi hän rakasti ompelemista ja nappeja. Jos sairaus rasittikin hänen elämäänsä, pajalla hänen oli onnistunut perehdyttää muitakin kassien, pyyhkeiden ja jopa lasten kylpytakkien tekoon, kunhan kukaan ei koskenut häneen tai ompeluvälineisiin. Tai tullut liian lähelle.

-Työpöydän ääressähän sä oot ennenki tehny, siinä on hyvä työtuoli. Tai sä voit mennä tonne penkille. Sekin on pehmustettu. Pojat saa siirtyä ruokalan puolelle kahvitteleen.

Vilkaisin pitkälle, pehmustetulle penkille, jolla pari puutyöpajan tekijää pitivät taukoa kahvikuppeineen.

-Ne ei oo nojatuoleja, Anu vastasi, mutta nosti takamuksensa tuolista.

-Mä tiedän. Mutta Pirjo voi loukata itsensä, jos se nukahtaa jakkaralle. Toi kassi on tosi kaunis.

-Enni oli ommellu kukkakuvion väärin, Anu niiskaisi.

Olin nähnyt jo moititun tuotteen, ja tiesin että suurin ongelma oli se, että kassiin ommeltu kukka oli suurempi ja ehkä vähän vähemmän hienostunut kuin Anun omat kukkaset. Asiakkaat tuskin huomaisivat mitään.

-No, kaikki ei oo niin taitavia ompelemisessa kuin sä. Mutta sitä vartenhan sä toimit täällä opettajana. Enniki on oppinu jo tosi paljon. Eiks niin?

-Mmh, Anu äännähti ja lipui kohti penkkiä.

-Harri ja Tarmo, hei! Menkääs ruokalaan!, huusin tilan toiselle puolelle.

Oli luojan lykky, ettei Anu ollut ääniherkkä, kuten monet aspergeria sairastavat, sillä käsityötilan toisella puolella oli puu- ja metallityötilat ja sieltä kuului alituiseen jos jonkinlaista pauketta, ujellusta ja vasarointia.

Puhelimeni soi ja huokaisin. Tulossa oli varmasti lisää väkeä. Se ei itsessään ollut mikään ongelma. Päinvastoin, oli hienoa, että kaupunki rahoitti kuntouttavan työtoiminnan pajaa, joka oli saanut alkunsa äitini toimiessa sosiaalitoimen johtajana kaupungissa. Ongelma vain oli se, että vaikka meillä oli periaatteessa reilusti tilaa, varsinkin käsityö- ja askartelutilat alkoivat olla täynnä enemmän tai vähemmän osatyökyvyttömiä ja no aika pitkälti kokonaan työkyvyttömiä ihmisiä.

Olin ajatellut esittää seuraavaan talousarvioon määrärahaa pajan remonttiin. Pajan tilat olivat vanhassa varastotilassa, ja jos tontilla oleva pieni rakennus kunnostettaisiin samalla, se tuskin lisäisi kuluja kauheasti. Sillä saataisiin lisää…

Kaivoin puhelimen esiin ja ajatukseni katkesivat. Rypistin otsaani. Numero ei ollut tuttu, ja painoin nopeasti vihreää luurin kuvaa. Etsin aina uusia lahjoituksia eri muodoissa – työvälineitä, materiaaleja, rahaa  – ja lahjoituksia koskevat puhelut tulivat usein vieraista numeroista, kun yritysten omistajat tai johtajat delegoivat asian jollekin toiselle.

-Irina Alila, vastasin nopeasti ja hymyilin samalla kun puhuin.

Olin kuullut, että ihminen kuulee hymyn äänessä, vaikkei sitä näkisikään. Hymy oli halpa hinta, jos saisin vaikka hyvälaatuisia ja kauniin värisiä kankaita pajalle.

-Täällä on Eino Lahti Formialta. Mä vastaan kiinteistöistä ja vuokrasopimuksista…

Mies vaikeni aivan kuin olisi vähän kiusaantunut, mutta minä kannustin häntä eteenpäin:

-Niin? Mä puhuin asiat selviksi Björnin kans, ennen kuin se jäi eläkkeelle. Se lupas jatkaa sopimusta 25 vuotta. Mulla on siitä sähköpostikin…

-Krhm. Tuota asiahan on niin, että Björn ei enää toimi yrityksen johdossa, ja koska teidän…hmm…paja on yhdellä parhaista paikoista koko kaupungissa, Formia tarvitsee tonttia itse uutta hallintorakennusta varten.

Vatsani tuntui äkkiä jääkylmältä ja rintani tulikuumalta. Espoon Niittykummussa oli sijainnut eri alojen yhtiöiden toimistorakennuksia kauan, mutta viime vuosina myös pajan ympäristöön oli noussut kiiltäviä, korkeita ja hienoja rakennuksia, jotka olivat pajan ränsistyneen habituksen räikeitä vastakohtia. Jos Björn ei olisi saanut sydänkohtausta muutamaa kuukautta aiemmin ja päättänyt viimein 73-vuotiaana jäädä eläkkeelle, minulla olisi vuokrasopimus allekirjoitettuna arkistossa ja kaikki olisi hyvin. Mutta nyt minulla ei ollut.

-Mulla on suullinen sopimus Björnin kans asiasta. Ja sähköposti häneltä. Tää asia oli vain allekirjoituksia vaille valmis. Mä en oo kyselly perään, koska mä aattelin, että nykyinen toimitusjohtaja tarttee aikaa perehtyä moniin asioihin.

