SOPIMUS 5

Kun häistä oli kulunut viikko, olin löytänyt paikan useammallekin omalle tavaralleni. Aleksis ei ollut sanonut mitään, kun olin asettanut olohuoneen pöydälle Espanjasta tuomani suuren punaisen maljakon, laskostanut sohvalle samanvärisen, pehmeän torkkuhuovan ja tuonut ikkunalle pari suurta, vanhaa kaktusta, jotka minulla oli ollut ikuisuuksia. Suuremmista huonekaluista vain tummanpunainen nojatuolini oli päätynyt asuntoon Aleksiksen vanhan harmaan tuolin tilalle, mutta en oikeastaan kaivannut mitään muuta omasta asunnostani. Sänkyni oli uusi ja tukeva, huonekalut Aleksiksen huoneistossa hyvälaatuisia ja tyylikkäitä ja tunnelma lyömätön.

Kodikkaaksi en silti oloani asunnossa tuntenut. Aleksis tuntui suorastaan karttelevan minua, ja hääyön jälkeisenä viikonloppunakin olimme vain siivonneet yhdessä. Muutoin mies meni menojaan ja luovutti suosiolla olohuoneen ja keittiön minulle. Tunsin olevani kuin ei-toivottu mutta pakollinen alivuokralainen ja niin järjetöntä kuin tiesinkin sen olevan, tunne loukkasi minua uskomattoman paljon.

Olin alkanut suhtautua muutenkin minun ja Aleksiksen väliseen suhteeseen niin tunteellisesti, etten uskaltanut tutkia reaktioideni syitä liikaa. Hääyön jälkeisenä aamuna olin ottanut vihaisena taksin kotiin ennen miestä. Miehen vetäytyminen omiin harrastuksiinsa ja joka ilta varhain, hiljaa ja päättäväisesti kiinni painettu makuuhuoneen ovi saivat rintani pakottamaan ilkeästä, polttavasta kivusta, jota en oikein ymmärtänyt. Seksi Aleksiksen kanssa välkkyi päässäni alituiseen kuin tasoristeyksen punainen valo.

Muistot siitä olivat kuin taivas ja helvetti yhtä aikaa. Kävin jokaisen kiihkeän, rajun hetken läpi kerta toisensa jälkeen. Jopa nöyryyttävä kerjäämiseni tuntui minusta pelkästään kiihottavalta. Kuka olisi osannut arvata, että Aleksis osaisi olla niin…ankaran dominoiva? Tai ehkä sen olisi voinut arvata, korjasin mielessäni. Sitä en vain olisi arvannut, kuinka paljon kaikesta nauttisin. Pelkkä muisto sai minut värisemään kiihkosta – ja toisaalta epätoivosta, koska Aleksis oli ilmoittanut, että se olisi ainut kerta.

Nyt seisoin huoneessa, joka oli virallisesti vierashuone mutta oikeasti minun makuuhuoneeni ja kallistin päätäni arvostelevasti peilin edessä. Lana ja hänen miehensä Jere olivat tulossa käymään vierailulle. Kalenterimme oli buukattu ystävien ja sukulaisten vierailuja täyteen pitkälle syyskuulle, ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun uuteen kotiimme oli tulossa vieraita. Tai no, minun uuteen kotiini.

Olin pukenut päälleni pienimmät farkkusortsit, jotka omistin ja lyhyen, hihattoman, taivaansinisen topin, joka paljasti reilun kaistaleen vatsaani. Olin päättänyt, että jos Aleksis kerran halusi kiusata meitä typerillä periaatteilla, minä voisin kiusata häntä hiukan vaatteillani tai niiden puutteella.

Olipa mies minusta mitä mieltä hyvänsä, ainakin hän halusi vartaloani. En pohjannut tietoani edes pelkästään hääyön ja sen jälkeisen päivän tapahtumiin. Heinäkuun säät olivat olleet lämpimät, ja olin ollut sivusilmällä ollut huomaavinani, että samaan tilaan sattuessamme Aleksis mittaili usein bikinien yläosaan ja pieniin sortseihin tai lyhyeen kesämekkoon puettua vartaloani tavallista pitempään. 

