SOPIMUS 1

Makasin Lassen vuoteessa alastomana ja suustani pääsi pieniä, tyytyväisiä huokaisuja. Miehen kiharat ruskeat hiukset kutittivat rintakehääni, kun hän suukotti rintojani ja nuolaisi aika ajoin. Levitin sääriäni ja kutsuin häntä sanoitta lähemmäs. Hänen kätensä siveli reittäni, hänen huulensa nousivat kaulalleni ja kuulin hänen sopertelevan korvaani:

-Tää on kuin runoutta, rakas. Taikaa.

Upotin sormeni Lassen hiuksiin ja mutisin:

-Pane mua.

Lasse nousi hetkeksi kyynärpäidensä varaan ja hänen sinisenvihreät silmänsä loistivat kiihkosta. Hän suuteli minua, silitteli rintaani ja alkoi hivuttautua hitaasti sisääni. Olin liukas ja kiihottunut. Ja rakastunut. Niin rakastunut. Vartaloni värähteli, kun miehen kulli työntyi yhä pidemmälle ja kiersin sääreni Lassen lantion ympärille.

-Voi Isla, tää on kuin aurinko ja kuu yhtä aikaa, päivä ja yö…, Lasse henkäili ja suljin silmäni.

Lasse oli taiteilija, enkä yrittänytkään ymmärtää hänen mielikuviaan seksin aikana. Sen sijaan puristin häntä lähemmäs ja kehotin:

-Nopeammin.

Mies suuteli kaulaani ja silitti tummanruskeaa polkkatukkaani.

-Aina niin kärsimätön…nautitaan…ennemmin…

En kuullut enää, mitä Lasse puhui. Työnsin lantiotani häntä vasten ja melkein pakotin hänet liikkumaan päälläni nopeammin. Hänen kalunsa työntyi sisääni paksumpana, hänen kätensä puristi rintaani. Orgasmi alkoi kasvaa sisälläni kuin maasta työntyvä kasvi. Pilluni sykähteli ja puristin miestä tiukemmin sisääni. Sisälläni kasvava verso paisui, kiertyi ja puhkesi lopulta kukkaan. Voihkaisin nopeasti ja terävästi, kun nautinto välähteli jalkovälissäni ja kulki pitkin vatsaani.

Lasse huohotti jo äänekkäästi nautinnollisesti kaartuvan vartaloni päällä ja hän mutisi jotain selittämätöntä. Pitelin miehestä kiinni ja lopulta hänkin korahti ja laukesi pitkään ähisten.

Lepäsimme sängylläni pitkän hetken sylikkäin, ja sitten Lasse sanoi:

-Se oli ihmeellistä, rakas. Mä toivoisin, että…

Lassen ääni häipyi ja hän katsoi minua valloittavilla suurilla silmillään harvinaisen vakavasti.

Sisälläni läikähti hento toivo. Pyytäisikö mies viimein, että muuttaisimme yhteen? Hän voisi hyvin muuttaa luokseni. Vai ehkä…voisiko hän pyytää minua kihloihin? Olimme kuitenkin seurustelleet jo kohta vuoden ja tunnustaneet rakkautemme kymmeniä kertoja.

-Niin?, kysyin henkeäni pidätellen ja riemukas odotus selkäpiitäni pitkin juosten.

-Mä lähden Willin kans New Yorkiin. Nää suomalaiset piirit ei ehkä ymmärrä mun taidetta, mutta Nykissä on isommat markkinat ja tsänssit päästä tosi pitkälle.

Yritin niellä karvasta pettymystäni ja kuulostaa pirteältä ja kannustavalta:

-Totta kai. Mutta et sä parissa viikossa siellä ehdi mitään, jos sulla ei oo näyttelyä valmiiksi sovittuna. Vai onko sulla? Sehän olis hienoa…

-Ei, ei kulta. Mä lähden pysyvästi. Se on mun unelma.

Pettymykseni muuttui vatsassa kirveleväksi suruksi, sitten suuttumukseksi ja työnsin Lassen kauemmas. Nousin sängyssä istumaan ja kysyin kipakasti:

-Eikö mun pitäny olla sun unelma?

-Totta kai. Mutta sä oot toteen käyny unelma ja kylhän me voidaan tavata. Sä voit tulla käymään useinki…Sitä mä toivonki. Että sä tukisit mua tässä.

Mieleni teki läimäistä Lassea, mutta pakottauduin sanomaan rauhallisesti:

-Kyllähän mä tuen. Mutta mulla on töitä. Mä en voi rampata New Yorkissa jatkuvalla syötöllä.