En tiennyt Formian uudesta toimitusjohtajasta muuta kuin että hän oli varakkaan suomenruotsalaisen suvun vesa ja elänyt viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta Sveitsissä, kun perhe oli muuttanut sinne isän työn perässä. Nyt Filip Lindell oli siirtynyt Sveitsistä luksuskelloyhtiön johdosta johtamaan Formiaa. En aivan tajunnut miksi. Lindell oli menestynyt kelloyhtiössä huikean hyvin ja nostanut vanhan mutta paikoilleen jämähtäneeksi haukutun kellotalon Sveitsin viiden suurimman ja arvostetuimman kellobrändin joukkoon.

Formia oli tunnettu astioistaan ja lasitavarastaan, ja se oli saanut nimeä ympäri maailmaa, mutta ei se yhtiönä mikään Rolex ollut. Ajattelin Rolexia, koska mitään muuta minulle ei kalliista kelloista tullut mieleen. En muistanut Lindellin aiemmin johtaman firman nimeä. Miehen nimen ja kasvot kyllä muistin, kun olin nähnyt ne Helsingin Sanomien ja Kauppalehden haastatteluiden yhteydessä.

Filip Lindellillä oli kylmän jäänsiniset silmät, korkealle kaartuvat kulmat, hienostunut pitkä nenä ja leveä, viekoitteleva hymy, joka oli hiukan vino. Hänen leukansa oli voimakas ja teräväkärkinen, otsansa korkea ja leveä ja…Säpsähdin hereille vihaisena itselleni. Siitä oli vain pari viikkoa, kun olin eronnut Ollista, ja entisen poikaystäväni tavaroita oli vieläkin kotonani. Minä olin surullinen ja vasta toipumassa, eikä minun kuulunut haaveilla vielä muista miehistä. Varsinkaan sellaisista, jotka aikoivat mitä ilmeisimmin polkea pajani jalkoihinsa.

Eino-mikä-lie oli alkanut puhua toisessa päässä ja minä pääsin matkaan vasta jälkijunassa.

-…arvokas tontti nykypäivänä, ja nykyiset tilat eivät ole metron läheisyydessä kuten….

-Tiedätkö sä, miksi kaupunki aloitti tän pajatoiminnan Formian vuokratontilla eikä omalla maalla?, kivahdin Eino-paralle, joka todennäköisesti oli vain käsketty välittämään viestiä.

-En, mies vastasi lyhyesti.

-Siksi, että julkiset kulki tänne tosi hyvin mistä päin Espoota tahansa jo ennen metroa. Koska meidän asiakkailla ei ole varaa ajella Mersuilla ja Audeilla jonnekin, minne bussi kulkee 50 minuutin välein. Tai takseilla. Mutta tietysti, jos me saadaan Formialta sen vanha pääkonttori tai osa siitä käyttöön niin eihän se Karaporttikaan pahalla paikalla oo.

Viimeiset sanat heitin piruuttani, sillä oli täydellisen varmaa, ettei kello- ja nykyinen astiamagnaatti Lindell halunnut kirjavaa kuntoutujasakkia pyörimään hienoihin ympyröihinsä. Olli rykäisi taas varovaisesti.

-Niin, tässä on nyt kyse siitä, että Formia tarvii uuden keulakuvakonttorin. Meidän toiminta on kasvanu, ja pääkonttori on ihan liian täynnä. Siinä on suuri tontti ja siihen on ulkomaaiaisten vieraidenkin helppo…

-Tää keskustelu oli tässä. Mä en muuta minnekään. Me ei muuteta. Mulla on Björnin sähköposti ja sana, että vuokrasopimusta jatketaan ja sillä siisti. Formia on vanha yhtiö. Sillä on varmasti maata…ootas, eikse perustettu aikanaan jonnekin Savoon? Rakentakaa sinne! Näkee ne ulkomaalaiset kuuluisaa Järvi-Suomeakin.

Tunsin suurta tyydytystä, kun löin luurin Eino-rukan korvaan. Vai että oikein keulakuvakonttori. Juuri sellaista saattoikin odottaa sveitsiläiseltä ylellisyystuotteiden brändäysmestarilta, joka oli täysin irti tavallisten ihmisten arjesta ja ongelmista. Olisi todella tyydyttävää tarttua Lindellin taitavasti punaruskeiksi värjättyihin hiuksiin ja raijata herra niistä kiinni pitäen katsomaan, millaista elämä pajalla oli.

Sydämessäni kierähti levottomasti, kun mietin, mitä tämä saattoi tarkoittaa toiminnallemme. Olin lukenut sosiaalipolitiikkaa, en lakia. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka pätevä Björnin sähköposti oli juridisesti. Ja mistä me löytäisimme uuden paikan, jos olisi pakko? Kaupunkiin virtasi uusia asukkaita, ja parhaat alueet täyttyivät asuntoalueista. Tätä menoa joutuisimme jonnekin Kirkkonummen rajamaille.

Tiesin olevani vähän liian kiintynyt pajaan, jota melkein pidin omanani. Olin tullut ensimmäistä kertaa pajalle kesätöihin, tuuraamaan yhtä työnohjaajista, ja alkanut vierailla paikalla sitten vain omaksi ilokseni. Aina kun pajalla oli huonopalkkaista työtä tiedossa, minä menin. Äitini oli pajattanut minulle, että minun pitäisi tähdätä korkeammalle, ja että voisin hyvin päästä nopeastikin pienemmän kunnan sosiaalijohtajaksi tai työllisyysasioiden erikoisasiantuntijaksi.

Minä jäin pajalle. Kun valmistuin, sen edellinen vetäjä ja äidin ikuinen kiistakumppani Heikki oli jäänyt eläkkeelle, ja minut oli valittu hommaan helposti. Kenelläkään ei ollut yhtä paljon työkokemusta pajatoiminnasta tai yhtä hyvää koulutustaustaa.