Olin puhutellut itseäni ankarasti toiveajattelusta. Olin itse surkean tietoinen miehestä aina, kun hän oli lähelläni ja olin pitänyt kaikkea oman mielikuvitukseni tuotteena. Kerran olimme kuitenkin sattuneet vastatusten ulkoportailla ja toisen kerran siivotessamme, kun olin nostanut lattialle pudonneen paperiroskan miehen kuljettaman imurin tieltä. Silloin olin nähnyt.

Miten paljastavan tummilta hänen silmänsä näyttivät. Miten kireiltä hänen kasvonsa. Ja miten masentavan päättäväisiltä hänen liikkeensä, kun hän kääntyi pois.

Astuin ulos huoneestani ajatuksissani, enkä heti edes huomannut, että Aleksis oli jo olohuoneen puolella ja tuijotteli ulos ikkunasta. Hänellä oli yllään harvinaisen hyvännäköiset polviin ulottuvat vaaleanharmaat cargosortsit – ja sitten toisaalta kammottava oranssi t-paita, joka oli ostettu ehkä jostain isojen miesten liikkeestä. Paita kiristi harteista, mutta roikkui muuten hänen ympärillään kuin lakana.

Täydellinen tekosyy, mielessäni välähti ja hyökkäsin toimintaan, ennen kuin ehdin ajatella yhtään enempää. Askelsin päättäväisin askelin Aleksiksen luo ja pyörähdin miehen eteen. Tartuin hirveän vaatekappaleen helmaan molemmin käsin, nostin sen hänen rinnalleen ja painoin pieneksi nautinnolliseksi hetkeksi käteni lämmintä, kovaa, hiukan karvaista rintaa vasten. Aleksis astahti taaksepäin ruskeat silmät varuillaan, mutta minä seurasin perässä.

-Tätä rääsyä sä et pane päälles. Joku raja sentään.

Miehen kasvoille levisi tuttu itsepäinen ilme ja hän murahti:

-Me grillataan. Mitä helvetin väliä sillä on…

-Mun silmiä särkee, kun mä katon tätä. Ja tää…tää roikkuu sun päällä kuin teltta!

-Sehän vois toimia tasapainottavana elementtinä. Koska sun päällä ei ainakaan roiku mikään, Aleksis tuhahti ja heitti pitkän, merkitsevän katseen pieniin vaatteisiini.

Loistavaa. Asustani oli hyötyä heti kättelyssä, ajattelin riemuissani ja kiskaisin Aleksiksen hämääntymisen turvin paidan hänen päänsä yli taakse ja siitä käsivarsille. Käteni liukuivat pitkin lihaksikkaita käsivarsia ja nielaisin. Vatsanpohjaani raastoi tuttu kipeä himo, nenäni värisi ympärilläni leijuvasta miehekkäästä tuoksusta ja reisieni välissä tuntui tiukka jyskytys. Ennen Aleksista en ollut tainnut oikein edes tietää, mitä himo todella oli, mielessäni käväisi.

-Sulla on upea vartalo. Laita joku kunnollinen t-paita. Niistä liian pienistä, sanoin niin käskevästi kuin osasin.

-Mä oon päättäny ite mun vaatteista kymmenvuotiaasta lähtien!, Aleksis jyrähti.

Mies ei yleensä jyrähdellyt. Hätkähdin sisäisesti, mutta en antanut sen näkyä. Kiinnitin katseeni silmiin, joiden pohjalla tuntui tanssivan outo myrsky, ja sain keskittyä kaikin voimin, että pystyin sanomaan, mitä halusin.

-Ja tulokset on nähtävillä. Onneks sulla on koppava primadonna vaimona. Sellanen tietää, miten menestyvän yrityksen pääjohtaja ja keulakuva puetaan. Arkena sä voit panna päälles, mitä mä netistä just pari päivää sitten tilasin. Ne on mittatilaustyötä, kun mä sain sun mitat siitä liikkestä, jossa sun vihkipuku tehtiin. Tilataan sitten pari hyvää pukua lisää. 

En malttanut olla nakkaamatta Aleksiksen käyttämää haukkumanimeä vasten hänen kasvojaan. En aivan ymmärtänyt, miksi olin sen ansainnut. Hyvä on, olin pakottanut Aleksiksen muutamaan kulttuuritapahtumaan, huokaillut miehen vaatteita ja erehtynyt arvostelemaan hänen kouluttamattomuuttaan, mutta ensimmäiset eivät tietääkseni olleet mikään synti, toista oli tehnyt äitinikin vuosia ja kolmatta olin pyytänyt anteeksi.

Aleksis avasi suunsa kulmat kurtussa, mutta astahdin lähemmäs ja siirsin käteni koettelemaan mahtavia lihaksia miehen selässä. Liu’utin sormiani puolella, jolla tiesin pantterin kuvan olevan, painauduin hetkeksi hänen rintaansa vasten ja huokaisin mahdollisimman huomaamattomasti, kun koko vartaloani alkoi pakottaa niin hallitsemattomasti, että pysyin tuskin tolpillani. Nostin katseeni ja henkäisin mahdollisimman viattomasti:

-Voit sä olla ilman paitaaki jos sä haluut.

Aleksiksen suu puristui viivaksi ja hänen silmissään välähti, kun hän peruutti nopeasti irti otteestani ja lähti mutisten kohti makuuhuonettaan. Olin kuulevinani ainakin sanat tyhjänpäiväistä ja hienostelua. Kaappasin oranssin t-paidan lattialta ja kiidätin sen roskiin, ennen kuin Aleksis kelpuuttaisi sen vielä takaisin hyllyynsä.

Lana ja Jere saapuivat juuri, kun Aleksis palasi huoneestaan huomattavasti parempi, vaaleansininen paita päällään. Puuhasimme kaikki grillin ympärillä, kunnes Aleksis komensi meidät ystävällisesti mutta päättäväisesti tiehensä sillä perusteella, että oli grillannut grillillä jo ainakin sata kertaa, kun meillä muilla ei juuri kokemusta näyttänyt olevan.

Söimme kasvisvartaita, halloumia, lammasta ja kanaa, kunnes olimme aivan täynnä ja juttelimme niitä näitä. Aleksis selitti Lanalle, mitä eroa oli operatiivisen johtajan ja toimitusjohtajan välillä, ja jonkin aikaa hän kuunteli kaikessa rauhassa Jeren näkemyksiä teollisuuden päästöistä. Lanan mies olisi voinut pauhata luonnonsuojelusta 24/7, mutta Aleksis vastasi häiriintymättä uteluihin Koskisen tehtaan ympäristövaikutuksista, latoi pöytään luvut, jotka olivat julkista tietoa ja viittasi teollisuudenalan yleisiin normeihin.

Minä istuin lähinnä kuunteluoppilaana Aleksiksen vieressä ja katselin miehen profiilia ja verkkaisesti elehtiviä käsiä sydän raskaasti jyskyttäen. Hän puhui niin päättäväisellä, pehmeällä äänellä. Niin vakuuttavalla. Hän ei lipsunut vääränlaiseen tunteiluun keskustelussa, jossa se oli helposti mahdollista. Ja hän katsoi ihmisiä silmiin niin tiiviisti, että tuntui kuin hän pystyisi lukemaan ajatuksia.

Olin aina vannonut inhoavani liike-elämän asiallisia miehiä ja tässä minä nyt olin. Kuolaamassa asiallista, määrätietoista, näennäisen kiihkotonta aviomiestäni niin, että minun oli painettava kynnet kämmeniini, jotten olisi käynyt hänen kimppuunsa. Mutta Aleksis ei ollutkan mikä tahansa liikemies. Hän ei ollut tavallinen mies. Rauhallisen pinnan alla hän oli kiihkeän omapäinen, hänen huumorinsa oli veitsenterävää ja hän oli monella tapaa intohimoinen. Oikeassa ympäristössä hän oli kaikkea muuta kuin asiallinen.

Ja minä olin hulluna häneen. Niin hulluna, että minun oli päästävä Aleksiksen lähelle tavalla tai toisella. Edes hetkeksi. Äsken saamani ohikiitävä hetki olohuoneessa ei riittänyt mihinkään.

Kun Aleksis lopetti ateriansa viimeisenä, Lana oli alkanut lörpötellä Firenzen matkasta, jota hän oli suunnittelemassa Jeren kanssa, ja minä huomasin tilaisuuteni tulleen. Nousin ja istahdin Aleksiksen syliin ulkotuoliin, joka oli täyspuuta ja mukavan leveä. Tunsin miehen jäykistyvän allani, mutta hän ei sanonut mitään ja kun Lana kysyi, kiinnostaisiko meitä lähteä mukaan, kiersin käsivarteni Aleksiksen niskaan ja loihdin kasvoilleni sädehtivän hymyn.

-Sehän olis ihana idea, eikö vaan?, kysyin mieheltä pehmeästi ja suukotin hänen korvantaustaansa ja sitten poskea.

Mieleni teki voihkaista onnesta, kun tunsin vahvan vartalon kehoani vasten ja lämpimän, hyvältä tuoksuvan ihon huulieni alla. Tiesin, että vedin show’n hiukan överiksi, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ei minkäänlaisia.

Lipaisin Aleksiksen poskea kielelläni ja aistin parransängen karheutta, hentoa suolaisuutta ja miehen päihdyttävää makua. Tunsin miehen värähtävän ja vahvojen sormien pureutuvan tiukasti lyhyen topin paljastamalle paljaalle iholle vyötärölläni. Minäkin värähdin. Liikautin takamustani miehen sylissä tiedostamattomasti ja tunsin suuren kalun nytkähtelevän takareisiäni vasten. 

Kohotin kulmiani aavistuksen, kun Aleksis käänsi kasvonsa minua kohti niin, että nenämme miltei koskettivat. Ulkopuolisen silmin hänen asentonsa ja ilmeensä näyttivät varmaan rennoilta, mutta minä huomasin, että hänen silmänsä kimalsivat varoittavasti, ja hänen kasvonsa olivat pingottuneet tavalla, jolla hän tuntui aina katsovan minua.

-Pitää kattoa, voinko mä ottaa lomaa silloin, Aleksis sanoi kuuluvasti ja rypisti minulle hienoisesti kulmiaan, kun hieraisin tahallani nenääni hänen nenäänsä vasten.

Saatoin kuvitella, että Aleksiksen tapainen mies voi suurin piirtein pahoin sellaisesta hellyydenosoituksesta.

-Sulla on pitämättömiä lomia vaikka kuinka, kujersin yllyttävästi autuaan tietämättömänä Aleksiksen lomien todellisesta määrästä ja annoin toisen käteni lähteä vaeltamaan miehen ihanan leveällä rinnalla ja vatsalla samalla, kun juoksutin sormiani hänen niskahiuksissaan.

Aleksis liikahti allani nopeasti, tarttui liikkeellä olevaan käteeni ja puristi sen rautaiseen otteeseensa samalla, kun hän nykäisi minut aivan itseään vasten. Sitten alkoi tapahtua. Mies punoi sormensa tukkaani, kiskaisi suortuviani niin kipeästi että henkäisin ja pakotti pääni paikolleen. Näin ärtymyksen leimahtavan kullanruskeissa silmissä ja sitten lujat, vihaiset huulet painuivat huulilleni.

Aleksis piti sitä varmaan jonkinlaisena kurinpidollisena toimenpiteenä. Hän halusi ehkä rankaista minua. Eikä hän olisi voinut epäonnistua surkeammin.

Mies näykkäisi alahuultani, sitten hän puraisi sitä niin, että maistoin veren suussani ja minä painauduin tiukemmin hänen syliinsä. Hän kieritti hiuksiani sormissaan entistä tuskallisemmin, painoi suuni tiukasti omaansa vasten murskaavalla voimalla ja minä voihkaisin tajunnanpimentävästä kiihkosta. Hieroin kielelläni Aleksiksen kieltä ja tunsin takapuoleni alla, kuinka miehen jo valmiiksi puolikova kalu kovettui nopeasti. Hyvin nopeasti.

Jonain päivänä, ajattelin kaukaisesti, kun antauduin rajun suudelman revittäväksi. Jonain päivänä hän antaa periksi, lupasin itselleni.

Tunsin Aleksiksen irrottavan otteensa käsivarrestani, kun hänen kätensä livahti pieneksi hetkeksi toppini alle ja siitä takamukseni kaarelle. Miehen sormenpäät käväisivät sisäreidelläni. Reiteni puristuivat yhteen, otteeni Aleksiksen niskasta tiukentui kouristuksenomaiseksi ja unohdin täysin, että meillä oli yleisöä.

Äkkiä Lanan ääni tunkeutui usvaiseen mieleeni ja Aleksis vetäytyi minusta kiivaasti hengittäen.

-Te kaks ootte toivottomia. Te tarvitte sen kuherruskuukauden. Vaikka tuskin teille kuukausikaan riittäis. Jos te lähdette sinne Firenzeen niin sovitaan, että teidän ei tarvi ees nähdä meitä kuin illallisella. Tai jos viittitte lähteä kattoon jotain nähtävyyksiä, ystäväni ilmoitti kiusoittelevalla äänellä.

En saanut sanaa suustani ja tuijotin Aleksiksen ilmettä silmiäni räpytellen. Miehen silmissä hehkui ja hänen hymynsä oli oudolla tavalla uhkaava.

Joimme sisällä vielä kahvit ja söimme jäätelöä jälkiruoaksi, mutta sitten Lana ja Jere alkoivat tehdä lähtöä. Heti kun ovi ystävieni takana kolahti kiinni, Aleksiksen sormet tipahtivat olkapäältäni ja hän sanoi tasaisella, ilmeettömällä äänellä:

-Istu vielä kerran mun syliin millä tahansa tekosyyllä, niin mä tiputan sut lattialle, maahan tai vaikka kaivoon, jos sellanen on mun edessä. Sä sait mut mukaan tähän näytelmään, mutta mä en vittu varmasti oo sun leikkikalu.

Jäykistyin paikoilleni ja rinnassani poltti inhottavasti. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että härnäämällä ajaisin Aleksiksen vain kauemmas. En kuitenkaan vieläkään aivan ymmärtänyt, miksi Aleksis oli niin ehdoton. Hän aivan selvästi halusi minua. Ja minä…minä olin alkanut pelätä, etten ollut sanonut tahdon Koskisen panimon pelastamisen tähden vaan jostain aivan muusta syystä.

-Mitä mä oon tehny, että sä…, aloitin, mutta Aleksis oli jo kääntynyt kannoillaan ja matkalla makuuhuoneeseensa, ennen kuin ehdin muodostaa lauseen lopun.

Mitä mä oon tehny, että sä tunnut vihaavan mua niin paljon?

___________________________

Seuraavat viikot olivat raskaampia kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Ystäviä ja sukulaisia virtasi uuteen kotiimme tervehtimään ja onnittelemaan nuorta paria, ja minä teeskentelin rakastunutta vastavihittyä naista niin hyvin kuin taisin. Kiehnäsin maltillisesti Aleksiksen kyljessä, kiersin hänen käsivartensa ympärilleni, koskettelin häntä kädelle syödessämme ja turhauduin aina vain enemmän.

Vieraiden läsnäollessa Aleksis ei työntänyt minua koskaan pois, mutta hänen totinen stoalaisuutensa repi hermojani. Hänellä oli tapana sipaista joskus hiuksiani tai suukottaa ohimoani jonkin sopivan tilaisuuden tullen, mutta muutoin hän oli kuin kiihkeää, maailmoja mullistavaa rakkaustarinaamme ei olisi koskaan ollut olemassakaan.

Totta kai hän jutteli ja piti seuraa. Hän oli suorastaan hurmaava. Seurasin kateellisena ja outo kaipaus rinnassani, kun hän kiusasi ilkikurisesti Lanaa tämän hajamielisyydestä ystäväni etsiessä lasejaan ympäriltään kolmatta kertaa, keskusteli hyväntuulisesti ystävänsä vaimon raskauden etenemisestä kuin olisi itse viiden lapsen isä tai syventyi kuuntelemaan väittelyä moottoripyörien korjaamisesta ystäväporukkansa kanssa.

Minulle sellaisia huomionosoituksia ei suotu. Aamuisin Aleksis oli jo lähdössä, kun minä vasta heräsin. Iltaisin hän suuntasi vintille, jonne hän oli joutunut siirtämään sähkökitaransa kuulokkeineen ja painonnostopenkkinsä tai sitten hän meni makuuhuoneeseensa lukemaan. Muutoin mies oli aina töissä, salilla tai liikeillallisilla. Välistä hän oli töiden takia yötä pois. Tai niin hän ainakin sanoi.

Yritin monta kertaa ehdottaa, että istuisimme joskus iltaa ja tutustuisimme toisiimme kunnolla. Viettäisimme vain vähän aikaa yhdessä. Kerran viikossa tai kahdessa viikossa.

-Joskus toiste. Mä en ehdi tänään, oli miehen rauhallinen vakiovastaus.

Mä en ehdi huomenna. Ei perjantaina. Ei maanantaina. Ei silloin. 

Hän ei vaikuttanut vihaiselta, ärtyneeltä tai kyllästyneeltä, joten jatkoin yrittämistä. En nähnyt Aleksiksen syövän iltaisin koskaan mitään lämmintä, joten tein pari kertaa ruokaa ja kerran asettelin juustotarjottimen hedelmineen ja kekseineen tarjolle, mutta seurani ei kelvannut koskaan. Mies lappoi kermaista sieni- tai tomaatti-vuohenjuustopastaa lautaselleen, söi sen nopeasti, kiitti ja jätti minut sitten yksin. Juustoihin hän ei edes koskenut.

Vaikka minulla oli aina ollut terve itsetunto, aloin tuntea itseni hylätyksi, typeräksi ja kaiken kaikkiaan ihmiseksi, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa. Yritin puhua itselleni järkeä ja muistuttaa itseäni siitä, että Aleksis sai tehdä minun puolestani mitä ikinä huvitti, kunhan yhteiset tapaamiset muiden kanssa sujuisivat mutkitta.

Järjellä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä vastaan taistelin, ja olin päivä päivältä onnettomampi. Tunsin hukkuvani kaikkiin tunteisiini, toiveisiini ja haluihini. Halusin Aleksiksen näkevän minut. Halusin hänen haluavan minua samalla kipeällä tavalla kuin minä halusin häntä. Halusin hänen juttelevan ja nauravan kanssani samalla tavalla kuin ystäviemme kanssa. Pitävän minusta. Edes vähän.

Kuvitelmat miehen iltamenoista ja toisista naisista kiduttivat minua päivin öin.  Kiukku, pahoinvointi ja mustasukkaisuus tuntuivat nyrkkeilevän keskenään kilpaa päässäni aina, kun kuulin taas uudesta illallisesta tai työmatkasta. Murheeni hiipivät jopa öihini. Aloin nukkua huonosti. En olisi myöntänyt sitä ikinä kellekään, mutta yhä useammin minua myös itketti.

Kun häistä oli kulunut kaksi kuukautta, alennuin eräänä torstaina todella omituiseen käytökseen. Olimme olleet kerran, harvinaista kyllä, samaan aikaan keittiössä ja olin sivusilmällä nähnyt, mikä Aleksiksen PIN-koodi oli. Kun mies eräänä iltana saapui kotiin ja meni suoraa päätä suihkuun, minä kaivoin sydän pelon ja toivon sekaisesta tunteesta hakaten puhelimen hänen farkkujensa taskusta esiin.

En heti löytänyt mitään arveluttavaa tekstiviesteistä, mutta Aleksishan oli saattanut poistaa kyseenalaiset viestit. Selasin hänen kalenterinsa ja tapaamiset, jolloin hän oli ollut poissa kotoa – ne näyttivät pitävän kutinsa. Hän oli ollut Ruotsissa ja Tanskassa. Ehkä hänellä oli nainen siellä? Entä jos hän käytti sähköpostia? Siirryin nopeasti Outlookiin, mutta tulokseni oli yhtä laiha.

Sitten katseeni osui viestiin henkilöltä Dahlia Bergman. Osoite oli tunnetusta tilintarkastusfirmasta muttei omastamme.

Mieheni on poissa ensi viikolla. Haluaisitko tavata?

Alla oli osoite, päivämäärä seuraavalle päivälle, kellonaika sekä kuva mutrusuisesta vaaleaveriköstä, joka oli suurin piirtein ikäiseni. Hänen kasvojensa lisäksi kuvassa oli hänen hoikka ylävartalonsa – alastomana. Näin heti, että naisella oli silikonit – ja suuret sellaiset. Tuollaisistako luntuista Aleksis piti?, ajattelin veri suonissani jäätyen. Kuulin suihkun kohinan lakkaavan ja ennen kuin tungin puhelimen takaisin miehen housujen taskuun, ehdin huomata vain sen, että Aleksis ei ollut vastannut viestiin. Se oli tullut viikkoa aiemmin, mutta sehän ei tarkoittanut, ettei mies ollut viestinyt Dahlialle jollain toisella tapaa.

Olin jo vedenkeittimen luona laittamassa itselleni teetä, kun Aleksis saapui keittiöön. Vihasin sitä, että minun oli pakko katsoa häntä. Vihasin sitä, miten hyvältä hän näytti tummanvihreässä kylpytakissa, jalat paljaina ja kosteat hiukset mustina. Vihasin koko miestä sydämeni pohjasta.

-Mulla on treffit huomenna. Voi mennä myöhään, Aleksis sanoi ja tuijotti jonnekin pääni yläpuolelle.

Vai niin. Minun olisi pitänyt arvata, ettei minun olisi tarvinnut vakoilla Aleksista. Ilmeisesti hänellä oli ollut aiemmin vain liian kiire, jotta hän olisi ehtinyt järjestää panotreffejä. Nielaisin vaivalloisesti ja yritin kuulostaa vain lievästi uteliaalta:

-Huomenna? Kenen kans?

-Eihän sillä ole mitään väliä. Mä kerron vaan varmuuden vuoksi, jos sun on pakko keksiä jokin valhe, Aleksis vastasi silmää räpäyttämättä.

Tiesin, että käytökseni oli järjetöntä, mutta aloin henkisesti valmistautua vakoiluoperaatioon. Tiesin, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, siirtyä eteenpäin ja unohtaa Aleksis, mutta minun oli nähtävä. Nähtävä Aleksis naisensa kanssa. Ehkä silloin tämä hulluus laantuisi, tyyntyisi ja lakkaisi.

Niinpä kun miestä ei sitten seuraavana päivänä kuulunut töistä kotiin, hyppäsin vähän ennen kuutta Miniini ja lähdin liikkeelle. Dahlian antama osoite oli gps:n mukaan Laajasalossa ja kun saavuin alueelle, huomasin sen olevan kohtalaisen arvokkaalla omakotitaloalueella. Ajattelematta järkyttävän hölmöä käytöstäni joka ei sopinut millään lailla siihen, mistä olimme sopineet, hyppäsin autosta ulos ja silmäilin ympärilleni. Aleksiksen auto oli parkkeerattu parikymmentä metriä omani taakse.

Kitkerä, myrkyllinen maku suussani hiivin pihatien reunamia ja aloin kiertää taloa varovaisesti ja ympärilleni pälyillen kuin itse Jason Bourne. Kaksi etuikkunoista oli pimeänä ja keittiön ikkunan takaa häilyi himmeää valoa. Siirryin nurkan taakse ja kohti takapihaa. Siinä samassa pysähdyin, kun kuulin naisen äänen sanovan:

-Mä jo luulin, ettet sä oo enää kiinnostunu.

Tauko. Sitten Aleksiksen tuttu ääni.

-Mä en oo kiinnostunu varatuista naisista. Mä tartten vaan pillua.

Nielaisin, kun myrkky suussani uhkasi puhkoa kitalakeni. Nainen, ilmeisesti Dahlia, nauroi flirttailevasti.

-Sä oot kamala. Iteki oot varattu. Mutta mäkin tarvin seksiä. Martti ei anna läheskään tarpeeks.

-Ehkä se johtuu siitä, että se on sua 35 vuotta vanhempi. Tuu tänne kulta. Haluutko sä saada vierasta aviovuoteessa vai muualla?

Uskaltauduin kurkistamaan nurkan taakse. Siellä näytti olevan suuri lasiterassi porealtaineen, lepotuoleineen ja ruokailuryhmineen. Aleksis oli porealtaassa Dahlian kanssa, mutta seisoi ja oli tarttunut naista kädestä. Lasiterassin oven oli pakko olla raollaan, kun kuulin niin selvästi parin keskustelun.

-Me-mennään tohon lepotuolille, Dahlia sopersi, kun Aleksis tarttui hänen toiseen suureen rintaansa ja nipisti nänniä.

-Sun naapurit kuulee, Aleksis virnisti varoittavasti.

-Ei…mä oon hiljaa, Dahlia lupasi.

Katsoin kuvotus ja raivo sisälläni kuplien, kun Aleksis  veti Dahlian altaasta, työnsi naista taaksepäin ja kaatoi tämän hoikan vartalon lepotuoliin selälleen. Hän tarttui naisen rintoihin, suuteli nopeasti suulle ja levitti naisen reidet. Sitten mies kuljetti kättään pitkin Dahlian vatsaa samalla, kun hän leipoi tämän toista rintaa ja imi toista.

Dahlia alkoi inistä. Näin, kuinka Aleksiksen käsi vaelsi naisen trimmattuun jalkoväliin ja alkoi hieroa klitorista. Dahlia alkoi huohottaa.

-Sä kostut kovasti, kulta. Ootko sä ollu kauan ilman?

-Joo. Siitä on jo viikkoja, Dahlia vaikeroi ja parkaisi, kun Aleksiksen sormi sukelsi hänen pilluunsa samalla, kun peukalo jatkoi liikettään naisen vaossa.

-Tuhma tyttö. Vieraissa ja vielä kotonaan, mies moitti matalasti.

En melkein voinut katsoa, mutta katsoin silti. Dahlian suuret rinnat paisuivat entisestään Aleksiksen suusta ja kädestä, hän vaikeroi niin että naapurit taatusti kuulivat ja hänen lantionsa kiemurteli aviomieheni käden hyväillessä hänen pilluaan. Nussiessa hänen pilluaan.

-Kato nyt mitä sä oot saanu aikaseks. Sun mehut vuotaa tälle kankaalle. Muistelepa sitte tätä, kun seuraavan kerran rentoudut tässä Martin kans.

-Ehkä…ehkä ne voi…pestä…, Dahlia huohotti silmät kiinni.

Aleksis levitti toisella kädellään naisen reisiä lisää ja runkkasi muutaman kerran silmät kiinni, ennen kuin kieritti kondomin kalunsa ympärille. Sitten hän painautui naisen ylle ja työntyi sisään. Dahlian suusta pääsi nautinnollinen naukaisu, ja kun Aleksis alkoi naida häntä nopeasti ja syvälle, hän alkoi ähkiä ja vaikeroida. Näin pitkät, punaiset kynnet pureutuneina miehen selkään, kuulin märän pillun litinän ja Aleksiksen raskaan hengityksen.

Mies puristi Dahlian toista rintaa kädellään ja puri hänen olkapäätään samalla, kun kiihdytti tahtiaan niin, että lepotuoli kirskui laatoituksen alla.

-Ah…ah…ah…ooooh, Dahlia voihki – jo niin äänekkäästi, että se saatettaisiin kuulla jopa Senaatintorilla.

Näin kuinka hänen säärensä alkoivat jäykistyä ja vartalonsa vapista tulevan orgasmin ansiosta ja katsoin Aleksiksen profiilia, joka oli kiristynyt omituisesta nautinnon ja kärsimyksen sekoituksesta. Hänen silmänsä olivat kiinni, eikä hän sanonut sanaakaan. Dahlia menetti hallintansa ja alkoi kiljua mielihyväänsä, ja hänen vartalonsa vääntyi Aleksiksen alla.

Aleksis ei kuitenkaan ollut valmis. Hän takoi ja iski vieraan naisen pilluun, puristi tämän rintoja, teki kaikkensa. Hänen kasvonsa näyttivät kiristyvän entisestään, hän irrotti otteensa Dahlian rinnoista ja nojasi sen sijaan lepotuolin reunoihin ja puristi silmiään kiinni entistä tiukemmin. Kun hän lopulta laukesi, hänen suustaan pääsi ähkäisy, ja hänen silmänsä rävähtivät miltei saman tien auki – ja hän peruutti nopeasti lepotuolilta huonosti peitelty inho kasvoilta paistaen.

Mies kiskaisi kondomin pois kalultaan, sulki sen ja nakkasi lattialle. Sitten hän sulki silmänsä ja hieroi kasvojaan kädellään. Hän näytti väsyneeltä ja hiukan…järkyttyneeltä.

-Se oli ihanaa, kulta, Dahlia henkäisi ja nousi lepotuolilla istumaan.

Aleksis ei sanonut sanaakaan, käveli vain ruokailuryhmän luokse, jolla huomasin nyt vaatepinon. Hän alkoi pukea nykivin liikkein ja tajusin sisälläni kiehuvasta vihasta huolimatta ihmeissäni, että mies oli lähdössä. