PALKINTOVAIMO 9

Hei!

Jos tykkää todella rajuista käänteistä ja ehkä jopa epämukavuusalueelle astumisesta, niin perjantaina julkaistava Onnenonkija tarjoaa siihen mukavat mahdollisuudet. Kirja on järkyttänyt, mutta onpa minulle tullut palautetta, että se on noussut joidenkin huimapäiden lemppareihinkin. 😀 Tämä on myös tarina, joka sai vuosikymmenten jälkeen yhteyttä ottaneen entisen poikaystävän kuvittelemaan, että minulla saattaisi olla omakohtaista kokemusta – höm – prostituoituna toimimisesta.

Onnenonkijahan kertoo nuoresta Lilasta, joka päätyy seksintäyteiselle matkalle Turkkiin huomattavasti vanhemman rakastajan kanssa. Rakastajan huvila ei vain ole hänen omansa, vaan hänen tuttavansa Taylorin, joka tarjoaa sotilaskalustoa ja palkkasotilaita niille, jotka palvelusta pystyvät maksamaan. Kun Lilan rakastaja katoaa kuvioista, Taylor toteaa, että tyttö voi lähteä saman tien Suomeen tai sitten hän voi jäädä hänen ja hänen miestensä käyttöön pariksi viikoksi ja tienata mukavasti haaremia pitäessään.

Lilan vastauksen pitäisi tietysti olla päivänselvä, mutta se ei ole. Hänelle kun käy niin onnettomasti, että kun hän kerran luo katseensa Taylorin sinisiin silmiin, paluuta ei ole. Hän haluaa Taylorin – vaikka sitten joutuisi ottamaan hänen miehensäkin siinä sivussa.

Jos tarina ei ole tuttu, ekaan lukuun pääsee kurkistamaan TÄSTÄ, vaikka se tosin ei vielä esittele Tayloria tai tarinaa koko komeudessaan (tai kauheudessaan).

Siirrytään kuitenkin Palkintovaimoon. Elsi pääsee vihdoin Ilmarin kotiin ja tämä luku on vähän kuin sellainen välinäytös täynnä Elsin sekoavia pasmoja, ennen kuin homma alkaa kiertyä lopullisesti kohti loppua.

Mukavaa viikkoa!

t. Lilith

____________________________________

Ilmarin suuri vartalo likisti minut tiukasti patjaan ja miehen tuoksu nousi päähäni kuin samppanja. Tunsin kuuman hengityksen kaulaani vasten, paljaan ihon ihoa vasten ja pehmeät suortuvat nyrkkiin puristuneessa kädessäni. Mieleni oli pitkään tyhjä kuin poutainen kesätaivas, mutta jonkin ajan kuluttua takaraivossani alkoi koputtaa varoitus.

Mitä minä olin huutanut? Mitä helvettiä minä olin huutanut?

Kaiken autuuden tilalle sisälleni asettui tikittivä pommi ja toivoin, että Ilmari nukahtaisi päälleni. Että saisin aikaa miettiä. Vaikka mitä miettimistä minulla muka oli? Kyllähän minä olin tiennyt sen. Sen, mistä olin puhunut.

Ankin kehotus lopettaa pelleily kaihersi mielessäni. Hän oli nähnyt sen. Helenakin oli. Ja niin oli myös Tuure.

Ilmari liikahti päälläni ja työnsi itsensä käsivarsiensa varaan. Hänen poskipäänsä punoittivat pukevasti, hänen hiuksensa valahtivat hänen kasvojensa ympärille ja sitten osuin silmiin. Ne näyttivät kauhistuneilta, ja mies peruutti istumaan sängynlaidalle. Hän käänsi minulle selkänsä ja tokaisi:

-Tää ei onnistu. Mä en pysty.

Minulle tuli pelottava, tulenpalava kiire ja nousin istumaan sydän takoen.

-Se oli vahinko. Mä vaan tykkään…tykkään susta ja mä sain hirveen suuren orgasmin ja…enhän mä kunnolla ees tunne sua, takeltelin samalla, kun katsoin Ilmarin selkää, joka oli nojautunut eteenpäin siten, että tiesin miehen nojaavan kyynärpäitään polviinsa.