Heikki oli aiheuttanut äidille harmaita hiuksia, sillä näennäisestä solidaarisuudestaan huolimatta äiti joutui vahtimaan myös kukkaronnyörejä, mutta Heikki oli kävellyt melkein joka viikko muina miehinä äidin johtajanpallin ääreen ja kertonut uusista ideoistaan, joilla kehittää pajaa – jos vain vähän rahaa saataisiin lisää. Minä olin jatkanut vähän samalla linjalla paitsi että minulla oli kotikenttäetu ja saatoin jankuttaa äidille vaikka käydessäni vanhempieni luona Tapiolassa.

Kun alkuaikoina pajalaiset olivat valmistaneet tuotteita itselleen tai markkinoilla ja erilaisissa tapahtumissa kaupattaviksi, nyt meillä oli suuri ja komea pajamyymälä. Sieltä saattoi ostaa monenmoista lahjatuotetta liinoista ja pyyhkeistä t-paitoihin ja kylpytakkeihin ja erilaisista telineistä ja jakkaroista säilytyslaatikoihin ja linnunpönttöihin. Oli kukkaroita, kynäkoteloita, heijastimia, kasseja, kiuluja, metallisia viinitelineitä, puisia vessapaperitelineitä…Lista oli loputon. Ja mikä parasta, kaupunkilaiset olivat löytäneet pajan myymälän. Hintamme olivat naurettavan halvat kalliisiin putiikkeihin verrattuna, ja jos tuotteemme eivät olleetkaan aivan Rolexin tasoa muotoilultaan, ne olivat vinkeän erilaisia.

Näin uusia, kauniin kiemuraisella koristeaiheella varustettuja metallisia henkareita ja nappasin pari käteeni. Otin kuvan koko myymälästä ja sitten vein vaateripustimet huoneeseeni. Otin kuvan toisensa jälkeen, mutta ripustimet näyttivät masentavan elottomilta puista työpöydän pintaa vasten. Laskin yhden tummanharmaalle työtuolilleni, mutta kuva näytti naurettavalta. Tämä oli aina ollut ongelmani. Minulla ei ollut taitoa sommitella, vaikka tiesin, että näistäkin saataisiin todella kauniiita kuvia, jos joku vain…

Istahdin hetkeksi vastaamaan muutamaan sähköpostiin ja sitten vein ripustimet ikkunan ääreen. Se vasta huono idea olikin. Vilkaisin kelloa toiveikkaasti. Ehkä Anu…

Yllätyin täysin, kun huomasin kellon olevan lähempänä kuutta. Paja oli auki kuuteen, ja yksi ohjaajistani Suvi oli iltavuorossa laittamassa kaupan kiinni. Muut olivat varmasti jo lähteneet. Minulla olisi vielä tehtävää, mutta sen voisi tehdä kotona samalla, kun söisin Saarioisten jauhelihapitsaa ja huudattaisin Birdya tai Behmiä.

Huomenna tulisin ajoissa paikalle. Ottaisin asiakseni kaivella vähän sopimusteknisiä asioita ja soittaa tutulle juristille, vaikka Iina olikin muistaakseni enemmän kansainvälisen lain tuntija. Olin niin ajatuksissani, että astahdin naulakolle toinen henkari vielä kädessäni, mutta en ehtinyt tarttua kirkkaansiniseen villakangastakkiini, kun joku napautti oveeni ja läväytti sen sitten muitta mutkitta auki.

Haukoin henkeäni hetken, ennen kuin sain nipistettyä huuleni yhteen ja kuritettua ilmeeni paheksuvaksi. Edessäni seisoi konjakinruskeaan villakangastakkiin ja murretun siniseen pukuun pukeutunut mies. Ehdin noin kolmessa sekunnissa kartoittaa kaiken. Kallista kashmiria, vaikka en tajunnut, mistä minä sen muka tiesin. Hohtavan viininpunainen solmio, jota oli löysätty. Vaaleansininen paita, jonka pari ylintä nappia oli avattu niin, että näin houkuttelevan, miehekkään kaulakuopan.

MIes oli pitkä, mutta minulle 158-senttisenä miltei mikä tahansa oli pitkä. Olin kuitenkin aika varma, että tämä nimenomainen miesyksilö oli lähempänä 190 kuin 180 senttiä. Hänen silmänsä olivat kuin jäätä, josta kuvastui pakkastaivaan sini, hänen tummat kulmakarvansa niin ylväästi kaartuvat, että ne antoivat kasvoille pysyvästi hiukan ylimielisen ilmeen ja hiukset…raavin levottomasti rannettani, sillä outo kutka oli alkanut piinata ihoani. Vaikka tukka oli leikattu taidokkaasti niin, että paksut suortuvat laskeutuivat keskijakaukselta kauniisti korville ja ohimoille, hiusten väri ei näyttänyt olevan kampaajalta peräisin. Hiukset olivat juuresta vähän tummemmat, mutta mitään juurikasvua se ei ollut. Ja ne olivat latvoista enemmän punertavat kuin ruskeat.  Sellaista olisi hemmetin vaikea saada aikaiseksi, vaikka olisi millainen hiustaiteilija.

-Hyvää päivää. Tai iltaa, Filip Lindell sanoi muodollisella äänellä ja astahti minua kohti käsi ojennettuna.

Loikkasin taaksepäin henkaria toisessa kädessäni puristaen ja kurottauduin huomaamattani raapimaan selkääni ohuen, iloisenvihreän villaneuleeni alta. Siirsin katseeni Lindellin korvan tienoille, mutta ihoani poltteli silti, aivan kuin kaikkialle olisi äkkiä lehahtanut äkäinen ihottuma. Miehen ääni oli karhea kuin santapaperi ja silti oudon pehmeä. Aivan kuin hänen ulkomuotonsa ei olisi ollut tarpeeksi…murskaava.

-Moi, vastasin äänellä, joka oli sekä tukahtunut että yllättynyt.

Lindell astui taas eteenpäin. Minä peruutin. Tiesin vaistomaisesti, että tuosta miehestä piti pysyä erossa. Mahdollisimman kaukana. Toisella puolella mannerta, kiitos. En silti malttanut olla vilkaisematta Lindelliä kasvoihin. Hänen silmänsä räpsähtivät yllättyneesti, kun karkasin kauemmas, ja hänen huulilleen levisi pieni hymy. Pienenäkin se oli vähän vino, huomasin täysin asiaankuulumattomasti.

-Mä yritän vaan kätellä.

-Ei mua tarvi kätellä, möläytin tietämättä miksi.

Ehkä siksi, etten halunnut koskettaa Filip Lindelliä. Se tuntui jostain syystä vaaralliselta.

Minua alkoi epätyypillisesti nolottaa. Kyllähän minä herran tähden kättelin ihmisiä. Ja aivan varmasti niitä, joista tulevaisuuteni tai pajan tarina oli riippuvainen. Lindell alkoi puhua vakavalla äänellä ja hän painotti jokaisen lauseen loppua niin, että ne kuulostivat käskyiltä.

-Sveitsissä se on ehdoton pakko. Sitä ilman ei voi elää kunniallista elämää. Eikä siellä tuntemattomalle ihmiselle sanota vaan moi ja karata toiselle puolelle huonetta, vaikka onkin ehkä…käyttäytynyt sopimattomasti.

Sydämeni kiihdytti tahtiaan jokaisen sanan myötä, mutta tartuin päättäväisesti henkariin kuin se olisi jonkinlainen kilpi ja aloitin tiukasti:

-Me ollaan Suomessa, ja mun tietääkseni sä oot ollu täällä jo muutaman kuukauden. Sitä paitsi Hesarissa ja Kauppalehdessä sanottiin, että sä oot käyny täällä…

Purin kieleeni, kun Lindellin jäiset silmät välähtivät hämmentävällä tavalla, ja upeat kulmat kohosivat entistä korkeammalle.

-Ai sä oot lukenu mun haastattelut, mies sanoi kummallisen karhealla äänellään ja kallisti pohtivasti päätään.

Polttikohan hän tupakkaa? Hän ei tuoksunut tupakalta. Hän tuoksui heikosti joltain ihanalta. Yhdistelmältä sadetta, tuulta ja aurinkoa. Ehkä laventelia, muskottipähkinää…Ähkäisin mielessäni pöyristyneenä itseeni ja typerään reagointiini, ja siinä samassa tajusin tehneeni sen ääneen. Ähkäisyn siis. Lindellin silmät terävöityivät ja mittelivät minua hetken levottumuutta herättävällä tavalla.

-Sittenhän sä tietenkin tunnet mut paremmin kuin mä sut. Mutta kyllä mä silti kätellä haluun, mies totesi rauhallisesti mutta aivan yhtä tiukasti kuin minä aiemmin.

Minun oli pakko luovuttaa. Jos alkaisin tapella Lindellin kanssa pelkästä kättelystä, se ei taatusti toimisi edukseni neuvottelussa tontin kohtalosta.

-Tuota joo. Anteeksi. Sä vaan yllätit…

-Ja ihan yleissivistyksen nimissä mun on valistettava sua, että Sveitsissä kasvaneena musta on outoa sinutella ilman että siitä sovitaan, mutta mä nyt joustan, kun sä oot tutustunu muhun jo sillä tavalla syvällisesti, että…

-Me ollaan Suomessa!, minä melkein ärähdin ja näin Lindellin hymyn leviävän miltei korviin.

Hiukan vinona.

Hän tekee tuon tahallaan, päässäni jyskytti. Filip Lindell kiusasi minua tahallaan. Ennen kuin olimme ehtineet edes esittäytyä. Mokoma omahyväinen, itserakas, keikarimainen…Etsin sopivaa substantiivia, mutta ainoa sana, mikä aivoissani välähteli oli mies. Isolla M:llä. Ja sitten muistin, että oli oma vikani, ettei esittäytyminen oikein tahtonut mennä putkeen.

Astuin lähemmäs, vaikka vaistoni käskivät perääntymään suoraan betoniseinän läpi ja juoksemaan karkuun. Käteni tuntuivat hikisiltä ja tajusin puristaneeni henkaria kaikin voimin ja molemmin käsin. Ellen sitten ollut raapinut itseäni. Luulikohan Lindell, että minulla oli pakko-oireita tai jotain? Hieraisin oikeaa kättäni mahdollisimman huomaamattomasti tummansinisiin pillifarkkuihini ja tarjosin kättäni.

-Hauska tutustua. Mä olen Filip Lindell.

Mies tuijotti uskomattoman värisillä silmillään minun tavallisen sinisiin silmiini ja tarttui käteeni. Kämmeneni läpi löi kipinöivä lämpö ja sekuntia myöhemmin ruumiini läpi rysähti kuuma aalto niin voimakkaana, että sain tehdä töitä pysyäkseni pystyssä. Olin ollut oikeassa. Filip Lindell oli vaarallinen. Kiskoin happea keuhkoihin niin huomaamattomasti kuin pystyin, yritin löytää ääneni ja keräsin ajatuksiani.

-Irina Alila. Ja jos sä tulit tästä tontista puhumaan, se on turhaa. Mulla on siitä sopimus.

Olin ylpeä itsestäni, kun äänsin lauseet täsmällisesti ja terävästi ja vain aavistuksen hengästyneesti. Filip Lindell ei välittänyt teeskennellä mitään. Hän hengähti raskaasti, silmäili hentoa vartaloani päästä varpaisiin ja kiskaisi minua äkkiä aivan hiukan lähemmäs. Sydämeni jysähti, silmäni liimaantuivat kapeahuuliseen, mutta niin ilmeikkääseen suuhun ja näin sen raottuvan.

Sitten olin vapaa, ja henkari oli joutunut jollain kumman tavalla Filip Lindellin käteen.

-Mitä sä tällä teet?, mies kysyi poissaolevan kuuloisena ja lisäsi:

-Tää on aika kiintoisan näköinen. Erilainen.

Pääsin taas kauemmas ja keskityin tiukasti toipumaan Lindellin läheisyydestä. Minuahan ei hämättäisi, lupasin itselleni sekä kiihtyneenä että turhautuneena. Ei yllätyshyökkäyksellä. Ei luennoilla sveitsiläisestä kulttuurista Eikä…eikä…Hyvä on!…Seksuaalisella vetovoimalla. Puhumattakaan nyt henkarista!

-Me saadaan lahjoituksia tavarana ja rahana ja myydään meidän tekemiä tuotteita kaupassa. Tää on yks uusi tuote, jota mä yritin kuvata, mutta mä oon surkea kuvaaja. Mennään tähän tonttiin.

Lindell pyöritteli henkaria käsissään arvioivasti.

-Hmm. Tää tontti on Formian. Tietenki.

-Ei kyllä oo. Björn laitto mulle vahvistuksen, että se aikoo vuokrata…

-No niin. Siinähän se tuli, Filip Lindell sanoi pehmeän soraisalla äänellään ja jatkoi:

–Aikoo vuokrata. Ei sulla oo sopimusta. Eikä tuu.

-Sä et oo nähny sitä sähköpostia…

-Ei mun tarvi. Paljonko te veloitatte tämmöisistä henkareista? Nää on niin jänniä, että mä voisin ostaa…

-Herra Lindell! Voisitteko te ystävällisesti kuunnella!

Filip Lindell nosti katseensa pitelemästään henkarista, ja hänen silmänsä kimalsivat naurusta.

-Ai nytkö me siirryttiin teititteleen? Mun täytyy sanoa, että nää tavat täällä Suomessa joskus hämmentää mua, mutta tää sun paja on ilmeisesti ihan oma pieni mikrokulttuurinsa. Mähän annoin jo luvan sinutella. Mä oon Filip.

Henkäisin ärtyneenä ja tartuin henkariin.

-Jos sä haluut ostaa näitä, tuu ostaan huomenna. Tai mikä arkipäivä vaan. Mutta nyt tää pulju on kiinni ja kassa suljettu.

-Mihin sä tätä halusit kuvata?, Filip kysyi käsi lujasti henkarissa kiinni.

-Facebookiin ja Instaan! Someen ylipäätään. Meillä on aika paljon seuraajia ja usko tai älä, täällä käy ihmisiä ostaan meidän tekemiä tavaroita, vaikkei ne mitään Rolexeja ookaan! Mulla on lakimies! Tää tontti on kaupungin seuraavat 25 vuotta.

-Rolex!, Filip sylkäisi ja nyrpisti nenäänsä.

-Mä en harrasta stereotypioita. Ja Rolex on stereotypia.

Huokaisin toivottomana.

-Olkoon mikä hyvänsä, mutta tää tontti…

-Leroux. Ne on maailman parhaita ja tyylikkäimpiä kelloja. Ja koska aika on mulle tosi rakas käsite, mä en tykkää tuhlata sitä. Eli jätetään tää tontti nyt kerta kaikkiaan puheista. Kaupungilla on varmasti tontteja…

Filip Lindellin tapa ohittaa sanomiseni alkoi raivostuttaa minua ja annoin palaa niin nopeasti, että mies ei ehtinyt pistää väliin mitään henkareista tai rakkaista kelloistaan.

-Ei niitä noin vaan löydy! Tää kaupunki kasvaa ja paisuu kuin pullataikina, ja joka paikkaan nousee vaan asuntoja. Ja teollisuutontit on kans tiukassa. Sulla on siellä saakelin iso tontti itselläs. Räjäytä koko konttori ja rakenna sen tilalle uusi, hieno ja korkea! Mulla on lakimies ja mä teen kaikkeni, että sä joudut taisteleen! Jokaisesta neliömetristä. Ja mä voitan. Mä voitan ja…

Samalla kun pidin tulikivenkatkuista palopuhettani, Filip huokaisi, katsoi kattoon ja minusta tuntui, että hän nauroi. Sisäänpäin. Lopulta hän katsoi taas minua ja lupasi:

-Näytä mulle ne kuvat tästä henkarista, ja mä puhun sun kanssa tästä tontista.

Suuni valahti epänaisellisesti auki.

-Miksi? Minkä helvetin takia? Onks tää joku vitsi?

-Sä oot kauhee kiroilemaan, vaikkei ees tunneta. Kunnolla ainakaan. Mä ajattelin vaan, että mä voin ehkä auttaa. Kai se on vähintä mitä mä voin tehdä. Ostaa noita ja auttaa kuvauksissa.

