SOPIMUS 3

Lauantaiaamupäivänä ajoin osoitteeseen, jonka Aleksis oli minulle antanut. Olin tietenkin katsonut miehen kodin sijainnin jo etukäteen kartasta ja hämmästynyt huomatessani hänen asuvan keskellä Puu-Käpylää. Olin pukenut ylleni ohuen ohuen valkoisen paitapuseron, josta olin jättänyt huomattavan monta nappia auki – tietysti siksi, että oli niin lämmintä – ja lyhyen farkkuhameen, joka paljasti pitkiä sääriäni niin paljon kuin oikeastaan oli mahdollista.

Emme olleet vaihtaneet juuri mitään tietoja menneisyydestämme tai erilaisista asioista, joista vain lyhyenkin aikaa yhdessä ollut pariskunta olisi ehtinyt puhumaan, ja olin huomauttanut, että ennen lounasta meidän pitäisi tietää toisistamme enemmän. Parkkeerasin auton jonkin matkan päähän ja ihailin ympäristön tunnelmaa. Aleksiksella näytti olevan asunto kauniissa, keltaisessa puutalossa ja löysin oven vaikeuksitta.

Olin hämmästynyt, kun ovi oli lukisematon. Työnsin sen auki ja saavuin vanhanaikaiseen keittiöön, jossa näytti olevan vanha puuhella, mutta muutoin modernit kalusteet. Ensimmäisenä katseeni osui pariin erikoisolutpulloon ja kahteen olutlasiin. Kahteen. Kävelin lähemmäs ja huomasin, että toisessa lasissa oli huulipunaa.

Vai niin. Kultasepänliikkeen tyttö oli käynyt vierailulla. Hän ei ollut aikaa hukannut. Tai sitten se oli joku muu. Olikohan nainen vieläkin täällä? Olin viisitoista minuuttia etuajassa ja…ja…se nyt olisi jumalauta röyhkeyden huippu!

Kiukku sisälläni kuohahtaen ja ajattelematta sen enempää lähdin kävelemään huoneistoon korot kopisten ja saavuin olohuoneeseen täsmälleen samaan aikaan, kun Aleksis avasi kylpyhuoneen oven. Yksin. Hän oli aivan yksin, mutta hän oli ilkosen alasti lukuun ottamatta pyyhettä, jota hän hieroi juuri niskaansa ja takaraivoaan vasten.

Mies jähmettyi paikoilleen ällistynyt ilme kasvoillaan, ja minä aukaisin suuni sanoakseni jotain. Mitään ei tullut ulos. Tiesin, että minun pitäisi kääntyä ja pyytää anteeksi, mutta olin kerta kaikkiaan kykenemätön liikkumaan tai puhumaan.

Jos suuni ei tiennyt mitä tehdä, silmäni näyttivät tietävän. Katseeni kulki Aleksiksen alastoman vartalon ylitse. Voi luoja, millainen härkä tuo mies on, ajattelin kaukaisesti. Aleksiksen käsivarret näyttivät yhtä vahvoilta kuin keskiverto koivunrungon, hänen hartiansa olivat kuin ladonovet, hänen rintansa ja vatsansa olivat kiinteät, ja lihaksikkaat ja hänen kalunsa… Olin nielaista kieleni. Se oli yhtä massiivinen kuin mies itsekin ja se oli sentään lepotilassa…vai oliko?

Oli tietenkin täysin sopimatonta tuijottaa minulle hädin tuskin tutun miehen alastonta vartaloa puhumattakaan hänen sukupuolielimistään, mutta en voinut itselleni mitään. Eikä Aleksis liikahtanut paikaltaan tai sanonut mitään. Olin ollut näkevinäni, että hänen kullinsa oli värähtänyt. Oliko se? Ihokarvani nousivat pystyyn, ja selkäpiitäni pitkin tuntui kiemurtelevan käärme, kun näin suuren elimen nytkähtävän näkyvästi ja pidentyvän. Hyvä jumala. Miltähän tuo tuntuisi sisälläni?, mietin mielessäni, kun tunsin jalkovälini alkavan paisua ja kiristyä ennenkokemattomalla voimalla.

Hätkähdimme molemmat samalla sekunnilla toimintaan. Minä ajatusteni pelästyttämänä ja Aleksis ilmeisesti toipuneena yllätyksestään. Mies peitti lanteensa ja kysyi hiukan kireällä äänellä:

-Miten sä pääsit sisään?