Ryömin hänen viereensä ja tartuin ranteeseen. Ilmari nykäisi itsensä irti. Hän tuijotti maassa myttynä lojuvia vaatteitamme ja lausui käheästi:

-Mä oon pahoillani. Kaikesta. Musta tulee näköjään yks saatanan sika, kun mä vaan kosken suhun. Mä lähen nyt. Mä en vaan…mä en tunne ketään, joka elää niinku sä, ja kun se on mulle niin vierasta…

Mies piti tauon ja minä katselin kauhu vatsaa vääntäen, kun hän nousi seisomaan.

-Kai mä oon ahdasmielinen juntti. Anteeksi.

Tajusin viimein, että Ilmari ei reagoinut sanoihini vaan omiin tekemisiinsä. Vaikutti siltä, että mies ei ollut edes kuullut kohtalokasta tunnustustani. Kun hän tarttui farkkuihinsa, minäkin tein niin.

-Älä mee, pyysin ja yritin haalia hajonneita ajatuksiani kokoon, jotta saisin jotain järjellistä suustani.

-Mä haluan sua. Toi äskeinen oli…se oli parasta, mitä mä ikinä oon kokenu. Ja mä en valehtele. Mä vannon sen.

Jotain tipahti Ilmarin farkkujen taskusta, kun mies yritti tempoa niitä puoleensa ja hänen katseensa lennähti pieneen foliopakkaukseen.

-Voi jumalauta, mies ärähti vaimeasti ja käänsi katseensa minuun.

-Sano mulle, että sä käytät yleensä kumia, kun sä panet sun miehiä, hän sanoi äänellä, jossa soi aito, metallinen huoli.

Melkein näin, kuinka kaikki lähti hajoamaan, ennen kuin mitään kunnolla oli alkanutkaan ja nuolaisin huuliani, kun seinät ympärilläni rysähtelivät ja huonekalut pirstoutuivat kappaleiksi.

-Ennen häitä joo. Mutta nyt…ei niitä oo ollu montaa. Ja ne on ihan hyvässä asemassa olevia miehiä ja…

-Hyvässä asemassa olevia? Nekö on niin hyvässä asemassa, että ne on immuuneja seksitaudeille?

Ilmarin ääni oli hyytävän kylmä ja tunsin leukani vapisevan, kun yritin muodostaa lausetta, joka ei kuulostaisi liian pahalta.

-Mä…me sovittiin, että me yritetään lasta. Ja Tuure…Tuure ei voi saada lapsia. Joten pari sen kaveria…ja sit Emil ja yks muu…mutta mä alotin e-pillerit uudelleen, kun mun kuukautiset tuli. Kun mä en ollu varma.

Ilmarin kasvoilta katosi väri ja hän astahti taaksepäin.

-Sä et oo tosissaan, hän melkein sylkäisi.

-Mä en haluu sitä. Mä luulin, että mä haluun, mutta mä en haluu. En ainakaan vielä. Mä olin ilman kumia muutaman miehen kans. Älä lähe, Ilmari. Mä meen testeihin vaikka heti, jos sä haluut.

Olisin heittäytynyt maahan, jos olisin uskonut sen auttavan asiaani, mutta se miten Ilmari alkoi pukeutua kertoi kaiken. Päätin hädissäni yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli.

-Mä meen testiin. Varmaan joku yksityinen ottaa labrat jo vaikka huomenna. Ehkä jo tänään! Jos sä vaan juttelisit mulle. Tai viestittäisit. Ei tartte seksiä, kun mä…Sä varmaan inhoot mua, mutta mä puhuin totta, kun mä sanoin, että sä et oo niinku muut. Et yhtään.

-Mitä se testi enää auttaa!, Ilmari äsähti ja tarttui paitaansa.

Hän hieroi kasvojaan ja lisäsi maltillisemmin:

-Enkä mä inhoa sua. Sehän mun ongelma onki.

Se oli vähän, mutta riitti minulle. Kävelin alastomana ja epätoivoisena Ilmarin luo ja kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Suutelin huulteni alla kiristyvää rintaa, hieroin nenääni pehmeää karvoitusta vasten ja kuiskasin:

-Älä sitten lähe. Tai jos sä lähet, ota mut mukaan. Ei oo pakko harrastaa seksiä.

Tunsin lujat kädet käsivarsillani ja kuinka ne valmistautuivat työntämään minua pois, mutta lopulta ei tapahtunutkaan mitään. Ilmarin rinta nousi ja laski huuliani vasten, pääni yläpuolella puhalsi raskas huokaus ja suuret kädet liukuivat olkapäilleni. Kuulin vaimeasti:

-Elsi.

Nostin päätäni varovaisesti ja huulet raollani, ja kaikki mitä näin, olivat vihreät silmät, jotka lähestyivät niin, että pyörähdin välittömästi niiden havukkoiseen hämärään. Ilmari painoi otsansa vasten otsaani, kupersi kätensä niskaani ja painoi huulensa suutani vasten. Se oli niin odottamatonta, että olin pudota polvilleni ja olisin pudonnutkin, jollei Ilmari olisi pitänyt minusta kiinni.

En ollut koskaan saanut sellaista suudelmaa. En ollut koskaan maistanut mitään niin hyvää. Miehen kieli poltti kuin kuuma rauta, se kidutti minua kuin olisin ollut kiikkiin jäänyt sotavanki ja minä tarjosin lisää ja antauduin hetki hetkeltä avuttomammin. Käsivarteni kietoutuivat Ilmarin niskaan, sormeni repivät miehen hiuksia ja sitten toinen keksi livahtaa koettelemaan selän vahvoja lihaksia.

En saanut enää selvää, kumman hengitys korvissani rahisi raskaana ja kärsimättömänä – todennäköisesti molempien – ja kohottauduin varpaisilleni, kun yritin päästä kaikin tavoin vielä lähemmäs. Aika jäi värähtelemään paikoillaan kuin kellon viisari, joka ei jaksanut enää liikkua, ja kun Ilmari lopulta nosti päätään, olin niin pyörällä päästäni, etten tajunnut enää mistään mitään. Hän hymyili minulle nopeasti ja surullisesti ja poimi lattialta paitansa. Palasin hätäännykseen ja anelin:

-Minne sä oot menossa? Jos sä et raaski ottaa taksia? Nukkuisit täällä. Sä voit nukkua vierashuoneessa ja…

Ilmari kiskoi paitansa harteilleen ja kysyi melkein ärtyneenä:

-Etkö sä kuullu, mitä mä sanoin äsken? Silloin, kun mä panin sua.

Totta kai minä olin kuullut. Ja vaikka se oli ollut hävytöntä, se oli myös kiihottanut minua.

-Eihän se ollu mitään niin pahaa. Eihän se mihinkään pornosaitille menny. Ja mä tykkäsin siitä. Tykkäsin, kun sä olit hmm…vähän hallitseva.

-Vähän?, Ilmari kysyi ivallisella äänellä.

-Ainahan sä oot vähän hallitseva. Se on varmaan osa sua, puolustauduin ja nostin käteni lanteilleni.

Mies rypisti kulmiaan tutuksi tulleella tavalla ja aloitti:

-En mä kyllä sellasta allekirjota…

-En mä tarkota sitä, että sä kävelisit ihmisten yli. Mutta sä tiedät, mitä haluut. Ja se on seksikästä, ilmoitin tiukasti ja tyytyväisenä siihen, että olin saanut pidettyä miehen niinkin kauan makuuhuoneessa.

Ilmarin silmät siristyivät, hän mittaili minua hetken päästä varpaisiin ja yhtäkkiä hänen kasvoilleen levisi virnistys.

-Mä luulin, että luonneanalyysejä saa psykologeilta eikä alastomilta taiteilijoilta, hän heitti.

Olin niin helpottunut, että olisin voinut heittää kärrynpyörää, mutta nipistin suuni suppuun ja röyhistin rintaani, ennen kuin sanoin päättäväisemmin kuin minusta tuntui:

-Ei siihen psykologia tarvita. Ja kai mä saan ite päättää, mistä mä seksin aikana tykkään?

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, ja muutaman sydämenlyönnin jälkeen se alkoi leimahdella raskaana ja houkuttelevana. Ilmari kallisti päätään ja sanoi hitaasti:

-Kai mä oon ansainnu ne perhanan testit, kun mä olin niin kärsimätön. Joskus parikymppisenä mä mä juoksin niissä joka toinen kuukausi, mutta mä luulin, että mä olin oppinu jotain.

-Mä en halua kuulla, minulta livahti ja katseeni lennähti makuuhuoneen nurkkaan, kun tajusin miten typerältä kuulostin.

-Säkö et tykkää, jos jollain toisellaki on huikentelevainen seksielämä?, Ilmari kehräsi pehmeästi.

Sillä ei ollut mitään tekemistä toisten kanssa. Vain Ilmarin. Minua inhotti ajatella häntä muiden naisten kanssa. Kun en vastannut mitään, mies sanoi matalasti:

-Mä saatan haluta kuvata sua uudestaan.

Vedin hitaasti henkeä, kun yritin tajuta, että olin saattanut päästä selville vesille. Ehdin näkemään, kun miehen silmät vaelsivat pitkin alastonta vartaloani ja henkäisin:

-Kuvaa niin paljon ku haluut.

-Mä oon käyny täällä pari kertaa aiemminki. Ehkä mä haluun panna sua uudestaan tuolla isolla parvekkeella. Niin että kaikki kuulee.

-Otatko sä kameran sinneki?, kysyin henkeäni pidätellen.

Ilmari astahti luokseni, nappasi minua ranteesta ja hymyili silmät kimaltaen.

-En mä ehdi.

-Mihin sulla on kiire?, kysyin vatsanpohja roihuten.

-Johan mä sanoin. Panemaan.

*****

Seuraavana päivänä istuin paikallisjunassa tokkuraisena ja sädehtivän onnellisena. Kun tarkastelin käsiäni, saatoin miltei nähdä hopeaisen valon kimmeltävän ihollani. Vilkaisin nopeasti Ilmariin, joka näytti seuraavan ohi vilistäviä maisemia välinpitämättömän näköisenä. Hän ei ollut ollut niin välinpitämätön yöllä. Eikä aamullakaan.

Hän oli kuljettanut minut parvekkeelle ja samalla, kun hän oli maannut yhdessä lepotuolissa, minä olin ratsastanut hänellä silmät kiinnittyneinä suuriin, tummiin silmiin ja huulet äänekkäitä voihkaisuja pudotellen. Sen jälkeen olin tehnyt meille iltapalaa ja saanut Ilmarin keittiönpöydällä. Ja sitten sängyssä.

Sängyssä.

Olimme potkineet Tuuren vaatteet lattialle, pyörineet lakanoissa ja nukahdelleet pieniä tuokioita, kunnes olimme aloittaneet alusta. Kun katsoin kättäni, muistin miten se oli puristunut Ilmarin käteen. Kun katsoin sääriäni, muistin miten ne olivat kietoutuneet Ilmarin ympärille. Kun katsoin Ilmaria, muistin miten oikealta hänen vartalonsa tuntui omaani vasten.

Sormus nimettömässäni välähti valossa ja leikkasi haavan mielihyvän täyttämään olotilaani. En tiennyt, kuinka voisin palata elämään Tuuren kanssa tämän jälkeen. Olin luvannut itselleni, että yrittäisin, mutta mitä minä yrittäisin? Valehdella itselleni ja Tuurelle? Uskoa, että järkipuheet auttaisivat? Että ajan kanssa minä unohtaisin?

En ollut kovin vakava luonteeltani ja elämäni oli ollut huolettomia huvituksia täynnä, mutta kaikki mikä liittyi Ilmariin tuntui kuolemanvakavalta. Jopa seksi, nautinto ja tavallinen rupattelu, vaikka viimeksi mainittua en vielä paljon ollut kokenutkaan.

Puhelimeni helähti soimaan ja otin sen esille käsilaukustani. Se oli Tuure. Kuin olisin manannut hänet esiin ajatuksillani. Hiljensin laitteen, tungin sen takaisin laukkuun ja vilkaisin Ilmaria. Mies katseli minua ripsiensä välistä ja kysyi:

-Tuureko sua kaipaa?

-Se käyttäyty sillä tavalla, että mua ei huvita vastata, tokaisin lyhyesti, mutta kun Ilmari hymyili, minuakin hymyilytti – enkä tiennyt edes miksi.

-Tuu tänne, mies sanoi ja kurottautui nappaamaan minua ranteesta.

-Miksi?, kysyin muka haluttomana, mutta nousin tottelevaisesti penkistä ja kierähdin Ilmarin syliin.

-Koska täällä on täyttä. Näin me annetaan sun paikka jollekin, joka joutuu seisoon, Ilmari selitti vakavana.

-Ollaanpa me avuliaita, vastasin samaan tapaan ja nyökkäsin vakavasti.

-Mulla on toinenki jalo päämäärä.

-Sähän oot pyhimys.

-Sitä mä en kyllä oo. Mutta sä näytit surulliselta, enkä mä tykkää siitä. Varsinki kun mä oon saanu sut itkeen jo kaks kertaa. Mä aattelin, että näin mä piristän sua.

Kurkkuani kuristi ja painoin nenäni vasten Ilmarin nenää.

-Sä olit oikeassa. Mä voin jo loistavasti.

-Me ei oo vietetty vielä 24 tuntia yhessä, mutta jotain mä oon jo huomannu.

-Mitähän se on?, yritin kysyä kepeästi.

-Paheelliseksi seksikoneeksi sä tykkäät kauheesti sylittelystä ja halailusta.

Kukaan – ei kukaan – ollut koskaan esittänyt sellaista väitettä. Ehkä siksi, että se ei ollut totta kenenkään muun kohdalla. Mutta yhteisen yön kuluessa olin roikkunut Ilmarissa kuin laiskiainen puussa. Painautunut suurta vartaloa vasten, etsinyt mahdollisuutta päästä vielä lähemmäs, herännyt onnesta pyörryksissä, kun olin löytänyt itseni puolittain miehen alta. Aamulla olin saanut pestä hänet ja syödä aamiaista hänen sylissään.

Ilmarin syli oli paikka, jonka olisin saattanut pistää jopa luovuuteni edelle. Painoin poskeni pehmeitä hiuksia vasten ja juoksutin kättäni Ilmarin rinnalla sanomatta mitään, ja kun mieskään ei enää puhunut, matkustimme loppumatkan hiljaa.

Matka ei kestänyt kauaa, sillä Ilmari asui Myyrmäessä, ja kun pujottelimme kauemmas rautatieasemalta ja Myyrmannin kauppakeskuksesta, mies kysyi:

-Ootko sä koskaan käyny täällä?

-Oon, mutta vaan kauppakeskuksessa, vastasin ja yritin pysyä miehen askelten tahdissa.

-Ja sä oot muka kulttuuri-ihminen. Etkö sä tienny, että tää alue on rakennettu kivikautisen asuinalueen päälle? Taidemuseossa on kivikautinen punamultahautaki.

-Sähän voit valistaa mua, kun me kerran nyt ollaan täällä.

-Ehkä. Me ollaan perillä.

Pysähdyin katsomaan korkeaa, uutta kerrostaloa, jonka ikkunat heijastivat auringonvaloa, mutta enempää en ehtinyt nähdä, sillä Ilmari tarttui käteeni ja nykäisi minut liikkeelle. Jännitys ja kaipaus alkoivat jytistä joka solussani, mutta kun katselin Ilmarin kaivavan avaimet taskustaan, puhelimeni alkoi hälyttää uudelleen. Hyökkäsin sisään porraskäytävään. Kuin karkuun laukustani kuuluvaa meteliä.

-Toinen kerros, kuulin takaani ja lähdin portaisin.

Puhelin vaikeni juuri, kun löysin oikean oven, ja hetken tuijotin postiluukkua tajuamatta, mikä siinä oli väärin. Sitten tajusin. Luukussa oli kaksi nimeä: Kariniemi ja Annala. Jotain tiukkaa ja epämiellyttävää nousi kurkkuuni ja kysyin tukahtuneella äänellä:

-Miks sulla on vieläki kaks nimeä ovessa?

Oliko Ilmarin avovaimo sittenkin vielä kuvioissa jollain tavalla? Ehkä hän oli muuttanut pois vain osittain. Jäänyt väijymään Ilmaria. Odottamaan, että tämä palaisi. Ja Ilmarihan voisi hyvinkin palata.

Ajatukset rätisivät päässäni mielipuolisina kuin kokosta lentelevät kipinät ja mieleni teki potkaista postiluukkua. Niin monta kertaa, että kirjaimet lasin alta tippuisivat ja…Ilmari astahti viereeni ja samalla, kun hän avasi oven, hän selitti:

-Soile muutti pois yhen kaverin luo tähän lähelle, ja mä lupasin, että sen posti voi tulla vielä tänne, kun…kun se ettii uutta asuntoa.

Miehen äänessä kaikui jotain kummallista, ja se paistoi hänen kasvoiltaankin. Häpeä ja äkillinen suuttumus. Livahdin ovesta sisään vielä, kun se oli mahdollista, mutta vaikka yritin pitää itseni aisoissa, suuni avautui ja kimeänä viheltävä ääneni halkoi hämärää huoneistoa.

-Eli te näätte vielä. Ette ehkä ookaan eronnu? Sitähän se tarkottaa! Sä päätit helpottaa sun omatuntoa ja huvitella mun kans vähän aikaa ja sit sä palaat yhteen Soilen kans!

Ilmari jäi taakseni ovelle ja hiljaisuus jysähti välillemme. Yritin saada selvää, mitä juuri olin sanonut, mutta olin liian vihainen, liian tuskissani, liian mustasukkainen. Niin järjettömän mustasukkainen, että voin fyysisesti pahoin. Sekunnit kuluivat ja pyörähdin lopulta ympäri. En itsekään ollut varma, mitä kaikkea olin verbaalisesti oksentanut, mutta sen tiesin, että mitään älykästä saati järkevää se ei ollut. Ilmari nojasi ulko-oveen vahamaisen kalpeana ja sitten hän kysyi hampaidensa välistä:

-Tajuutko sä, kuinka monta idioottimaisuutta sä onnistuit lätkäseen pariin lauseeseen yhellä kertaa?

Ilmarin ääni oli teräksinen. En vastannut mitään, koska yritin muistella, mitä suustani oli päässyt.

-Kohta yks. Mä oon eronnu. Toisin kuin sä, joka nytki petät sun miestä ja jonka puheluita sä pakoilet kuin henkes eestä. Kohta kaks. Soilen nimi tossa ovessa tarkottaa vaan sitä, että se nukkuu kaverinsa sohvalla, kun sen mies päätti alkaa huoraamaan. Tää on ehkä Vantaata, mutta meille nää asunnot on kalliita ja hyviä on vaikeeta löytää, ja koska Soile ei just nyt halua kattoa mun naamaa kakskytneljähooseittemän, musta on aika pieni hinta viedä sille posti. Ja kohta kolme: miten vitussa mä helpotan mun omaatuntoa panemalla sua?

Ilmari tosiaankin oli insinööri. Minä en olisi osannut pilkkoa sanomisiani niin tehokkaasti, tarkastella niitä ja havaita niitä harvinaisen köykäisiksi niin nopeasti. Mielessäni käväisi taas, että Ilmari ei selvästikään ollut kuullut rakkaudentunnustustani ja puistin nopeasti päätäni.

-Anteeksi. Mä en tiedä, mikä muhun meni, myönsin käheästi.

Ilmari näytti niin synkältä, että pelkäsin hänen heittävän minut ulos asunnosta, joten peruutin syvemmälle huoneistoon ja heilautin kättäni hiukan epätoivoisena.

-Tää on tosi kaunis asunto…

Se piti paikkansa siltä osin, kuin olin ehtinyt nähdä. Tummanvihreät seinät, konjakinvärinen nahkapenkki, puinen naulakko. Mietin sekunnin verran, oliko Soile valinnut seinien värin, sillä se muistutti minua Ilmarin silmistä.

Ilmari rypisti kulmiaan ja vatsaani kouraisi himosta. Jos mies aikoi saada minut ulos asunnosta, hänen pitäisi lopettaa niin seksikkäältä näyttäminen. Päätin yrittää yllättää hänet rehellisyydellä. Nostin käsilaukkuni naulakkoon ja hain ääneeni lujuutta.

-Haluutko sä, että mä lähen? Mä en aio lähteä. Mä oon vaan mustasukkainen, enkä mä en voi sille mitään, jos mä oon. Sä lupasit mulle viikon ja mä voin luvata, että mä en enää sano ääneen, jos mä oon mustasukkainen. Mä voin maalata sen tunteen. Ja ajatella sitä. Mutta mä en sano sitä ääneen. Enkä mä aio lähteä.

Uhoni oli tietysti tyhjää täynnä, mutta jokin vaikutus sanoillani näytti olevan. Ilmarin vartalo rentoutui, vaikka hänen kasvonsa pysyivät ilmeettöminä.

-Mähän saan tommosen kirpun täältä ulos silmänräpäyksessä, hän sitten tokaisi.

-Haluutko sä tosiaan kantaa avuttoman naisen väkisin täältä pois? Vaikka sä tiedät, että sä haluut…haluut olla mun kans.

Ilmarin kulmat vetäytyivät miltei yhteen ja hän käveli luokseni. Aivan lähelleni.

-Sä et voi olla mustasukkainen, hän jyrähti.

-Mä oon jo.

-Sun valinnoilla ja tekemisillä sulla ei oo mitään oikeutta…

-Sä oot kieltäny mua valehtelemasta, ilmoitin hengästyneesti ja keksin avata tärisevin sormin paitani ylimmät napit. Sitten avasin loputkin, jotta valkoiset pitsiliivit tulivat esiin.

Ilmarin suu tiukkeni, mutta hänen silmänsä kiinnittyivät rintoihini ja sitten hän murahti:

-Avuton nainen. Anna mun nauraa.

Miehen kasvot lähestyivät minua, hänen käsivartensa veti minut odottamattoman hellästi kovaa vartaloa vasten, ja lujat huulet painautuivat huulilleni. Ilmari puraisi alahuultani, kuljetti huulensa kaulalleni ja puraisi taas. Minä temmoin hänen paitansa auki ja puraisin hänen nänniään. Vihaisina sykkivät tunteet tuntuivat kietoutuvan toisiinsa samalla tavalla kuin kehomme, kun Ilmari avasi kevyet, väljät housuni, tempaisi valkoiset pitsipöksyt pois ja nosti minut ulko-ovea vasten syliinsä.

Ihoa. Lihaksia. Karvoitusta. Jänteitä. Ilmarin koskettaminen tuntui kerta toisensa jälkeen siltä, kuin se olisi ollut ensimmäinen kerta. Huohotin mielihyvästä, suutelin kaikkea, mihin yletin ja hieroin yhä rintaliivien peittämää poveani miehen rintaa vasten, kun sormenpääni tanssivat miehen hartioilla ja kyljillä.

Ilmari onnistui avaamaan housunsa, ja kun hänen kullinsa puristui jalkoväliäni vasten ja hänen hampaansa pureutuivat olkapäähäni, himo kuohahti sisälläni niin korkealle, että luulin menettäväni tajuntani. En ollut koskaan ollut niin elossa ja silti minusta tuntui, että olin kuolemaisillani. Janoon, nälkään, fyysiseen tuskaan, joka liekehti jokaisessa hermopäätteessäni.

-Mä kiellän sua olemasta mustasukkainen, Ilmari sihisi ja työnsi minua kovakouraisesti ylemmäs.

-Ei…Okei…Ilmari…, voihkin pehmeästi ja tukistin miestä kaksin käsin.

-Että sä kehtaat.

-En mä haluu loukata…enkä…ooh…

Minun oli mahdotonta muodostaa järkevää lausetta. Pilluni tykytti ja tulvi nestettä, ja kun Ilmarin kieli laskeutui kostuttamaan kivikovaa nänniäni, jähmetyin paikoilleni ja suustani lensi yksi ainoa sana.

Nyt.

Ilmari tuntui ymmärtävän. Nousin vielä korkeammalle keveästi kuin ilmassa tanssiva kukan terälehti ja rysähdin raskaasti ovea vasten, kun suuri kalu seivästi minut niin täyteen, että kirkaisin ja jähmetyin kovaksi kuin jääpatsas.

Ilmari nai minua kuin pyörremyrsky. Selkäni kolahteli ja hiertyi ovea vasten, käteni kynsivät leveitä hartioita ja niskaa ja vartaloni heittelehti raakaa voimaa täynnä olevien työntöjen tahdissa edestakaisin.

Olin valmis sekunneissa, mutta yritin pidätellä nautintoa räjähtämästä sisälläni. Pilluni ahtautui niin pieneksi, että Ilmari tuntui repivän minut auki yhä uudestaan, g-pisteeni kitka maistui sähkönä suussani ja kun kuulin miehen matalan murinan samaan aikaan, kun pitkä kyrpä tunkeutui taas kohdunkaulaani saakka, minun oli pakko luovuttaa.

Laukesin kuin irti päästetty sinko. Orgasmi tuntui sisälläni sortumana, kuin olisin ollut murtuva muuri, ja kun Ilmari nussi minua entistä rajummin, pääni täyttyi väkivaltaisesta, sietämättömän nautinnollisesta pimeästä. Mies ärisi ja karjui oman holtittoman huutoni lomaan, ja kun tunsin hänen kalunsa nykivän sisälläni, tarrasin häneen vain lujemmin.

Muutaman sekunnin huojuimme ovea vasten, kunnes Ilmari liu’utti minut mukanaan lattialle. Hän veti minut päälleen ja sain maata siinä vartalo velttona ja onnellisena yhden pitkän ikuisuuden. Huomasin kaukaisesti, että toisen käteni sormet pyörittelivät edelleen miehen hiuksia, kun kehoni samaan aikaan teki pientä pyörivää liikettä vain aistiakseen kaiken sen taivaallisen miehekkyyden paremmin.

-Älä puhu Soilesta enää koskaan, kuulin korvaani vasten.

Kivetyin paikoilleni ja puristin silmäni kiinni, kun juuri unohtamani mustasukkaisuus ui takaisin kynnet terävinä ja hampaat paljastettuina. Minua itketti, mutta kokosin itseni ja muistutin itseäni siitä, että juuri minä olin sillä hetkellä Ilmarin sylissä. Ei Soile.

-Miten sä aiot sietää mua tässä asunnossa, kun tää on ollu teidän molempien?, kysyin inhottavan kuristuneella äänellä.

-Koska mulla ei näköjään oo vaihtoehtoja.

Kohottauduin Ilmarin ylle ja painoin epäröivän suudelman hänen huulilleen. Sitten hain hänen kätensä käteeni, lomitin sormemme toistensa väliin ja suutelin miehen rystysiä katse tummissa silmissä.

-Ja koska mä en saa susta selvää. En, vaikka kuinka yritän, Ilmari mutisi ilme tyytymättömänä mutta silmät hehkuen.

Olihan sekin sentään jotain. Siviilisäätyni ja kaikki muutkin sitoumukseni unohtaneena päätin, että jos minulla oli viikko aikaa yrittää saada Ilmari näkemään minut muunakin kuin Tuuren palkintovaimona ja seksimaanikkona, minä tekisin kaikkeni. Aivan kaikkeni.

suhteet seksi hopsoa runot-novellit-ja-kirjoittaminen
Kommentit (0)