Otin puhelimen työpöydältäni hampaitani kirskutellen, avasin kuvagallerian ja annoin laitteen Filipille. Mies selasi kuvat henkareista läpi ja puisti surullisesti päätään.

-Karmeita, hän totesi säälivästi.

-Mähän sanoin, että ne on huonoja.

Mies pyörähti huoneessa ja käveli ovelle. Hän kurkisti pajan puolelle ja sitten hän peruutti, kuin olisi nähnyt silmäkulmastaan jotain mielenkiintoista. Hän nappasi takkini naulakosta, heitti sen työpöydälleni ja alkoi levitellä sitä huolellisin ottein pöydälleni. Olin melkolailla sanaton ja sain puristettua suustani vain:

-Mitä…?

-Loistavan värinen sininen. Toimii metallia ja hopeaa vasten hyvin. Mä en oo mikään luova johtaja tai taiteilija, mutta mä oon seurannu tarpeeks monta kertaa sivusta…

Filipin ääni haipui, ja hän napsautti valon pöytälamppuuni ja väänsi sitä ilmeisesti parempaan kulmaan. Hän katseli aikaansaannostaan hetken, käveli ulos huoneestani kuin olisi omistanut pajan ja palasi toinen lamppu kädessään. Mies yhdisti lampun jatkojohtoon ja taiteili sen toiselle puolelle pöytää, kunnes tarttui puhelimeeni ja kysyi:

-MIkä sun suojakoodi on?

-En kai mä sitä sulle anna, murahdin ja ojensin käteni.

Filip työnsi puhelinta minulle ja hyppäsin melkein ilmaan, kun sormenpäämme koskettivat. Päätin, että seuraavalla kerralla antaisin koodin, jos sellainen tarve tulisi. Senhän pystyi ihan hyvin muuttamaan.

Alkoi prosessi, joka näytti olevan tarkkaa touhua. Kaksi henkaria makasivat sinisen takkini päällä, valot hohtivat metallisista kaarista ja Filip räpsi kuvia kauempaa ja lähempää.

-Oisko kolmatta?, hän sitten kysyi.

Minä marssin pajan puolelle ja hain kolmannen. Ehkä viidentoista minuutin kuluttua, kun seisoin jo jalkaani naputellen, kädet lanteilla ja miehen punaruskeaa päätä vihamielisesti tuijottaen Filip suoristautui ja hymyili tyytyväisen näköisenä.

-Kato. Aika iso ero vai mitä?

Katsoin kuvia ja hämmästykseni oli niin suuri, että unohdin vihamielisyyteni.

-Näähän on upeita. Miten sä teit tän?

-Tuu tänne, Filip sanoi pehmeästi ja tarttui minua olkapäistä.

Kävelin tottelevaisesti pää omituisen pyörryksissä pöydän ääreen ja annoin miehen asetella puhelimen käteeni. Hänen kätensä painautui käteni päälle ja ohjasi puhelinta, kun toinen käsi paimensi minua kevyesti vyötäröltä. Kaiken maailman valokuvaukset haihtuivat päästäni tuhkana ilmaan, kun tunsin Filipin kämmenen kädelläni ja kevyen kosketuksen neuleeni läpi. Aistin pitkän vartalon takanani. Aivan lähellä. Niin lähellä, että hukuin sen herkulliseen tuoksuun. Kehoni halusi kipeästi painautua aivan kiinni takanaan hehkuvaan lämpöön. Eikä tyytyä siihen, että se tunsi vain miehen takinliepeiden hipovan kylkiä.

Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Purin avuttomasti huultani, kun tunsin henkäyksen hiuksillani.

-Näin.

Sitten kättäni ohjattiin oikeaan kulmaan, ylävartaloani painettiin hiukan eteenpäin ja samaan aikaan kuulin Filipin selittävän:

-Valot on tärkeitä. Nyt sä näät, kuinka metalli hohtaa valojen ansiosta. Ja taustaväri on yhtä tärkeä. Tällainen kylmä, voimakas sininen on tosi hyvä metallia ja hopeaa vasten. Jos sä et itse tiedä, mikä sopii mihinkin niin googlaa. Sieltä löytyy vaikka kuinka paljon vinkkejä.

Filipin suu tuntui olevan aivan ohimollani, mikä oli outoa, koska hän oli minua niin paljon pidempi. Hengitin yhä kiihtyvää tahtia, vartaloni kiristyi oudolla tavalla ja lävitseni kulki samanlaisia väreitä kuin kuumeen noustessa. Siinä samassa mies kehotti:

-Nyt sä voit kuvata.

Käteni vavahti, kun painoin kameran nappia ja Filip naurahti.

-Uudestaan.

Pitelin kamerasta kiinni kuin henkeni olisi riippunut siitä ja otin uuden kuvan. Luojan kiitos se oli terävä. Laskin laitteen nopeasti alas ja suoristauduin. Tunsin hiusteni ja poskeni viistävän Filip Lindellin poskea.

Hän todella oli painanut päänsä alas. Eikä hän nostanut sitä heti ylös. Hän käänsi päätään aavistuksen verran niin, että hänen huulensa käväisivät ohimollani. Hänen kätensä liukui kädeltäni pitkin käsivartta olkapäälleni, ja vasta sitten hän astahti taaksepäin.

Minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni.

En edes tajunnut, että olin sulkenut silmäni ja kuuntelin vain veren jyrinää korvissani. Tai sitä, että samaan aikaan nautiskelin kuumasta sykähtelystä jalkovälissäni. En, ennen kuin kuulin miehen sanovan:

-Mä ostan noita nyt alkuunsa kymmenen. Mä sisustan aika minimalistisesti, mutta noi tois kivaa särmää…

Silmäni rävähtivät apposen auki ja ravistelin itseni hereille hekumallisesta ja täydellisen tuomittavasta olotilastani.