-Mut sun perheellä on rahaa. Sulla on rahaa. Mehän voitais hyvin muuttaa yhteen New Yorkissa…

Katsoin Lassea uskomatta korviani. Oliko tämä ollut hänen taka-ajatuksensa koko ajan? Että minä lähtisin matkaan mesenaatiksi ja hylkäisin työni, jota rakastin. Perheeni, jota rakastin – sen omituisuuksista huolimatta. Sitten mieleeni juolahti, ettei Lassen olettamus ollut kovin kaukaa haettua. Miehellä oli tapana saada monenlaisia päähänpistoja, ja minä olin aika usein tempautunut niiden mukaan. Maksanut hotelleja, vuokrattuja veneitä, ravintolaillallisia ja seurannut häntä kuunvalossa pitkin Nuuksion kansallispuistoa ja melkein eksynyt.

Olin kammottavan loukkaantunut, sydämeni tuntui puristuneen jäiseksi kuulaksi ja tunsin, kuinka itku alkoi tehdä tuloaan. Tämä oli niin tyypillistä minun seurustelusuhteilleni. Lyhytaikaisia kohtaamisia, jotka päättyivät aina ennemmin kuin myöhemmin. Aiemmin en ollut välittänyt niin kauheasti. Pidin seksistä, enkä ollut ajatellut tulevaisuutta kovinkaan vakavasti, mutta Lasse oli saanut minut toivomaan…ja kun olin jo 29-vuotias, olin alkanut yllättäen haikailla jonkin pysyvämmän perään.

-Mä en lähden mihinkään New Yorkiin. Ja koska sä oot edes menossa?, totesin kireällä äänellä.

Lasse ymmärsi sentään näyttää nololta.

-Ylihuomenna. Mä…anna anteeks Isla, mutta mä en osannu..jotenki tuntu vaikeelta kertoa tästä. Sä oot mulle niin tärkee. Tosi tärkee. Rakas ja muusa ja…

-Lopeta toi vitun lässytys, sihahdin miehelle vihaisesti todennäköisesti ensimmäistä kertaa suhteemme aikana.

Sitten lisäsin:

-Ja ulos mun sängystä.

_____________________________

Kuukausi myöhemmin yritin selviytyä Helsingin iltapäivän ruuhkassa kohti vanhempieni merenrantakotia Kuusisaaressa. Oli aurinkoinen huhtikuun päivä, ja kaupunkilaiset olivat ilmeisesti lähdössä kuka minnekin viettämään varhaista, kaunista kevätpäivää. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin ollut menossa yksinkertaisesti nauttimaan äitini ja isäni suuresta pihasta ja kauniista maisemasta, mutta äitini oli saanut päähänsä järjestää suurehkot kekkerit hänen ja isän 30-vuotishääpäivän kunniaksi.

Talo ja piha olisi täynnä sukulaisia, isän bisnestuttavia  ja äidin ystäviä tämän missi- ja juontajauran ajoilta, eikä sen kaltainen sirkus kiinnostanut minua sillä hetkellä lainkaan. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan, mitä ostaa lahjaksi parille, jolla oli jo kaikkea, joten olin päätynyt hankkimaan lahjakortin ylelliseen day spahan. Äiti saisi isän ainakin kerran kanssaan paikkaan, joka kiinnosti häntä itseäänkin.

Kun viimein saavuin pihaan, pihatie ja katu olivat jo autoja täynnä ja parkkeerasin alistuneena sakkopaikalle. Tarkistin auton peilistä meikkini. Ystäväni sanoivat aina, että ulkonäköni perusteella minua olisi voinut luulla tulisieluiseksi taiteilijaksi eikä pienehkön helsinkiläisen kirjaston johtajaksi. Paksut, suorat hiukseni oli leikattu kleopatramaiseen polkkamalliin ja otsatukka laskeutui tummina kaartuvien kulmien ylle. Silmäni olivat suuret ja tummansiniset ja kasvoni kapeat ja kalpeat. En ollut perinteisellä tavalla kaunis, mutta vartaloni oli pitkä ja hyvinmuodostunut, ja äitini olikin yrittänyt painostaa minua nuorempana mallimarkkinoille.

Olin kuitenkin jo alle parikymppisenä tiennyt täsmälleen, että itseni esitteleminen valokuvissa tai lavalla oli vihoviimeinen asia, mitä toivoin. Kun olin sitten päättämättömyyksissäni – ja siksi että rakastin kirjoja – valinnut opiskelualakseni informaatiotieteen, äitini oli pillahtanut itkuun. Eikä kyseessä ollut ollut pieni nyyhkäys vaan vesiputousmainen, hysteerinen kohtaus.

