SOPIMUS 2

Pari viikkoa myöhemmin isäni oli ilmoittanut virallisesti siirtyvänsä taka-alalle firmassa ja alkavansa valmistautua eläkkeelle siirtymiseen puolen vuoden sisällä. Oli siis tosi kyseessä, ja minä olin varustautumassa ensimmäiseen strategiseen iskuuni, joka tapahtuisi nyt heti eikä yhtään myöhemmin.

Sivelin peilin edessä smaragdinvihreän silkkimekkoni lyhyttä helmaa. Se oli sellainen vaate, jota en olisi voinut koskaan käyttää töissä, mutta vaatekaapistani löytyi yhtä ja toista, koska perheelläni oli välistä ylellisiä, oikeaa pukeutumista vaativia edustustilaisuuksia.

Olin kertonut kautta rantain hääpäiväjuhlissa isälleni, että olimme käyneet kaikessa hiljaisuudessa treffeillä Aleksiksen kanssa pari kertaa, ja että meillä oli molemmilla hiukan kiire hääpäiväjuhlilta pois, koska kävisimme myöhemmin syömässä. Olin tahallani epäröinyt sanan ”syömässä” kanssa siihen malliin, että äitini silmät olivat alkaneet kiiltää tietäväisesti. Mieleni oli tehnyt parahtaa hysteeriseen nauruun.

Isäni oli vaikuttanut hämmästyneeltä – olinhan tuntenut Aleksiksen pintapuolisesti jo vuosia  – , mutta olin huomannut, että hän oli ollut tyytyväinen. Oikein tyytyväinen. Niinpä olin pudottanut myöhemmin pari lisävihjettä äidille, kun olin puhunut puhelimessa hänen kanssaan. Olin ollut runnoutua kysymystulvan ja painostuksen alle kuin päältäni olisi ajanut panssarivaunu, mutta olin pysyttäytynyt salaperäisenä ja luvannut ”lisätietoa” vähän myöhemmin. Väitin, ettei Aleksis halunnut julkistaa suhdettamme aivan vielä.

Eihän se edes ollut suoranainen valhe.

Oli onni, että olin ottanut yhtäkkisen kiinnostuksen toisiamme kohtaan puheeksi jo hääpäivänä. Olisi saattanut olla epäilyttävää, jos olisin kapsahtanut Aleksiksen kaulaan heti, kun isä oli ilmoittanut eläkkeelle jäämisestään. Isä saattoi pitää Aleksiksesta, mutta hän tiesi turhan hyvin mielipiteistäni, mitä firman johtoon tuli, ja hän olisi saattanut epäillä jonkinlaista vilunkipeliä.

Tai ehkei sittenkään. Eihän kukaan oikeasti tehnyt tällaista, mietin. Vatsassani tuntui putoamisen tunne kuin siellä olisi viilettänyt vaijereistaan irronnut hissi. Olin kyllä usein spontaani, mutta perimmiltäni kuitenkin harkitseva suurissa kysymyksissä. Tällainen tarkoittaisi onnistuessaan vuosien sitoutumista. Enkä ollut päässyt vielä edes alkuun.

Minun piti ”hakea numero”. Olin soittanut Aleksikselle edellispäivänä keskuksen kautta ja pyytänyt häntä keskustelemaan asiasta uudelleen.

-Sulla ei oo vielä mun numeroa. Sun piti hakea se täältä toimistolta. Eihän me ennen sitä voida keskustella, Aleksis oli vastannut melkein pahoittelevaan sävyyn ja lyönyt puhelimen kiinni.

Tietenkin minulla oli jo numero – en ollut vain aiemmin tallentanut sitä puhelimeeni, koska minulla ei juuri ollut tekemistä Aleksiksen kanssa. Tämä oli vain Aleksiksen raivostuttavaa peliä. Kun hän oli sanonut, että minun piti käydä toimistolla, minun piti näköjään käydä toimistolla.

Minua hiukan ärsytti, että mies oli saanut minut sillä tavalla ajetuksi nurkkaan, ja ehkä juuri siksi minulla oli varsinainen sotisopa päälläni. Mekossani oli syvä v-kaula-aukko ja pitkät, pussittavat hihat, mutta mikään muu siinä ei pussittanut. Se hiveli vartaloni muotoja ja päättyi reisien puoliväliin. Mekkoon olin yhdistänyt konjakin väriset ylipolvensaappaat ja samanvärisen laukun. Jos naisellisilla aseilla oli Aleksikselle mitään merkitystä, tässä kokonaisuudessa niitä oli pienen tykistön verran.

Olin lähtenyt töistä aikaisemmin ja katsoin kelloa. Pian kolme. Lähdin autolleni lauttasaarelaisesta kolmiostani ja liikkeelle, kohti Kehä III:n ulkopuolella sijaitsevaa panimoa. Perille päästyäni katsoin kunnioitettavan kokoista tuotantolaitosta, joka oli kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana entistä kunnioitettavammaksi, ja haistoin imelän makeaa, raskasta maltaan tuoksua. Jonkun mielestä se oli haju, mutta minulle se oli aina ollut tuoksu. Ja vaikka pidin viineistä, osasin arvostaa myös hyvää olutta.

Tervehdin vartiointiliikkeen työntekijää, kävelin pääovelle ja siitä hallinnon kerrokseen. Oli perjantai, enkä uskonut kenenkään enää palaveeraavan ainakaan pitkään ja siksi olin melko varma, että löytäisin Aleksiksen jostain lähettyviltä. Kun kysyin Siniltä, henkilöstöpäälliköltä, oliko Aleksis huoneessaan, hän katsoi asuani kiinnostuneena ja nyökkäsi.

-Joo. Mutta sun isä on siellä kans. Ei niillä varmaan pitkään mee.

Isä. Siellä olkoon, ajattelin voitonriemuisesti harppoessani eteenpäin. Hänhän saisi tästä vain lisäajateltavaa. Koputin nopeasti oveen, mutta avasin sen odottamatta vastausta. Aleksis retkotti työtuolissaan jalat ristissä pöydällä – pöydällä! – ja isäni seisoi pöydän edessä varovaisen näköisenä.

-Sitä menee niin paljon, että se kannattaa. Ja rinnalle toinen sour. Ne on nyt huudossa ja ykkösellä on helppo tehdä pienempiä eriä hifistelijöille, Aleksis sanoi lopullisella äänellä ja vilkaisi minua hiukan kyllästyneesti kuin olisin ollut rasittava, oravien oikeuksille rahaa kerjäävä resupekka.

-Mä vaan pelkään, että nää muodit tulee ja menee niin nopeesti, että me ei ehditä reagoida, jos kysyntä lakkaa…Isla! Mitä sä täällä teet?, isäni huudahti hämmästyneenä, kun marssin työpöydän ääreen.

-Mä tulin tapaamaan Aleksista, hyrisin herttaisesti ja kiersin istumaan pöydänreunalle viistosti Aleksiksen eteen niin, että muutenkin lyhyt hameenhelmani kohosi kohti vesirajaa.

-Mulla oli…ikävä, henkäisin matalalla äänellä, mutta niin että isäni varmasti kuuli ja räpyttelin silmäripsiäni.

Aleksiksen silmät välähtivät, käväisivät vartalollani, ja hänen toinen suupielensä nousi hiukan.

-Ai…no…sehän…, isäni nikotteli hämmentyneen kuuloisena ja totesi sitten:

-No…nythän on perjantai. Me voidaan keskustella tästä vielä maanantaina.

-Usko mua, Toivo. Koska mä oon ollu näissä asioissa väärässä?, Aleksis kysyi rauhallisella äänellä, josta saattoi kuitenkin erottaa pienen turhautuneen säikeen.

Käänsin päätäni ja näin isäni epäröivän.

Sitten tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Tunsin suuren, viileän käden reidelläni. Isäni silmät laajenivat. Aleksiksen sihteeri Annu pisti päänsä huoneeseen, ja hänen silmänsä iskeytyivät haukkana minuun ja Aleksikseen. Hänen päänsä katosi.

Ja minä. Sävähdin kuin iskusta jo ensikosketuksesta, ja reideltäni tuntui sinkoilevan kipinöitä koko vartalooni. Kun käsi liukui hiukan ylemmäs, ja yksi sormi piirsi yksinäisen ympyrän iholleni, osin helmani alle, sain tehdä kaikkeni, etten olisi kiemurrellut pöydällä kuin kastemato ja päästänyt jonkin häpeällisen eläimellisen parkaisun.

-Ai ikävä, kulta?, kuulin Aleksiksen kehräävän ja käänsin pääni miehen silmiin.

Kullanruskeissa silmissä tanssi huvittuneisuus, ja nielaisin. Katsoin Aleksiksen asua, joka koostui tummanruskeasta pitkähihaisesta t-paidasta ja kauhtuneista tummista farkuista. Paita näytti huutavan kuolemaa, niin kireä se oli. Sille tehtäisiin suuri palvelus, jos se riisuttaisiin, mietin hämärästi. Nielaisin uudestaan. Tämä ei nyt mennyt ollenkaan käsikirjoituksen mukaan.

Mies heilautti jalkansa pöydältä ja nousi tuolista siirtämättä kättään reideltäni. Pidätin hengitystäni, sillä pelkäsin ulos tulevan tulta, jos puhaltaisin. Aleksis sipaisi hiuksiani samalla, kun hän kysyi isältäni:

-No mitä mieltä sä oot?

-Tuota…kyllä se sopii. Jääkää te nuoret…hmm…hyvää viikonloppua.

Minä kuulin tuskin mitään. Sydämeni jyskytti ja epäilin vakavasti, että jalkovälini puristi parhaillaan nestettä kuin olisin keskellä kiihkeää lemmenleikkiä sängyssä.

-Mitä sä oikein teet?, kysyin petollisen käheällä äänellä uskaltamatta katsoa Aleksista silmiin.

-Mä osallistun sun näytelmään. Siltä varalta, että mä päätän suostua.

-Sä käskit mun tulla käymään. Täällä mä nyt oon.

-Niin. Sun piti vähän vongata kans.

-Mä en luvannu mitään sellasta, kivahdin sydämistyneesti sekä miehen röyhkeydestä että oman kehoni reaktioista.

-Mä en oo suostunu vielä mihinkään. Enkähän mä ees tiedä, oonko mä tervetullut takaisin, jos mä yritän sellasta ehdottaa, Aleksis totesi.

-Totta kai sä oot. Meidän pitää mennä käymään mun vanhemmilla. Mä käyn siellä yleensä sunnuntaisin lounaalla tai sitten iltapäivällä kahvilla.

Aleksis huokaisi kärsivän näköisenä ja puristi reittäni niin, että ristin himokkaassa tuskassani sääreni siinä pöydällä. Helmani nousi entisestään ja miehen käsi liukui takareidelleni, vähän takamuksen alle. Olisin voinut itkeä. Siksi, etten osannut käskeä Aleksista pitämään näppejään irti nyt, kun olimme kahden. Siksi, että en kehdannut avata reisiäni keskellä työpöytää ja komentaa häntä naimaan minulta aivot pihalle. Siksi, että yhtäkkiä halusin juuri Aleksiksen naivan minulta aivot pihalle. Siksi, että tätä hankaluutta en olisi vielä kaiken päälle tarvinnut.

Odottamatonta himoa. No, ei aivan odottamatonta mutta vaikeammin hillittävää kuin olin odottanut.

Ja Aleksis näytti täysin hallitulta, oikealta asiallisuuden perikuvalta.

Yritin pitää ilmeeni rentona, kun pyysin:

-Ole kiltti. Kokeillaan ees.

En tiedä, miltä minun olisi pitänyt pystyä kuulostamaan pyyntöäni esittäessäni, mutta ei ainakaan niin pehmeältä ja hengästyneeltä.

-Toi kuulosti jo tosi hyvältä, Aleksis virnisti ja nosti kätensä pois reideltäni.

Olin yhtä aikaa ihanan helpottunut ja surkean pettynyt.

-Ilmotetaanko me meidän salamakihlauksesta kans?, mies kysyi sarkastisesti ja nojasi kädet puuskassa takanaan olevaan seinään.

Minulta kesti hetki aikaa kerätä itseni, ennen kuin kysymys suodattui aivoihini, ja tuijotin Aleksista silmiäni räpytellen. Sitten aloin pohtia. Kallistin päätäni ja harkitsin asiaa aivan vakavissani.

-Ehkä se on vielä vähän aikaista.

Aleksis näytti pökertyneeltä.

-Säkö ihan tosissaan aattelit, että semmonen skenaario olis mahdollinen? Että mä kosisin sua muutaman viikon jälkeen?

Huomautus loukkasi ylpeyttäni ja mielikuviani romanttisesta rakkaudesta.

-No sä et tietenkään kosis! Mutta joku muu, joka oikeesti rakastuis tosissaan, vois kosiakin. Toi teissä bisnesmiehissä mua ärsyttääki. Aina ollaan niin pidättyväistä ja mennään järki edellä.

Hengittelin kiivaasti, vihaisena itselleni äskeisestä heikkoudestani. Vihaisena siitä, että Lasse oli osoittautunut joksikin muuksi kuin olin toivonut ja kadonnut itsekkäästi New Yorkiin. Vihaisena Aleksiksen viilipyttymäisestä asenteesta. Ja siitä, että isäni oli itsepäinen kuin muuli.

Kun Aleksis ei sanonut mitään – tuijotti minua vain raukean tarkkaavaisesti – tein sellaisen iskun vyön alle, joka ei ollut lainkaan tapaistani.

-Ja miten sä osaat käyttää sellaisia sanoja kuin skenaario? Opetetaanko niitä amiksessa?

Suuhuni levisi heti iljettävä maku, ja näin Aleksiksen silmien kylmenevän. En ollut koskaan osannut kuvitella, että niin lämmin ruskea voisi hohkata niin hyisenä – kuin syväjäädytettynä, tummana meripihkana. Miehen suu kääntyi kuitenkin hymyyn.

-Ai sä pilalle passattu hienoperse luulet, ettei sanoja voi oppia muualla kuin yliopistossa, mies sanoi pehmeällä äänellä, kuin olisi hyväillyt minua.

Mieleni teki kyyristyä häpeästä.

-En mä halunnu…

-Et tietenkään. Se vaan lipsahti, eiks niin? Mutta niinhän sä ajattelet, Aleksis ehdotti silkkisesti ja soinnukkaasti kuin olisi lausunut loitsua.

-En. En ajattele, yritin pistää nöyryytettynä väliin, mutta Aleksis työnsi kasvonsa aivan omiini, kun hän jatkoi:

-Mäpä sanon sulle muutaman sanan, jotka mulle susta tulee mieleen. Arrogantti. Impulsiivinen. Diivaileva. Elitistinen.

Auoin suutani surkeana. Vielä surkeampana, koska Aleksiksen sanavarasto teki minuun vaikutuksen. Minä tosiaan taisin olla kaikkea, mitä hän oli juuri luetellut. Sain lopulta ääneni kulkemaan ja sanoin pienellä äänellä:

-Anteeksi. Mä ansaitsin ton. Mä vaan koin äsken aika kipeän eron, ja mä olin toivonu siitä suhteesta…no. Ehkä mä oon lapsellinen, mutta mä uskon, että tosirakkauden tunnistaa, ja silloin voi mennä kihloihinkin nopeasti…ja sit mä hermostuin kaikkeen tähän ja sun kommenttiin…

Aleksiksen silmät eivät lämmenneet, mutta hän hymyili entistä leveämmin.

-No kokeillaan sitä sun tavalla. Mä en usko hetkeäkään, että mä saan sen maatilan, vaikka sä käyttäisit kaikki hienot sanat, mitä sä ikinä keksit isälles esittää. Me mennään lounaalle sunnuntaina, ja silloin meillä on sormukset sormessa. Hääpäivä on kahden kuukauden päästä, ja jos mä en sillä suunnitelmalla saa sitä tilaa, kutsua toimitusjohtajaksi, hallituksen puheenjohtajaksi ja sellasta määrää osakkeita, että mä sun ja parin helposti pyöriteltävän hallituksen jäsenen avulla hallitsen koko panimoa, meidän ero on yhtä salamannopea kuin kihlauskin.

Minua huimasi, kun minulle valkeni, millaisesta kunnianhimosta Aleksiksen tapauksessa oli kyse – oli hän käynyt kouluja tai ei. Hetken mietin jopa, oliko suunnitelmani onnistuessaan edes viisas. Mies iskisi hampaansa yhtiöön kuin nälkäinen leijona, ja Koskisen panimo saattaisi olla pian kaikkea muuta kuin perhefirma. Sitten muistin, että Aleksis oli aina toiminut firman parhaaksi. Se oli tärkeintä. Änkytin miehelle:

-Ei me voida sitä maatilaa…heti ottaa puheeksi.

-Miksei? Mä ainaki otan. Sun isä tietää, että mä tykkään siitä.

Mies vetäisi minut seisomaan niin, että olin aivan hänen lähellään. Koroissani olin vain pari senttiä häntä lyhyempi, mutta tunsin silti olevani hento kuin niityllä huojuva heinä. Enkä minä ollut erityisen hento.

-No niin, Aleksis sanoi sitten viileällä äänellä.

-Mitä?, minä henkäisin varuillani.

-Harjoitellaan sitten. Ei me voida tätä eka kertaa sun vanhempien luonakaan tehdä.

-Mitä?, kysyin uudestaan ja tunsin itseni aika typeräksi.

Aleksis ei sanonut mitään, vaan asetti kätensä lanteilleni ja veti minut itseään vasten. Sisälläni kohahti kuin siellä olisi hurrannut villiintynyt jalkapallo-ottelun yleisö. Tuijotin miestä silmiin ja yritin keskittyä. Tämä oli teeskentelyä. Teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli…Aleksiksen kasvot lähenivät, hänen huulensa painautuivat suulleni ja minä unohdin, mitä olin ollut ajattelemassa.

Huuliani kihelmöi kuin joku olisi piiskannut niitä nokkosilla – ihanasti. Niin ihanasti, että minun piti hieroa huuliani Aleksiksen suuta vasten. Käteni ryömivät leveälle rinnalle, sitten vielä leveämmille harteille, ja lopulta toinen sukelsi miehen kurittomiin, silkkisiltä tuntuviin hiuksiin. Taivaallista, takaraivossani sykki. Aivan taivaallista. Aleksis siveli kielellään alahuultani, ja suustani pääsi pieni valitus.

Äkkiä mies irrottautui minusta ja työnsi nopeasti taaksepäin. Silmäni rävähtivät auki, ja vein käteni huomaamattani huulilleni. Aleksis katsoi minua arvoituksellinen ilme kasvoillaan.

-Ihan ok. Mutta osaatko sä teeskennellä yleisön edessä?

Ok?, mietin tyrmistyneenä. Ok? Olin sulanut kuin vaha miehen käsivarsille, ja tämän mielestä suudelma oli ollut vain ok. Uusi nöyryytyksen aalto hulvahti ylitseni ja pakotin itseni kovettamaan mieleni.

-Totta kai mä osaan, sanoin ylpeällä äänellä.

-Hyvä. Lähdetään sitten sormuksia ostamaan.

________________________

Seisoimme yhdessä Helsingin parhaista kultasepänliikkeistä ja ihailin kaihoisasti upeaa, valkokultaan upotettua safiiria.

-Tän voi tilata suurempana ja vaikka timanttiupotuksilla, vähän yli parikymppinen myyjätär selitti innostuneesti ja vilkuili varkain Aleksikseen.

Minäkin vilkaisin miestä. Tämä näytti kaikkea muuta kuin rakastuneelta sulhaselta ja seisoi vieressäni tympääntyneen näköisenä kädet farkkujen taskuissa. Hän puisti päätään.

-Yksinkertainen kultasormus käy hyvin, Aleksis tokaisi.

Myyjätär räpytteli silmiään hämmentyneen oloisena ja kumartui ottamaan lisää sormuksia. Hyvin yksinkertaisia. Tönäisin Aleksista ja suhahdin:

-Sun pitäis olla rakastunu.

-Ja sun. Eiks sillon riittäis, vaikka mä työntäisin olutpurkin avausrenkaan sun sormeen?

Avasin suuni ja loksautin sen kiinni. Mieleni teki hieroa ohimoitani epätoivosta.

-Sitä paitsi mä en usko, että tää rakkaustarina kestää viikkoakaan, mies mutisi tyynesti.

-Sulla olis varaa ostaa kunnon sormus. Ja mä palauttaisin sen tietysti, möläytin jo aika kovalla äänellä.

Myyjätär ei pystynyt enää salaamaan uteliasta ilmettä kasvoiltaan.

-Me otetaan toi. Molemmille, Aleksis sanoi naiselle järkkymättömällä äänellä ja osoitti yksinkertaista keltakultaista rengasta.

Aloin suuttua tosissani. Nyökkäsin liikkeen nurkkaan ja sihahdin miehelle:

-Tonne.

Aleksiksen kasvoilla viivähti huvittunut ilme, ja hän lähti lampsimaan perässäni. Kastelahjojen vitriinin edessä tökkäsin sormellani kivikovaan rintaan ja tuijotin ilmeettömiin ruskeisiin silmiin.

-Luuletko sä, ettei mulla ole tähän suunnitelmaan muita vaihtoehtoja? Sä oot ehkä paras ja kokenein, mutta on muitaki!

Aleksis kivettyi paikoilleen, hänen nenänpielensä laajenivat hienoisesti, ja tajusin voitonriemuisena, että iskuni oli osunut ja uponnut. Mies taisi olla kiinnostuneempi suunnitelmastani kuin antoi ymmärtää. Lennätin ilmoille nimen, joka oli käväissyt mielessäni, kun olin harkinnut muita mahdollisia vaihtoehtoja yrityksen johtoon.

-Johan Lainto! Se on Vaahdon toimari ja perustaja, ja mä tunnen sen paremmin kuin sut.

Se oli valhe.

-Ja se flirttailee mulle koko ajan.

Se oli totta. Silloin harvoin kun olimme tavanneet.

-Painu sinne osastonjohtajan paikalle, jos et haluu ees kokeilla. Johan on varmasti kiinnostunu mun ehdotuksesta ja se osaa johtaa, puhkuin Aleksikselle, jonka silmät olivat alkaneet kipinöidä ja kädet nousseet lanteille.

-Lainto? Se lipevä pieni paska?, hän tarkisti silmät sirrillään.

-Kaikki ei ole samanlaisia kivikasvoja kuin sä. Meidän liitto ei olis varmaan ees niin muodollinen!, tölväisin kiukkuisena, vaikka en koskaan ollut tuntenut Johania kohtaan mitään vetoa.

Aleksis nojautui minua kohti kulmat kurtussa.

-Lainnon firma on kooltaan murto-osa Koskisesta. Se on vähän isompi kuin jokin peräkylän pienpanimo.

-Se kasvaa koko ajan. Ja sehän vois pitää Vaahdon siinä sivussa. Tai yhdistää sen Koskiseen, vastasin suloisesti.

-Ja tää on sitten kiinni siitä, että prinsessan pitää saada viikoksi tai kahdeksi joku timantti sormeensa?, Aleksis kysyi pirullisen ivallisella äänellä.

-Ei tietenkään! Mutta yritä nyt helvetti osoittaa jotain kiinnostusta tätä suunnitelmaa kohtaan. Mun äiti ei usko ikinä, että me valittais jotku halvimmat keltakultasormukset. Varsinki kun mä pidän aina hopeaa tai valkokultaa. Ja…

Nieleskelin vaikeasti, sillä minä en ollut sitä tyyppiä, joka mateli, mutta minun oli todella syytä yrittää saada Aleksis paremmalle tuulelle.

-…mä sanoin tän jo, mutta mä oon aivan aidosti pahoillaan siitä, mitä mä sanoin. Se oli alentuvaa ja…ja tökeröä. Mä ihailen aidosti ihmisiä, jotka pääsee eteenpäin omin avuin ja ilman…ilman muodollista koulutusta.

Todellisuudessa en ollut uhrannut viimeksi mainitulle asialle aikaisemmin juuri ajatusta, mutta se oli täysin totta nyt, kun asiaa ajattelin.

Aleksiksen kasvot rentoutuivat hiukan. Sitten mies huokaisi ja pyöräytti silmiään.

-Selvä. Mutta sitä safiiria sä et kyllä saa. Mä näin, miten sä kyyläsit sitä.

Palasimme sormusten ääreen ja yllättävän yksimielisyyden vallitessa valitsimme yksinkertaiset mutta kauniit valkokultasormukset. Kun tungimme sormukset sormiimme rinnakkain ja toisiimme katsomatta, vilkaisin myyjättäreen ja näin hänen vikuilevan meitä siihen malliin, että olimme luultavasti paikan historian omituisin kihlapari.

Näin, kun Aleksis katseli kättään pitäen sitä ylhäällä, kuin oudoksuen. Sitten hän kiskoi sormuksen nopeasti pois sormestaan ja käänsi päänsä myyjättäreen päin. Hän hymyili niin loistavasti, että minäkin häikäistyin ja kysyi:

-Sä oot tosi kivan tuntuinen nainen. Lähtisitkö sä lasilliselle huomenna?

Olin tukehtua ja katsoin myyjätärtä, joka oli hento, pieni ruskeaverikkö ja kieltämättä oikein kaunis. Nainen vilkuili hätääntyneenä minusta Aleksikseen ja näytti siltä, että hänen päänsä löi yhtä tyhjää kuin minun.

-Mä…en…tää on aika odottamatonta…mutta…, nainen änkytti.

Aleksis kaivoi taskustaan käyntikortin ja läiskäisi sen naisen eteen.

-Soita mulle, jos siltä tuntuu. Mä oon ihan vapaa. Nää sormukset liittyy yhteen…leikkiin.

Sitten hän kääntyi ja käveli liikkeen ovelle ja siitä ulos. Minä juoksin perään vihaisena kuin ampiainen.

-Mitä helvettiä sä kuvittelet tekeväs?, ärähdin Aleksikselle.

Mies ei puhunut sanaakaan, harppoi vain eteenpäin.

-Miten sä kehtaat käyttäytyä tolla tavalla? Mun pitäis olla sun kihlattu, ja sä isket muita naisia!

-Sä et oo mun oikea kihlattu millään tavalla. Varsinkaan ennen kuin mä nään, mitä siellä lounaalla tapahtuu. Ja tänhän piti olla muodollinen järjestely.

-Aiotko sä mennä treffeille sen naisen kans?

-Hmm?

-Sun täytyy oppia pitään tollaset seikkailut salassa, jos sä aiot. Mun äidin ystävät kansoittaa kaikkia Helsingin ravintoloita ja baareja kaiken aikaa.

-Okei. Mä vien sen suoraan mun kotiin. Sehän on vaan helpompaa, Aleksis töräytti.

-Sä et voi tietää, soittaako se edes, tuhahdin.

-Kyllä se soittaa, mies vakuutti minulle.

-Sulta se ei itsevarmuutta puutu, vastasin koleasti.

-Ei sillä oo itsevarmuuden kans mitään tekemistä. Mä osaan lukea ihmisiä.

-Voi luoja. Tota et sitten enää tee noin avoimesti, jos me edetään.