-Kassa on…, aloitin huomattavan heikolla äänellä.

-Kiinni. Mä tiedän. Mutta mä luotan suhun. Ota rahat ja laita ne sinne kassaan huomenna. Paljonko toi yks henkari maksaa?

Puristin suuni tiukaksi viivaksi ja käännyin varmasti naama punaisena mutta uutta tahtoa täynnä Filip Lindelliä kohti.

-Sä lupasit puhua tästä tontista! Ja nyt sä kuuntelet! Sulla ei oo mitään käsitystä, miten tärkeää tää toiminta on. Tiedätkö sä ees mitä me täällä tehdään? Millaisia ihmisiä ja kohtaloita tänne mahtuu? Sä ajelet varmaan jollain Rolls-Roycella ympäriinsä, kylvät rahaa sun kylmäverisille työntekijöille, jotka hamuaa vaan lisää tuottoa ja voittoa ja rahaa sun firmalle ajattelematta, että tässä maassa on ihmisiä, jotka ei pysty töihin, vaikka ne haluais. Tai jotka pystyy töihin ehkä osa-aikaisesti tai jonkin ajan kuluttua muttei just nyt. Ja niille tää paikka on pelastus. Koska muuten ne makais kotona ja niiden työkyvyttömyys vaan uhkais pitkittyä, kun kukaan mistään hienosta suuryhtiöstä ei TIETENKÄÄN palkkaa työkokeilijaa tai ihmistä, joka on ollu pitemmällä sairaslomalla tai on osatyökykyinen. Eikä varsinkaan, jos sillä on takana mielenterveyden ongelmia tai vaikka autismikirjon….

Filipin silmät olivat alkaneet säihkyä oudolla tavalla. Aivan kuin hän olisi katsonut jotain kiehtovaa esitystä. Se suututti minua entisestään.

-Tää paikka ei oo mikään vitsi, joka jyrätään vaan siksi, että sä saat rakentaa tähän jonku vitun lasipalatsin! Mulla on Björnin sähköposti ja…

-Lakimies, Filip täydensi karhealla äänellään.

Hän haroi hiuksiaan ja tuijotti silmiini luvattoman kauan, kunnes hän sanoi:

-Tommoinen kypäräkampaus sopii sulle. Paksu, tummanruskea tukka vaaleaa ihoa vasten. Tuo sun sirot piirteet esille tosi…

-Älä yritä ohittaa tätä asiaa jollain…flirttailulla! Me ei olla treffeillä!, jyrähdin mahtavalla äänellä niin pieneksi naiseksi.

Filip Lindellillä oli otsaa virnistää. Anteeksiantamattoman seksikkäästi. Hän nyökäytti päätään ja vastasi:

-Ei. Mutta sovitaanko yksistä treffeistä?

Henkeni salpautui ja auoin suutani kuin kala kuivalla maalla. Mies lisäsi:

-Puhtaasti liikeasioiden merkeissä tietenkin. Sä kerrot tästä pajasta, sillä mä myönnän, että mä en tunne tän toimintaa kovinkaan hyvin. Jos ollenkaan. Ja sitten me mietitään teille paikkaa. Formia on vanha perheyhtiö alun perin ja Forsmaneilla on vieläki osakkeita yhtiössä ja maaomistuksia Espoossa. Mä oon varma, että ne myy jonku palstan kaupungille, jos yritys saa vähän hyväntekeväisyysmainosta…se ei koskaan oo pahitteeksi.

Filip näytti innostuvan asiastaan ja siveli leukansa terävää linjaa.

-Joo. Sehän on hyvää mainosta. Meillä ei nyt taidakaan olla isompaa projektia…

-Mainosta!, minä leiskautin synkästi ja jatkoin yhtä terävällä äänellä kuin Filip Lindellin leuka:

-Totta kai. Lisää huomiota ja ostajia valheellisella välittämisellä. Kun Formia on niin valvelutunut, että sen toimitujohtaja ei tiedä hevonpaskaa ees siitä, mitä firman tonteilla tapahtuu.

-Irina. Mä en oo ehtiny perehtyyn vielä kaikkeen. Ja okei. Suomalainen yhteiskunta ja sen…sosiaalipolitiikka ei oo mun vahvuuksia. Mutta ne näyttää olevan sun vahvuuksia. Sä kerrot tästä paikasta, me pohditaan tän…pajan sijaintia, me jutellaan. Sä saat kertoa, miten mä susta ymmärtäisin paremmin tän paikan arvoa…Vaikka mun täytyy sanoa, että nää henkarit on tehny muhun vaikutuksen.

Mies nosti taas yhden henkarin käteensä ja silmäili sitä innostuneesti.

Henkarit. Voi taivas armahda. Filip Lindell ei näyttänyt pääsevän henkareista yli laisinkaan.

-Ne on sata euroa kappale, sanoin tyynen viileästi.

Ja tyhmästi. Mutta minua ärsytti, miten vatsanpohjassani oli kuplinut, kun Filip oli lausunut minun nimeni.

-Sata euroa?, Filip kysyi kiinnostuneesti ja hänen kulmansa kohosivat miltei hiusrajaan.

Sitten hän kysyi:

-Saanko mä nähdä hintalapun tuolla pajan puolella? Kun mä olin huomaavinani, että muut tuotteet…

-Noi on aivan uusia. Siksihän mä niitä kuvasin, keskeytin täysin totuudenmukaisesti ja voitonriemuisesti.

Pidin tauon, nostin toisen henkarin käteeni ja punnitsin sitä muka asiantuntevasti arvioiden, kuten Filip oli tehnyt aiemmin.

-Hyvin harvinaista metalliseosta. Tää design on pitkän tuotekehityksen tulos. Yhden työkokeilijan, joka on ammattimainen…

-muotoilun ammattilainen, tietenkin, Filip keskeytti minut sarkastisesti.

Hyvä että keskeytti. Korvani olisivat saattaneet alkaa heilua elleivät jopa lepattaa. Metalli oli kierrätysromua, Tarmo oli hitsaaja ja design oli yhden ohjaajamme, joka oli opiskellut myös toimintaterapiaa.

-Tietenkin, minä hymisin leuka pystyssä.

Filipin silmät välähtivät ja hän totesi:

-Mä oon ollu niin kauan Sveitsissä, että mä tunnen itteni puoliksi sveitsiläiseksi. Ja jotkut väittää että sveitsiläiset on saitoja.

Mies kaivoi lompakon takkinsa povitaskusta, alkoi latoa pöydälleni sadan euron seteleitä ja totesi leppoisasti:

-Se ei pidä paikkaansa. Tosi hyvä juttu, että mulla on aina käteistä, kun mä en oo vielä tottunu korttimaksamiseen joka paikassa. Mähän saan nää nyt suoraan mukaan, eiks vaan?

Tuijotin häkeltyneenä tuhatta euroa pöydälläni ja poskiani alkoi kuumottaa. Minulla ei ollut tapana valehdella, mutta tuo raivostuttava mies…

-Tuota…, aloitin katumus rintaani puristaen.

-Muista laittaa nää 95% alennukseen, kun pistät nää myyntiin. Joku vois muuten syyttää sua huijauksesta, Filip lohkaisi minulle naama peruslukemilla ja kysyi sitten:

-Mitä sä teet…torstaina? Viiden jälkeen?

Tuijotin miestä katse tyhjänä ja toistin:

-Torstaina? En kai mitään…mä pääsen täältä neljältä.

-Hyvä. Mä tuun hakeen sut. Mä laitan sulle mun numeron ja sä laitat mulle sun osoitteen. Jos vaikka olis joku paikkaki jo tarjolla. Einolla on homma hanskassa ja se tuntee Forsmanit kans, jos firmalla ei oo mitään. Ja sitten mä tarjoon sulle illallisen ja me voidaan jutella.

Filip astahti taas lähemmäs, mutta nyt en paennut. Se olisi turhaa kumminkin, selitin itselleni. Sen sijaan katsoin, kuinka mies kumartui ja tunsin hänen käsiensä lasketuvan käsivarsilleni, juuri olkapäiden alle.

-Me ei muuteta tästä mihinkään, ilmoitin hiukan vavahtavalla äänellä.

-Katsotaan sitä ihan rauhassa, Filip mutisi ja lisäsi:

-Musta tuntuu, että me ollaan jo niin tuttuja että…

Hänen huulensa käväisivät vasemmalla poskellani kevyesti kuin perhosen siipi.

Sävähdin silti.

-Kun tän on oppinu niin tätä on vaikea lopettaakaan, mies henkäisi ja hipaisi toista poskeani.

Minusta alkoi tuntua siltä, että…sormeni tarttuivat miehen solmion solmuun ja toinen käteni nousi hiuksiin, joita olin halunnut koskettaa koko tämän ajan. Kuulin, kuinka Filip huokaisi. Minäkin huokaisin. Miehen hiukset liukuivat sormieni lomassa silkkisinä ja pehmeinä, ja kun livautin peukaloni hänen solmionsa yläpuolelle ja hyväilin kevyesti kaulakuoppaa, tunsin Filipin suun laskeutuvan taas vasemmalle poskelleni. Nyt se ei vain hipaissut, vaan painautui iholleni.

Tunsin hänen suunsa raottuvan ja huulten liukuvan poskellani, kunnes ne saavuttivat suupieleni. Filipin kielenkärki käväisi suupielessäni ja minä kiskaisin punaruskeita suortuvia ja käänsin päätäni niin, että miehen suu painautui omaani vasten. Polttavat kipinät rätisivät kaikkialla ruumiissani, sydämeni takoi ja vatsanpohjani tuntui kuumalta ja raskaalta. Se oli taivaallista. Niin taivaallista, että voisin aivan hyvin ainakin katsoa muita tontteja…

Järjen valo välähti palamaan aivoissani ja peruutin nopeasti irti Filipistä.

-Tää tosiaan on oma maailmansa, Filip totesi ääni entistä karheampana ja jatkoi:

-Yleensä mä suutelen ilmaa, mutta täällähän ajautuu automaattisesti aivan erilaiseen kulttuuriin. Mä tykkään tästä paljon enemmän kuin sveitsiläisestä.

-Se sähköposti…, aloitin käheällä äänellä, vihaisena itselleni.

-Katotaan sitäki torstaina. Mä otan loput seitsemän henkaria tuolta pajan puolelta.

Filip kääntyi mennäkseen henkarit mukanaan, ja minä katsoin silmät vieläkin sumeina suoraryhtistä, huoliteltua hahmoa, jonka punaruskeat hiukset eivät olleet enää aivan niin huolitellut.

KIINNOSTUITKO TARINASTA. SEN VOI LUKEA LUKUPALVELUISTA TAI OSTAA OMAKSI MISTÄ TAHANSA MERKITTÄVÄSTÄ NETTIKIRJAKAUPASTA. LINKKI VIE ADLIBRIKSEN SIVUILLE, JOSTA VOIT LUKEA MYÖS JUONIKUVAUKSEN.