-Heipat vaan sullekin, vastasin mahdollisimman kevyesti ja jatkoin hunajaisesti:

-Sun ovi on auki. Ehkä sun naisvieras jätti sen.

-Ai. No joo, se ovi on vähän hankala.

-Oliko se se kultasepänliikkeen tyttö?, kysyin – itsellenikin aivan puun takaa.

-Mitä se sulle kuuluu?, Aleksis kysyi melkein hilpeästi

Aleksis. Hilpeästi. Tietysti, kun oli saanut naista varmaan koko yön, ajattelin sitten ärtyneenä.

-Sitä vaan, että voisit olla vähän hienovaraisempi. Mä olisin voinu yllättää teidät!, tokaisin ja seurasin miestä ovelle, joka johti makuuhuoneeseen.

-Miks? Mä oon muille hienovarainen, jos tää alkaa toimia, mutta kyllähän sä tiedät, mitä tää meidän pelleily on.

Katsoin ympäristö hiukan hämärtyen, kuinka Aleksis veti jalkaansa farkut ilman alushousuja. Huomasin, että hänellä oli selässään tatuointi, joka peitti miltei koko vasemman puolen. Se oli tyylitelty musta pantteri, joka seisoi takajaloillaan ja jonka etukäpälät ojentuivat kohti toista lapaluuta. Eläin irvisti ilkeästi, sen häntä näytti kiertyvän Aleksiksen kyljelle ja se näytti ikään kuin hiipivän samalla, kun miehen lihakset selässä liikkuivat.

En ollut koskaan ollut mikään tatuointien ystävä, vaikka joillain poikaystävilläni oli ollut sellaisia, mutta…mutta…tuota olisi ihana koskettaa. Silittää. Raapia. Räpyttelin silmiäni, kun lehahdin kaikkialta palavan kuumaksi. Peräännyin ovelta epävakain askelin ja hain mieleeni keskustelumme punaista lankaa.

-Tää on vakava asia!, ilmoitin kimakalla, melkein hätääntyneellä äänellä – turvallisen matkan päässä Aleksiksen makuuhuoneen ovesta.

Aleksis huokaisi ja kääntyi minuun päin pelkissä farkuissaan.

-Hyvä on. Mä siirrän ne lasit tiskikoneeseen. Ja ei se täällä yötä ollu. Ainakaan kokonaista.

Aleksis veti suunsa niin paheelliseen hymyyn, etten ollut nähnyt sellaista kenenkään kasvoilla. Koskaan. Ikikuunapäivänä. Vihoviimeiseksi olin odottanut sellaista häneltä. Putosin sohvalle, kun polveni tuntuivat yhtäkkiä antavan periksi.

Mies katosi keittiöön hetkeksi ja minä asettauduin mukavasti sohvannurkkaan. Niin mukavasti kuin sellaisessa minihameessa nyt voi, mikä tarkoitti sitä, että ojensin sääreni sohvalle. Aleksis palasi pian ja katseli hetken nilkasta ristissä olevia sääriäni ja mätkähti sitten viereeni sohvalle.

-Tossa on nojatuolikin, minä viitoin, koska minusta tuntui, että välillemme tarvittiin etäisyyttä.

Mieluusti metrejä.

-Se ei oo läheskään yhtä mukava kuin sohva, mies tuumasi ja sanoi sitten haudanvakava ilme naamallaan:

-Ja meidänhän pitää opetella näyttelemään läheisiä. Eiks niin?

Hän siirrähti keskemmäs ja nappasi sääreni syliinsä. Sitten hän alkoi silitellä niitä toisella kädellään. Epätoivo ryömi ajatuksiini ja entistä piinaavampi himo suoniini. Tästä ei helvetti soikoon tulisi mitään.

-Sä oot just pannu toista naista ja nyt sä räpläät mun jalkoja!, älähdin miehelle.

-Kaks eri asiaa. Tää ei oo mitään todellista. Se lounas on jo huomenna, ja mä teen asiat kunnolla.

Yritin ajatella kaikkea muuta kuin säärtäni pitkin kulkevaa kättä. Ja sitten toista, joka alkoi hyväillä nilkkojani.

-Mitä sä sitten halusit tietää?, Aleksis kysyi huolettomaan sävyyn, katse säärissäni.

Sen, milloin laitat edes paidan päällesi.

-No kerro mulle sun taustasta. Perheestä. Onko…siskoja tai sellasta, sopersin vaivalloisesti.

-No mähän kerroin. Mä oon Jakiksesta. Se oli siihen aikaan aika ankean näköinen paikka, mutta ei se mikään helvetti ollu. Mulla on kolme nuorempaa sisarusta, kaks veljeä ja yks sisko. Mika, Eino ja Minna. Äiti päätti nimet. Se on äidinkielenopettaja, joten voit itse päätellä, mistä ne tulee. Isä oli postilla töissä.

-Äidinkielenopettaja?, minulta pääsi.

Aleksis käänsi päänsä ja hänen silmänsä välähtivät, kun hän kysyi ilkkuvaan sävyyn:

-Anna mä arvaan? Miks mä en oo käyny kouluja? Tai miks me asuttiin Jakiksessa?

Purin huultani nolona, enkä ehtinyt pistämään mitään väliin, kun Aleksis vastasi omiin kysymyksiinsä.

-Mua ei koulunkäynti silloin huvittanu, ja me asuttiin siellä, koska meitä oli neljä kakaraa. Ei Helsingissä kahdenkaan palkalla – varsinki kun isän oli pienempi – silloin leveästi eletä. Sitä paitsi äidin työpaikka oli Jakiksessa. Ja isä kuoli kun mä olin viistoista, joten silloin piti selvitä vielä vähemmällä.

-Mä oon pahoillani, sain viimein suustani ja hieroin takamustani sohvaan tyytymättömänä, sillä Aleksiksen kädet olivat pysähtyneet.

-Siitä on jo aikaa. Se sai sydänkohtauksen töissä. Mutta jos sä kuvittelet, että mulla on ollu joku surkea ghettomenneisyys ja traumaattinen lapsuus, niin se ei kyllä oo totta.

-En mä mitään sellasta ajatellu. En mä osannu ajatella mitään, vastasin aivan rehellisesti.

-Oon mä piirtäny pari graffittia ja nyysiny ostarilta muutaman bissen teini-iässä, Aleksis sitten myönsi hymyillen vinosti.

-Mutta siinä olis mun rikosrekisteri, jos joku olis saanu mut kiinni. Sun vuoro.

Hengitin ihanaa piinaa, kun Aleksiksen sormet lähtivät taas liikkeelle ja toinen käsi sujahti polveni alle ja hyväili herkkää ihoa. Yritin pitää nilkkojani ristissä, mutta se oli toivoton ponnistus ja annoin säärieni avautua. Ihan vähän.

-Sä…sähän tiedät jo kaiken, ähkäisin.

-Enhän tiedä. Totta kai mä tiedän sun perheen ja mä oon nähny niitä ihme hourupäitä, joita sä oot treffaillu, mutta en mä tiedä esim sun lempiruokaa.

Laskeuduin hiukan mielihyvän usvastani.

-Ei ne oo mitään hourupäitä! Sä et ehkä ymmärrä, mutta ne on ollu yleensä taiteilijoita. Mä pidän herkistä, taiteellisista…

-Mutta nythän sä rakastat mua, eiks niin?, Aleksis kysyi pehmeästi.

-Niin tietenkin. Täytyy…meidän pitää keksiä jotain yhteistä…, huokaisin, kun hänen kätensä siirtyi reidelleni.

Pelkäsin että sisäinen värinäni alkoi näkyä päälle päin ja tunsin, kuinka paksu nestevana juoksi jalkovälissäni ohuiden alushousujeni alla. Tämä oli alentavaa, ajattelin mieleni pohjalla, mutta en päässyt sohvalta mihinkään.

-Mun lempiruoka on pasta kaikissa muodoissa, henkäisin sitten.

-Pasta! Eiks hiilarit oo itse piru naisille, jotka pitää huolta linjoistaan, Aleksis naljaili.

-Mä en erityisemmin pidä huolta linjoista. Mä oon koon verran liian suuri mun äidin mielestä.

-Sun äiti on vaatehenkari.

Minulta pääsi hengästynyt kikatus ja yritin hillitä itseni. Aloin nauttia tästä kaikesta aivan liikaa.

-Mä rakastan kirjoja. Oon aina rakastanu. Siksi mä oon töissä kirjastossa.

-Siinä on ainaki yks asia, joka yhdistää meitä. Mä luen paljon. Kaikkea, Aleksis totesi ja löysi reiteni sisäpuolen.

Minulta pääsi pieni vinkaisu ja Aleksis vilkaisi minua. Minun oli niin kuuma kaikkialta, että olin taatusti punainen kuin tomaatti, mutta en antanut periksi.

-Onko sulla kaikki hyvin?, Aleksis kysyi kuin itse viattomuus.

-On tietysti. On vaan niin lämmin päivä, vastasin sinnikkäästi ja kysyin:

-Mitä kirjoja?

-Hmmm, mies mutisi ja näytti keskittyneen sormiinsa, jotka alkoivat liukua pitkin sisäreittäni vaarallisen lähelle lyhyttäkin lyhyempää farkkuhameen helmaa.

Minä kuolisin. Kuolisin aivan varmasti. Läkähdyttävään himoon. Ja tuskaan. Joka johtui himosta. Ja tähän teeskentelyyn.

-Kirjoja?, minä hinguin kuin astmaatikko.

-Mähän sanoin. Kaikkea. Steinbeckin Vihan hedelmät on saakelin hyvä. Pohjanmaa-trilogia on hyvä. Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho historiasta. Pohjoismaisia dekkareita, mutta oon mä lukenu Christiet ja Chandleritki. Viimeks mä luin Pajtim Statovcia. Seki on hyvä kirjottaan. Erilainen mutta hyvä.

Tuijotin Aleksiksen profiilia lumoutuneena ja ällistyneenä hänen lukeneisuudestaan, ja sitten mies käänsi katseensa taas minuun. Olin vajonnut sohvalla puolimakaavaan asentoon ja käteni lepäsi vatsani päällä. Tuijotin hajamielisesti sääriäni, jotka olivat edelleen miehen sylissä, mutta huomattavan kaukana toisistaan.

-Tosi söpöt pikkarit. Mä tykkään mansikoista, Aleksis sanoi matalasti ja nosti sitten jalkani sylistään.

-Mun pitää käydä vessassa. Haluutko sä juotavaa niin voidaan jatkaa?

Mä tykkään mansikoista. 

Heti kun mies katosi, vartaloni alkoi vapista kuin horkassa ja kiipesin kiireesti sohvalta ja henkilökohtaisesta kiirastulestani nojatuoliin. Jos Aleksis oli nähnyt alushousuni, hän oli aivan varmasti myös nähnyt, että ne olivat litimärät.

___________________________

Seuraavana päivänä Aleksis haki minut kyytiinsä Lauttasaaresta. Kun lähdimme kohti vanhempieni taloa, olin kerännyt itseni taas taisteluvalmiuteen. Olin kotonani hetken miettinyt, pitäisikö minun ehdottaa Aleksikselle ehtojen muuttamista ja sitä, että voisimme harrastaa keskenämme seksiä, jos siltä tuntuisi. Sitten olin luopunut ajatuksesta. Aleksis ei ollut osoittanut näinä parina päivänä minkäänlaista todellista kiinnostusta minua kohtaan. Itse asiassa hän tuntui hiukan halveksivan minua, mikä oli uutta ja kalvoi itsetuntoani.

Olin muistuttanut, että tavoitteeni oli tärkeämpi kuin itsetuntoni. Sitä paitsi minulla ei ollut tapana ehdotella miehille yhtään mitään. Olin kiinnittänyt ajatukseni kultasepänliikkeen tyttöön tai kuka miehen naisvieras olikaan ollut. Sellaista mies harrastaisi avioliittomme aikanakin, jos siitä tulisi totta. Ja sellaista harrastaisin minäkin.

Kun Aleksis oli edellispäivänä palannut olohuoneeseen, hän ei ollut sanonut mitään paikanvaihdoksestani. Olin kuitenkin ollut näkevinäni pikaisen hymyn käväisevän hänen suupielissään, kun hän oli tullut vessasta ja nähnyt minun istuvan nojatuolissa reidet tiukasti yhteen puristettuina.

Sillä hetkellä olin päättänyt kostaa hänen temppuilunsa ja vielä heti seuraavana päivänä. Hän oli saattanut keksiä, että halusin häntä, mutta kyllä minäkin osasin pelata.

Juttelimme vielä hetken harrastuksistamme. Minä harrastin joogaa ja taidenäyttelyitä. Aleksis sähkökitaran rämpytystä, kuten hän itse sanoi ja painonnostoa. Molemmat kuulemma tyhjensivät hänen päänsä stressistä, jos lukeminen ei huvittanut. Kun kysyin, oliko hän soittanut jossain bändissä, hän oli puistellut päätään.

-Soiteltiin kavereiden kans joskus covereita kaljapalkalla parikymppisinä. Mutta ei se mitään oikeeta bänditoimintaa ollu.

Mieleni olisi tehnyt kysyä tatuoinnista, mutta olin jo aivan tarpeeksi rauhaton. Aivan suoraan sanottuna kiimainen. Pelkäsin hyppääväni miehen kimppuun, jos vielä alkaisin puhua hänen vartalostaan.

Hätkähdin ajatuksistani hereille ja huomasin, että olimme kääntyneet pihatielle. Ajomatka oli kulunut jännittyneen hiljaisuuden vallitessa ja olimme kerranneet vain pari kertaa sitä, milloin kosinta oli ollut tapahtuvinaan, milloin olimme ensi kerran käyneet treffeillä ja muuta sopimaamme soopaa. Minä olin räplännyt sormustani ja tarkistanut, että Aleksis oli pistänyt omansa myös paikoilleen. Kun nousimme miehen Volvosta, äitini ilmestyi näkyviin.

-Hei hei, tervetuloa!

Hymyilin ja kiiruhdin halaamaan sekä äitiä että isää ja näin Aleksiksen tervehtivän molempia sitten nopeaan, asialliseen tyyliinsä. Mies oli vetänyt farkkujen lisäksi päällensä valkoisen t-paidan, joka nuoli hänen vartaloaan kuin se olisi liimattu hänen päälleen ja siirsin katseeni nopeasti syrjään.

-Tää olikin varsinainen yllätys, äitini henkäili ja paimensi meitä sisään.

-Vaikka Toivo kyllä kertoi, että sä olit käyny Aleksiksen luona toimistolla ja että te näytitte…

-Senja, isä sanoi varoittavalla äänellä ja äitini vaikeni, mutta kohotteli kulmiaan.

-Niin. Onhan tää käyny aika äkkiä, myöntelin.

Sitten käännyin Aleksikseen päin ja kehräsin kuin hattarakone sokeria:

-Eiks niin, mussukka?

Näin pienen inhon värähdyksen Aleksiksen suupielessä mutta en muuta.

-Joo. Isla osaa olla aika sitkeä, kun se haluu jotain, Aleksis totesi naama peruslukemilla.

Isäni hirnahti ja karvani nousivat pystyyn. Aleksis kuulosti siltä kuin olisin metsästänyt ja vaaninut häntä kuukausia. Tönäisin miestä kylkeen, mutta hän otti vain käteni käteensä ja oli suukottavinaan sitä. Tosiasiassa hän näykkäisi rystysiäni hampaillaan. Äitini näytti olevan myyty sillä sekunnilla. Minä nykäisin käteni pois niin nopeasti kuin kykenin.

-Tulkaa pöytään. Meillä on lohta ja salaattia ja jälkkäriksi britakakkua, hän kehotti ja viittilöi aulasta sisemmäs.

Kiersin käteni Aleksiksen käsivarren ympärille ja astelimme merenrantaan antavan ikkunan ja ruokapöydän ääreen.

-Ennen kuin me aletaan syödä niin meillä olis uutisia, sanoin hengästyneesti kuin ujo, vastakihlattu morsian ainakin.

Hengästymiseni tosin johtui hermostuneisuudesta.

-Aleksis kosi mua. Me ollaan kihloissa!, paukautin sitten nopeasti perään.

Isäni oli ehtinyt istumaan ja avaamassa viinipulloa, mutta äitini seisoi vielä ja tarrasi kädellään isääni olkapäähän.

-Te ootte menossa naimisiin?, hän kysyi heikosti.

-Niin. Naimisiin, vahvistin ja heiluttelin sormusta äitiin päin.

-Mä en olis ajatellu, että…kuinka kauan te oikein ootte seurustelleet?, äitini kysyi ällistynyt ilme kasvoillaan.

-Vasta viikkoja. Mutta senhän tietää, kun se oikea tulee kohdalle. Eiks niin Isla?, Aleksis sanoi petollisen hellällä äänellä ja painoi minut rintaansa vasten.

Sitten hän suukotti huuliani nopeasti mutta niin lujasti, että värähdin, huokaisin ja raotin huomaamattani huuliani. Olin kuitenkin varautunut sellaiseen ja vetäydyin suudelmasta nopeasti, ennen kuin antaisin Aleksikselle aihetta nauruun. Keskityin sen sijaan mielikuvitustarinaan Aleksiksen kosinnasta. Se poikkesi hieman siitä, mitä olimme sopineet. Käännyin taas vanhempiani kohti, kiedoin käsivarteni miehen ympärille ja lepuutin päätäni hänen olkapäätään vasten kun aloin kertoa:

-Joo. Mä olin niin yllättyny. Aleksis teki kaiken niin oikein. Se…se vei mut ensin Demoon syömään, sitten me mentiin sen luo ja se oli järkänny sinne koko huoneiston täyteen kermanvärisiä ruusuja, mun lemppareita. Niitä oli ihan kaikkialla. Pöydillä, tasoilla, lattioilla, ikkunalaudoilla, sängyssä….Sitten se polvistui mun jalkojen juureen, kietoi kätensä mun säärien ympärille ja sanoi, että…että…mä oon sen kuu ja tähdet ja aurinko…se oli niin romanttista…, sopotin häikäistyneellä äänellä.

Minun piti pitää pieni tauko, etten olisi räjähtänyt nauramaan. Aleksiksen vartalo itseäni vasten oli jäykistynyt, isäni näytti siltä, että hän saattaisi oksentaa ja äitini oli ilmeisesti siirtynyt jollekin vaaleanpunaiselle planeetalle.

-Ja sitten…sitten Aleksikselta tuli itku. Tehän tiedätte, että mä arvostan herkkyyttä. Että mies uskaltaa osoittaa tunteitaan. Mä olin vähän miettiny, että Aleksis on aika viileä ja pidättyväinen, mutta sen jälkeen…

Annoin ääneni häipyä haaveksivasti ja käännyin katsomaan Aleksista.

-Se oli ihanaa, Aleksis, hymisin ja käännyin silittämään hänen poskeaan.

Miehen silmäluomet olivat pudonneet verhoamaan hänen iiriksiään vaarallisella tavalla, ja hänen leukaperänsä tuntui niin kovalta, että se olisi voinut olla kiveä. Vasta silloin käsitin, että hän voisi aivan hyvin marssia ulos talosta sillä sekunnilla ja jättää minut suunnitelmieni kanssa yksin.

-Tai ehkä se oli vaan yks kyynel. Mä en oo varma, kun mä itse itkin niin kovasti. Mutta silti, korjasin hädissäni.

Aleksis mulkaisi minua siihen malliin, että hän tiesi tarkalleen, mitä ajattelin.

-Niin no. Ei enempää siitä rakas. Toivo ja Senja ei ehkä kuitenkaan haluu tietää, mitä kaikkea mä tein polvillani silloin, kun mä muun muassa kosin sua…, hän sanoi vihjailevasti.

Minulla oli sama asu kuin edellispäivänä ja nyt Aleksis liu’utti kättään lantioltani reidelleni, hameeni helmalle ja siitä hiukan helman alle. En voinut mitään sille, että vavahdin.Vastentahtoisesti, mutta kuitenkin. Mielikuva Aleksiksen kielestä jalkovälissäni samalla, kun hän kosisi minua, oli likainen ja kiihottava. Millainen kosinta se olisikaan, mielessäni käväisi.

Äitini ja isäni katseet seurasivat Aleksiksen käden liikettä ja isäni rykäisi nopeasti.

-Hienoja uutisia. Tosi hienoja. Onnea nyt molemmille. Tulkaahan syömään sitten.

-Niin. Kamalasti onnea! Onko teillä päivä jo sovittuna?, äitini kysyi ja lisäsi posket hehkuen:

-Onhan tää yllättävää, mutta muistatko sä Toivo…ei se meiltäkään kauan kestäny.

Isäni hymyili äidille hellästi, nyökkäsi ja taputti tämän kättä.

-Joo. Me mennään naimisiin heinäkuun puolivälissä, ilmoitin pakotetun iloisesti.

-Ens vuonna, joo. On aikaa järjestellä kaikkea…, äitini aloitti.

-Ei, ei äiti. Nyt. Tänä kesänä.

Äitini pudotti salaattiottimen keskelle ruokapöytää.

-Tänä kesänä?, hän vinkaisi.

-Ei meillä oo mitään syytä odotella, Aleksis sanoi vakavasti.

-Ei tosiaan, isäni pisti väliin suu täynnä lohta ja jatkoi:

-Susta tulee sukua poika. Sä saat nyt jättää ne sun irtisanoutumishömpötykset mielestäs.

-Mitä sä tarkoitat?, Aleksis kysyi muka kiinnostuneena.

Sydämeni hakkasi rinnassani, ja odotin isän lankeavan virittämäämme ansaan.

-Sä rupeet tietysti johtaan tehdasta. Ja hallitus on antanu ymmärtää…ja mäkin oon kyllä sitä mieltä, että sä sopisit puheenjohtajaksi kans.

Olisin halunnut tanssia riemusta, mutta tyydyin vain puristamaan Aleksiksen kättä lujasti ja kysymään mieheltä muka epäröivästi:

-Sun täytyy varmaan miettiä asiaa?

-Aleksis ei mieti mitään, isäni totesi ykskantaan, kuin asia olisi sillä selvä.

Sitten hän rypisti kulmiaan.

-Mutta on yks juttu. Isto pettyy nyt kovasti. Mä en oo ihan suoraan luvannu sille mitään, mutta kyllä se odotti…johtotehtäviä.

-Istosta ei oo johtajaksi, Aleksis möläytti mitäänsanomattomalla äänellä.

Ilmapiiri kiristyi huomattavasti, ja isäni vilkaisi terävästi Aleksista. Minä puristin miehen kättä entistä tiukemmin yrittäen viestittää, että tämä pitäisi suunsa kiinni.

-Kyllä johtajaksi voi kasvaa. Ei kaikki oo yhtä lahjakkaita kuin sä, Aleksis. Sä voisit coachata Istoa operatiivisen johtajan tehtävään…, isäni alkoi selittää moittivalla äänellä.

-Mä en tee mitään sellasta, mikä vahingoittaa yritystä, jos mä oon siellä toimitusjohtajana. Ja toi jos mikä vahingoittaa. Tai sit mä joudun toimarin tehtävän rinnalla hoitaan mun vanhat duunit. Ja Isto nauttii helvetin isoa palkkaa tyhjänpanttina.

-Aleksis!, äitini huudahti närkästyneenä, nieleskeli hetken ja puhui sitten vavahtelevalla äänellä:

-Isto on mun poika. Sä et voi puhua siitä kuin se ei olis mitään.

-En mä sanonu, että se ei oo mitään. Mä sanoin, että se ei osaa johtaa, Aleksis vastasi rauhallisesti.

Isäni ja Aleksis tuijottivat toisiaan kuin kaksi pässiä sarvet tanassa ja minä mietin paniikissa, miten päästä tilanteesta yli.

-Mitä jos…jos Isto sais enemmän vastuuta myynnissä ja olis myyntijohtajan ohjattavana?, kysyin sitten hermostuneena.

Isäni siirsi katseensa yllättyneenä minuun ja alkoi sitten pohtia:

-Se on periaatteessa ihan mahdollista. Ei tietenkään lähelläkään sitä, mitä mä pojalleni toivoisin, mutta kyllähän Aleksis…hmm…siinä on perää, että…Mutta nää nykyajan avioliitot – eikä oo nyt tarkoitus epäillä teitä tai mitään – kaatuu aika helposti ja oletetaan, että te erootte nopeasti. Aleksis haluaa silloin varmasti siirtyä muihin tehtäviin…

-Tarkottaako toi, että mä saan heti potkut, jos me erotaan?, Aleksis kysyi viileällä äänellä.

Isäni meni hetkeksi mykäksi ja yskäisi sitten.

-Ei tietenkään. Eihän sellaista semmoisen perusteella voi päättää.

-Tää keskustelu menee musta nyt tosi ikävään suuntaan, äitini melkein nyyhkäisi ja jatkoi:

-Toivo, toiset on menny just kihloihin, ja sä alat puhuun tommosia, että erotaan ja…täytyyhän meidän luottaa.

-Niin tietysti…anteeksi kulta…anteeksi Isla…

Häpeä vihlaisi rintaani ja minun oli pakko tuijottaa syliini. Tulevaisuuden kannalta paras ratkaisu. Tulevaisuuden kannalta paras ratkaisu, keskityin ajattelemaan kuin mantraa.

Keskustelu siirtyi hetkeksi polveilemaan eri aiheisiin. Sain kuulla varmaan sadatta kertaa, kuinka olin saanut alkuni pitkällä kuherruskuudella Skotlannissa, ja kuinka siksi nimeni oli Isla. Aleksis vastasi äitini tiedusteluihin hänen sisarustensa ja äitinsä voinnista – en ollut edes tiennyt äitini tietävän hänen perheestään. Äitini kertoi häistään, jotka olivat aikanaan olleet seurapiiritapaus.

Kun britakakku tuli pöytään, Aleksis kysyi muina miehinä:

-Onko se Koskisen tila muuten myytävänä?

Jähmetyin niille sijoilleni uuden kauhun vallatessa mieleni. Että tuo mies oli mahdoton, kihisin mielessäni, mutta liimasin hymyn naamalleni.

-Me käytiin kattoon sitä yks päivä, ja se olis niin ihana rauhoittumispaikka, heläytin.

-Koska sä oot siellä viimeks käyny?, äitini ällistyi.

-No mä oon Aleksiksen kans oppinu arvostaan erilaista rauhaa, keksin nopeasti.

Isäni ilme oli kivettynyt nyt jähmeäksi kuin jääpatsas.

-Se on mun sukutila. Eikä sitä myydä. Ainakaan vielä. Mä ostin sen perikunnalta aikanaan ja…

-Mutta eihän me käydä siellä koskaan, äitini keskeytti yllättäen.

-Mä laittaisin sen paikan kuntoon. Antaisin maata vuokralle. Ehkä eläimiä, Aleksis murahteli itsepäisesti.

-Puhutaan siitä sitten kun te ootte ollu jonkin aikaa naimisissa. Mä en ehkä myy, mutta hallintaoikeus…

-Selvä, Aleksis vastasi lyhyesti ja alkoi lusikoida kakkua suuhunsa.

Seurustelimme näennäisen huolettomasti vielä puolisen tuntia, kun Aleksis ilmoitti rauhalliseen sävyyn:

-Mun pitää käydä tänään vielä äidin luona ja katella vähän työjuttuja. Jos sopii, niin me aletaan tästä lähteä.

Mieleni teki pillahtaa itkuun. Pirun tila. Pirun Aleksis. Ja pirun itsepäinen Toivo Koskinen. Muuten kaikki olisi mennyt hienosti. Nousin kuitenkin tuolilta ja kiedoin käsivarteni näyttävästi Aleksiksen käsivarren ympärille.

Olimme tuskin ulkona, kun mies puisti käteni irti ja lähti harppomaan autolleen.

-Se siitä, hän heitti olkansa yli.

Minä seurasin perässä ja istahdin varmuuden varalta autoon, ennen kuin sanoin mitään.

-Eihän isä sanonu ei. Et sä voi odottaa, että sä sen tilan heti saat! Se on älytöntä.

-Tää koko juoni on älytön!, Aleksis älähti.

-Mikä siinä tilassa on niin tärkeää? Ethän sä osakkeistakaan ruvennu heti kyseleen!

-Se tila oli mun tärkein ehto. Osakkeita mä kyllä saan. Se on varmaa, mies vastasi tiukasti.

-Isä puhui, että myöhemmin. Ja sähän voit saada elinikäisen hallintaoikeuden nopeastikin, jos sä neuvottelet, yritin epätoivoisena.

-Se tarkottais, että mun pitäis olla vuosia sun kans naimisissa. Mä oon 35-vuotias, ja vaikka mä en just nyt sitä haluu, niin mä haluisin pystyä meneen naimisiin, jos mä tapaan sen oikean jossain vaiheessa. Ota se Lainto.

Aleksis käynnisti auton ja lähti liikkeelle. Haroin tukkaani sanomattoman surkeana.

-Ei isä luota kehenkään toiseen samalla tavalla, sanoin muistamatta, että olin väittänyt jotain aivan muuta vielä pari päivää sitten kultasepänliikkeessä.

-Ja mitä sä luulet! Että mä yhtäkkiä voin esitellä uuden kihlatun tosta noin vaan!, lisäsin masentuneena ja yritin vielä viimeisen kerran:

-Vapaa liitto, Aleksis. Avoin suhde. Jos sä rakastut johonki, niin sä odotat muutaman vuoden…tee vaikka lapsia sen kans, jos haluut. Kunhan se pysyy salassa.

Aleksis tuijotti tuimasti tuulilasin lävitse puiden reunustamalle maantielle.

-Tää suhde on oikea vuosisadan rakkaustarina, hän sitten murahti kuivasti.