-Minun tyttäreni! Sä voisit tienata JA tavata oikeita ihmisiä mallin uralla ja sä alat kirjastonhoitajaksi! Piiloudut jonki arkiston nurkkaan!

-Mikään ei takaa, että mä menestyisin mallina. Enkä mä haluu malliksi, olin vastannut itsepäisesti.

-Mun suhteet takaa sulle mitä vaan!

-Mä en haluu hillua vanhojen tai uusien Miss Suomien kans, ja mitä niitä muita nyt on!

Siinä kohtaa äitini silmät olivat siristyneet ja hän oli sähissyt:

-Mä oon entinen Miss Suomi. Mitä vikaa siinä on?

Riita oli lähtenyt käsistä kuin villiintynyt hevosvaljakko, ja välejämme oli ollut vaikea korjata, vaikka en mielestäni ollut sanonut mitään loukkaavaa. Ainakaan sen yhden varomattoman kommentin jälkeen. Silitin kirkkaansinisen, yksinkertaisen kotelomekkoni helmaa ja pakotin itseni autosta ulos.

Lasse käväisi mielessäni ja rintaani ahdisti. Minulla olisi ollut paljon hauskempaa, jos hän olisi ollut mukanani. Mies lähetti aika ajoin tekstiviestejä, mutta ensimmäisten päivien jälkeen ne olivat alkaneet harventua, ja minä olin saanut nuolla haavojani ja nieleskellä hylättyä ja pahaa oloani samalla, kun olin suunnitellut lastenosaston tapahtumia, paikallisten opiskelijoiden taidenäyttelyä ja hoitanut normaaleja päivittäisiä työtehtäviäni.

Ovi asuntoon oli auki ja vastailin tervehdyksiin pakotettu hymy huulillani. Väistin taitavasti isotätini, joka tuomitsi naisten työssäkäynnin varsinkin, jos se ei ollut taloudellinen pakko. Hän paasaisi minulle asiasta vähintään puoli tuntia, jos jäisin kiikkiin. Hilpaisin nopeasti sivuun, kun havaitsin äidin oikein todella pinnallisen ja jos aivan suoraan sanottiin – kanamaisen – ystävättären, joka oli kai jokin perintöprinsessa 1980-luvun lopulta. Näin veljeni Iston parin autoilla ja veneillä itsetuntojaan paisuttavan ystävänsä kanssa ja kuulin jo kaukaa sanan Porsche. Ja sitten Ferrari.

Huokaisin ärtyneenä ja katselin ympärilleni. Lopulta näin äidin ja isän terassilla. Marssin sinne suorinta tietä kieltäytyen samppanjalasista ja tervehdin molempia halaamalla.

-Oikein kaunis mekko, äitini kehui vilpittömän kuuloisesti ja lisäsi:

-Sopii sun väreihin.

-Joo. Kiitos, vastasin vähän varuillani.

Minulla oli välillä tapana käyttää paikallisten käsityöläisten värikkäitä koruja ja vaatteita, jotka eivät edustaneet äidin mielestä korkealaatuista designia ja halusin lopettaa keskustelun vaatteista lyhyeen.

-Onnea nyt merkkipäivän johdosta, heläytin nopeasti ja työnsin lahjakortin äidin käteen.

-Tällä sä saat isän pakotettua yhdessä jonneki mistä sä tykkäät, lisäsin sitten ja vilkaisin isääni.

Olin perinyt väritykseni äidiltäni, mutta kasvonpiirteeni vaalealta ja jo harmaantuneelta isältäni. Isän vihertävät silmät välähtivät kiusoittelevasti ja hän sanoi:

-Älä vaan sano, että ne on jotku paikat muotiviikoille.

-Ihanaa, kiitos Isla, äiti sirkutti vierestäni.

-Me päästään yhdessä day spahan. Vielä Helsingin parhaaseen.

Isäni huokaisi kärsivän kuuloisesti, mutta sipaisi äitini käsivartta hellästi. Sellaisina hetkinä minä kadehdin heitä. Äiti osasi olla hankala ja isä suorastaan mahdoton, mutta he tuntuivat yhä rakastavan toisiaan aidosti. Ajatukseni keskeytyivät, kun kuulin takaani lisää saapuvien vieraiden hälinää ja katsoin taakseni.

Serkkuni Silja oli juuri pujottautumassa ihmisten joukosta sulhasineen kohti äitiä ja isää. Hän oli menossa pian naimisiin. Hääpuheita minä en kestäisi. En niin pian Lassen jälkeen.

-Mä haen samppanjaa. Jutellaan myöhemmin lisää, töksäytin vanhemmilleni ja pingoin poispäin sekä Siljasta että samppanjatarjottimesta, pihalle.

Silmäilin hetken ympärilleni pihamaalla, jota kai olisi voinut kutsua jopa puutarhaksi ja näin sitten Aleksiksen istuvan talon parvekkeen alla, varjossa. Ja yksin – luojan kiitos. Silmäsin miestä lyhyesti ja purin poskeeni, etten olisi nauranut ääneen.

Aleksis näytti pysyneen uskollisena tyylilleen juhlista huolimatta. Taas. Hänen karhumainen, suuri vartalonsa oli puettu siisteihin farkkuihin, musta Iron Maiden-paita pingottui mahtavan leveille hartioille, ja mies oli heittänyt iänikuisen, ruskean nahkarotsinsa viereisen puutarhatuolin selkänojalle.

Aleksis oli perheemme olutpanimon operatiivinen johtaja. Hän oli tullut taloon 24-vuotiaana ilman hienoja tutkintoja ja takanaan vain muutama vuosi työkokemusta toisen panimon tuotannossa. Parissa vuodessa hän oli edennyt tuotannon tiimipäälliköksi ja kymmenen vuotta myöhemmin hän vastasi käytännössä kaiken toiminnan johtamisesta.

En tuntenut Aleksista pintaa kummemmin, sillä kävin panimolla harvoin ja lähinnä vain hallituksen kokouksissa, eikä mies ollut mikään moottoriturpa tai seurapiirihai. Pidin hänestä kuitenkin jo siksi, että hän uskalsi uhmata liikemaailman kirjoittamattomia sääntöjä ja sai esimerkiksi äitini epätoivon partaalle edustustilaisuuksissa.

-Oli sillä raukalla jokin pikkutakki tällä kertaa, mutta se ratkesi kesken illan olkapäästä. Sen miehen pitäis teettää vaatteensa. Se näyttäis upealta räätälöidyssä puvussa, äitini oli minullekin kerran vaahdonnut.

Siinä äitini oli oikeassa, tuumin, kun kävelin Aleksista kohti. Mies tuskin löysi vaatteita helposti ruumiinrakenteensa takia. Hän ei ollut mahdottoman pitkä – ehkä 185-senttinen – mutta hän vaikutti jättiläiseltä pitemmänkin miehen vierellä järkälemäisen vartalonsa ansiosta. Aleksis ei ollut mistään kohtaa ylipainoinen, mutta hän oli lihaksikas, leveä, vahva, raavas…

Vatsaani kiertyi outo solmu, sitten toinen, kolmas ja henkäisin kärsimättömästi. Kyllä, Aleksis oli varmasti haluttava monen naisen mielestä, mutta minä en ollut koskaan välittänyt liikemiehistä. Olin tietenkin pistänyt merkille hänen vartalonsa ennenkin kuten varmasti jokainen terve nainen, mutta se oli vain pinnallista ihailua. Vähän kuin katsoisi äärimmäisen maskuliinista taideteosta.

-Hei!, tervehdin saapuessani puutarhan nurkkaan.

Aleksis nosti katseensa jostain buutsiensa suunnasta ja katsoi minua ilmeettömällä, vakavalla tavallaan. Hänen silmänsä olivat kauniin kullanruskeat ja tukkansa kuriton, miltei musta pehko, joka olisi pitänyt leikata arvioni mukaan ainakin kolme kuukautta sitten. Olin joskus miettinyt, oliko miehessä ulkomaalaista verta, niin epäsuomalaisen näköinen hän oli. Hänen kulmansa olivat voimakkaat, kuten kaikki hänen piirteissään, poskipäänsä leveät ja korkeat, nenänsä suuri ja suora, ja jos hänessä jotain hienostunutta oli, se oli hänen leveä, kaunismuotoinen suunsa.

-Moi, mies vastasi ja minusta tuntui, etten ollut aivan tervetullut.

-Ootko sä pakosalla?, virnistin Aleksikselle – ja pitkästä aikaa aivan aidosti.

-Onko se niin ilmiselvää?, Aleksis murahti ja pyöritteli lasiaan, jossa näytti olevan kokista.

-No tää on pihan kauimmainen nurkka, ja sä oot parkkeerannu vielä niin, että sä oot ton tuijan takana.

-Hienosti päätelty. Oliko sulla mulle jotain asiaa? Mä nimittäin voisin olla ihan rauhassa ja lähteä täältä sitten hel…hiiteen.

Kohotin kulmiani. Aleksis oli vaitelias ja vakava, mutta pahantuulinen hän oli harvoin. Tietääkseni. Minun oli myönnettävä, että tietoni miehen luonteesta olivat lähinnä toisen käden tietoa. Päätin hiukan kiusata Aleksista.

-Ooksä saanu palautetta sun Maiden-paidasta? Se sun kyllä täytyy niellä, kun se sattuu pistään silmään aika…

-Voi jeesus. Aivan ku mä piittaisin hevonvittua, mitä joku mun kuteista sanoo, mies melkein ärähti.

-Okei okei. Sulla on huono päivä. Mä lupaan istua ihan hiljaa. Saat murjottaa rauhassa, ilmoitin iloisesti ja vedin toisen puutarhatuolin pöydän vastapäiseltä puolelta.

Aleksis henkäisi kärsimättömästi ja mulkaisi minua kuin olisin ällöttävä rupikonna. Katsoin ihmeissäni miehen profiilia, mutta suljin suuni ja pidin sanani. Sille en kuitenkaan voinut mitään, että sormeni naputtelivat pöydän pintaa, ja silmäni vahtivat Aleksiksen ilmettä kuin haukka. Ei kulunut minuuttiakaan, kun mies huokaisi, sotki tukkaansa entisestään suurella kourallaan ja sanoi:

-Lopeta.

-Mitä? Mä en sanonu mitään.

-Ei sun tarttenu. Toi on ärsyttävämpää kuin jos sä pakottaisit mua small talkiin.

-Small talk voi olla monia eri asioita. Sä osaat varmasti puhua Bruce Dickinsonista ja siitä, kuinka kestävää materiaalia nahka on. Kuinka vanha toi takki on?

Aleksis ähkäisi ja katsoi minua kuin uskomatta korviaan.

-Te ootte samanlaisia koko sakki. Mä saan ihan tarpeeks muka hienovaraisia vihjeitä mun pukeutumisesta sun äidiltä ja veljeltä. Mä en tartte niitä sulta, Aleksis laukoi.

-Ei se ollu mikään vihje. Se oli vaan esimerkki small talkista, vastasin tyytyväisenä ja jostain syystä huomattavasti piristyneempänä kuin vielä kymmentä minuuttia aiemmin.

-No. Sun ei tartte huolehtia mun rotsista eikä puheista. Mä vaihdan työpaikkaa muutaman kuukauden päästä. Pidän sitä ennen lomaa, joten mulla on enää pari kuukautta jäljellä.

Olin juuri nojannut tuolillani taaksepäin niin, että taiteilin pystyssä kahden taaimmaisen jalan varassa, ja olin lennähtää yllätyksestä selälleni.

-Mitä! Miksi?, suustani pääsi, ennen kuin ehdin estää.

Eiväthän Aleksiksen uravalinnat tietenkään olleet minun asiani, ja hän oli ollut kauan firmassamme. Olin vain ajatellut…niin, minä ja aika moni muu hallituksessa oli ajatellut, että Aleksis nousisi toimitusjohtajaksi isän jälkeen. Siinä samassa vatsanpohjaani kouraisi pahaenteisesti, ja ennen kuin ajatus ehti aivan kirkastua, Aleksis vastasi tasaisesti:

-Mulla ei ehkä oo paljon koulutusta, mutta siivoojaksi mä en rupee.

-Mitä sä tarkoitat?, kysyin, vaikka arvelin jo tietäväni, mistä oli kysymys.

-Mä en jää selvittään sun veljes sotkuja.

-Mutta eihän Isto…eihän siitä oo puhuttu ees hallituksessa ja isä…ei se oo sanonu, että se jää eläkkeelle…

Aleksis kääntyi katsomaan minuun ja siinä samassa sain tietää ainakin yhden syyn siihen, miksi mies osasi olla vakuuttava puhumatta paljoa. Hänen katseensa oli niin terävä, että se olisi voinut puhkoa rekka-auton renkaat.

-Mä kysyin sun isältä suoraan. Se on nyt vihjaillu eläkkeelle jäännistään vuoden toista ja mä kysyin suoraan, onko mulla saumaa toimariksi. Ei oo.

Minun ei tarvinnut kysyä miksi. Olin väitellyt asiasta isän kanssa vanhempieni luona käydessäni useampaan otteeseen aivan teoreettisella tasolla. Isän mielestä firman johdon piti pysyä tiukasti perheessä. Minä olin eri mieltä.

En ollut ajatellut Aleksista tai ketään muutakaan – vain sitä, että Istosta ei kerta kaikkiaan ollut johtajaksi. Hän oli lämmin, antelias ja hauska, mutta myös nautinnonhaluinen, lyhytjänteinen ja vaikutuksille altis. En tietenkään ollut haukkunut veljeäni avoimesti isälleni, mutta kehottanut häntä vakavasti miettimään suvun ulkopuolisen henkilön ottamista johtoon. Olin uskonut isän tulleen järkiinsä, kun veljeni suoritukset myynnissä olivat jatkuvasti korkeintaan keskinkertaisia ja isä oli itse sanonut, että Isto raahautui töihin melkein aina myöhässä.

-Mutta eihän Isto voi…sehän pärjää nippa nappa myynnissä! Isän täytyy aatella jotakuta muuta!, kysyin jo kauhuissani ja lojaliteettini perhettäni kohtaan täysin menettäneenä.

Tässä ei ollut kyse pelkästään johtajan penkistä. Tässä oli kyse myös hallituksen puheenjohtajan penkistä. Firman tulevaisuudesta. Ja minunkin taloudellisesta turvastani, myönsin sitten itselleni.

-Ketä sitten? Ei oo ketään muuta. Sä ja Silja ette oo alalla ollenkaan ja sun setä on kuollu. Toivo sanoi, että se koulii kyllä Istosta liikemiehen, Aleksis lateli ivallisesti ja päästi sitten syvän, ilottoman naurunröhähdyksen.

-Koulii…, toistin järkyttyneenä.

Monia asioita saattoi koulia, mutta Istosta olisi yhtä helppo koulia toimitusjohtaja kuin savolaisesta savupirtistä Versailles’n palatsi. En voinut uskoa, että isä saattoi edelleen olla niin jääräpäinen ja…ja…tyhmä. Tyhmä, ajattelin äimistyneenä.

-Se sanoi, että mä en oo perhettä. Että jos olisin, paikka olis heti mun. Mutta perheyritykseen ei voi sen mukaan ottaa vierasta, jos oma poika on tarjolla.

Istuin hetken aivan hiljaa ja kuulin Aleksiksen kysyvän:

-Et sä olis sittenki kiinnostunu liike-elämästä? Etkö sä oo joku kirjaston johtaja? Ei se ainakaan huonompi vaihtoehto oo kuin…

Mies rykäisi ja sulki suunsa, ennen kuin ehti loukata työnantajiansa enempää.

-En mä tietenkään…voi luoja, voihkaisin ja yritin sitten kerätä itseäni.

En olisi todellakaan tarvinnut näitä uutisia juuri nyt, vielä kun olin toipumassa suhteesta, jota olin kuvitellut elämäni rakkaudeksi.

-Mihin sä oot menossa?, kysyin sitten hajamielisesti, kun koetin keksiä epätoivoisesti ratkaisua ongelmaan, johon ei ollut ratkaisua.

Aleksis mainitsi suuren, kansainvälisen juoma-alan yrityksen.

-Mä meen osastonjohtajaksi. Mä en välittäis ylikansallisesta suuryhtiöstä, mutta siellä ei sentään oo väliä sillä, kelle on sukua. Ainakaan samalla tavalla.

-Ne voi pakottaa sut pitään pukua, en malttanut olla kuittaamatta huonoista uutisista huolimatta.

-Mä teen niin hyvää jälkeä, että mä pukeudun vaikka toogaan, jos mä haluun, Aleksis vastasi rauhallisesti.

Tirskahdin, kun ajattelin Aleksiksen valtavaa vartta lakanaan kiedottuna.

Puhelimeni kilahti, ja otin sen laukustani esiin aivan tavan vuoksi. Facebook-päivitys, huomasin erityisemmin kiinnostumatta, mutta kuin huomasin, että päivittäjä oli Lasse, avasin sovelluksen. Mies skoolasi ison ihmisjoukon keskellä kasvot ja silmät loistaen ja hänen vierellään oli hoikka vaalea tyttö. Laskeskelin, että New Yorkissa kello oli vasta kaksitoista päivällä. Nieleskelin sappea kurkustani, mutta painavaa tunnetta rinnastani en saanut pakotettua pois.

Suljin puhelimen ja äkkiä sain ajatuksen. Mielettömän, järjettömän, pähkähullun ajatuksen. Mutta eikö sitä sanottu, että hulluuden ja nerouden raja oli veteenpiirretty viiva?

Olin kyllästynyt suhteisiin, jotka eivät johtaneet mihinkään. Totta kai olin itsekin jättänyt joitain poikaystäviäni, mutta Lassesta ja minusta olin uskonut enemmän. Ehkä voisin uhrata unelmani oikeasta rakkaudesta ainakin joksikin aikaa, jos…Puraisin huultani mietteissäni ja katsahdin Aleksikseen, joka laski lasinsa pöydälle ja kurottautui kohti nahkatakkiaan.

-Ei niin nopeasti, tokaisin nopeasti.

Aleksis ei lopettanut kätensä liikettä, vaan tarttui takkiinsa ja veti sen päälleen.

-Tuleeks sulla ikävä? Haluutko sä mun puhelinnumeron?, mies kysyi sarkastisesti.

-Älä oo typerä, puuskahdin.

-Sä se et miehen tunteita säästele.

-Ei kun mulla on idea. Mutta se vaatii uhrauksia. Sulta. Ja multa. Mutta ei varmaan loppuiäksi.

Aleksis kiinnitti taas levottomuutta herättävän tiiviin katseensa silmiini, ja minun oli hetken vaikea muistaa, mikä kuningasideani olikaan ollut. Sitten muistin.

-Jos sä olisit mun kans naimisissa, sä olisit perhettä. Muodollisesti naimisissa, tietenkin. Ei seksiä…tai mitään sellasta.

Aleksiksen kasvoille levisi typertynyt ilme, hänen kasvonsa vääntyivät oudosti, ja sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja räjähti nauramaan. Kumeaa, karheaa, äänekästä naurua, joka kaikui varmasti talon sisälle asti.

-Ole hiljaa! Se on hyvä idea, sähähdin hiukan loukkaantuneena ja lisäsin:

-Mä tiedän. Isä sanoi mulle joskus, kun me riideltiin sen tyhmästä periaatteesta, että mun pitää vaan löytää sopiva mies vävypojaksi, niin se lasketaan sukulaiseksi, jos se osaa johtaa. Mun poikaystävät vaan ei koskaan…no, liikemiehet ei oo mun tyyppiä.

-Mutta nyt ne on, kun sä pelkäät sun rahojen ja perinnön puolesta?, Aleksis hekotti ja pyyhki silmiään.

-Sä et haluu siihen uuteen paikkaan.

-Mä pääsen vielä minne vaan, mies vakuutti.

-Pari vuotta toimarina hyvillä tuloksilla ja silloin sä pääset ihan varmasti minne vaan. Tai sä voit jatkaa meillä. Siihen mennessä Isto on taatusti kyllästyny leikkiin myyntimiestä ja ajelee Porschella päivätyökseen. Ja isän silmät on avautunu. Ja…

Heilautin kättäni dramaattisesti ilmassa.

– …siihen mennessä me voidaan erota!

-Miksi sä johdat kirjastoja? Sun pitäis tuottaa materiaalia niihin!, Aleksis hirnui.

-Mä en oo sillä tavalla luova, totesin ylhäisesti.

-Niin. Sä oot vaarallisemmalla tavalla luova, Aleksis vastasi ja vakavoitui sitten.

-Sano mulle yks hyvä syy, miks mun pitäis pelastaa neito pulasta? Sillä sitähän tää on. En mä siitä mitään sais. En todella. Tää tilanne on vaan hidaste mun uralla, hän sanoi äänellä, joka oli oudolla tavalla yhtä aikaa pehmeä kuin sula suklaa ja terävä kuin tikari.

Tuijotin hetken Aleksista sanattomana. Minun oli myönnettävä, että hänen vastahakoisuutensa yllätti minut. Olin tottunut miessuhteissani siihen, että miehet pitivät minua hyvänä, hemmottelivat minua – eivät ehkä kalliilla lahjoilla mutta hurmaavilla eleillä, sanoilla ja teoilla – ja ehkä jopa hieman palvoivat minua.

Tämä ei ole mikään miessuhde. Tämä on liiketoimi.

Karautin kurkkuani ja haparoin vaiston varassa:

-Osakkeita. Tietenkin. Reilusti. Susta vois tulla osaomistaja…isollakin osalla.

Aleksis kohotti kulmiaan kuin olisi kehottanut minua jatkamaan.

-Palkankorotus. Kun isä siirtyis eläkkeelle…sä et olis enää siitä riippuvainen. Sä saisit varmaan hallituksen puheenjohtajanki paikan.

-Rahaa. Sitä saa muualtaki. Ja paremmilla ehdoilla. Ei kiinnosta. Ja totta kai mä odottaisin, että sun isä ei huohottais mun niskaan.

Pääni löi tyhjää ja kysyin ärtyneenä:

-No mikä sua kiinnostaa?

Aleksiksen silmät välähtivät niin, että kullanruskeissa silmissä näytti leiskuvan hetken tuli. Pidätin henkeäni, mutta kun mies puhui, hän sanoi jotain aivan muuta, kuin olin kuvitellut hänen sanovan silmillään.

-MBA:n yhdestä helvetin kalliista ja tasokkaasta putiikista, jossa valmistumiseen ei riitä vaan lukukausimaksun pulittaminen. Firman kustantamana.

-Miten sä sen suoritat? Ei sulla oo korkeakoulututkintoa ja sehän tarttetaan…

-Ei tarvita. Mulla on jo reilusti yli viis vuotta kokemusta strategisesta ja operatiivisesta johtamisesta ja se riittää.

-No sitten…mutta missä välissä sä…

-Mä en lopettanu, mies keskeytti ja jatkoi:

-Lisäksi mä haluun Koskisen tilan. Sen sun perheen kotitilan, jossa kukaan ei enää käy kuin kerran, pari vuodessa. Se on loistava rauhoittumispaikka, ja mä tykästyin siihen heti, kun mä kävin siellä eka kerran.

Purin hampaani yhteen. Olin täysin tietoinen, ettei tilalla käyty useinkaan, mutta se oli ollut sukuni omistuksessa sukupolvien ajan. Se oli suuri, melkein kartanomainen punamultarakennus mäellä, ja tilalla oli sekä niittyä, metsää että kaunis järvenranta. Ja se oli kuin pyhäinjäännös meille kaikille.

-Mitä sä siitä haluut? Mikset sä osta jotain toista paikkaa?

-Mä kasvoin Jakomäessä, enkä mä päässy lähellekään sellasta paikkaa. Se on paras, mitä mä oon nähny. Mä panisin paikan kunnolla kuntoon ja antaisin jonku viljellä siellä jotain. Ehkä siellä vois pitää myös eläimiä. Lampaita tai kanoja tai jotain. Ja mä tykkään kalastaa.

-Jakomäessä, minulta pääsi hiukan haparoivasti ja Aleksiksen silmät kapenivat.

-Jakomäessä. Onko siinä jotain vikaa?, mies kysyi petollisen lempeästi.

Puistin nopeasti päätäni, mutta värähdin sisäisesti ajatellessani Jakomäen kerrostaloja, jotka olin nähnyt vain pari kertaa elämässäni – jonkun poikaystävän kanssa eksoottisempaan Helsinkiin tutustuessani. Muistin, kuinka olimme vähän naureskelleet ja kauhistelleet ympäristön ulkonäköä, ja minulle tuli äkkiä huono olo. Aleksis oli oikeasti kotoisin sellaiselta alueelta, ja minä olin nauranut hänen kotiseudulleen kuin ylimielinen, hyväosainen pimu ainakin.

Jätin nopeasti kasvuympäristöt ja palasin Koskisen tilaan.

-Tuota se tila…Siitä voi tulla vaikeaa, ilmoitin rehellisesti ja jatkoin:

-Meillä on tosi hieno huvila Lapissa. Siellä voi kalastaa kans…

-Ei. Mä haluun sen tilan. Enkä mä silti tiedä, oonko mä valmis uhraan vuosia…mun pitää harkita. Mun puolesta sä voit valehdella sun faijalle, että me tapaillaan ja ollaan vakavissaan, ja jos se kysyy niin mä myöntelen jotain. Jos meille muka tulee ero, niin eihän se niin yllättävää olis sun historialla.

Kiivastuin miehen viittauksesta onnettomaan ja kirjavaan mieshistoriaani. Mistä pirusta hän edes tiesi? Sitten tajusin, että hän oli ollut monilla samantyyppisillä kutsuilla jo vuosikausia ja varmasti nähnyt useammankin poikaystäväni. Ja isäni oli saattanut valittaa miesmakuani Aleksikselle. Se ei olisi lainkaan yllätys.

-Ethän sä sitä tilaa saa, jos me ei esitetä paria ja mennä eteenpäin! Se ei vaan onnistu. Mä tarvin sun puhelinnumeron!

-Ai nyt sä sen haluut, Aleksis virnisti ja jatkoi:

-Tuu käymään töissä, niin mä annan sen. Siitähän tulis hyvä tarina. Yhtäkkiä täällä, sun vanhempien hääpäivänä sä tajusit, että mä oon sun elämän mies, etkä voinu muuta kuin rynnätä työpaikalle vonkaamaan mua.

Henkäisin kärsimättömästi.

-Mä en kuule vonkaa. Ne on miehet, jotka…

-Sä oot vongannu tässä jo aika kauan. Ei pieni lisä pahaa tee.

Niine hyvineen Aleksis kääntyi, heilautti kättään ja asteli pihan poikki terassille ja sieltä ulos juhlista. Minä tuijotin hänen peräänsä ja myönnän, etten pitkään aikaan huomannut, että suuni oli valahtanut hieman auki.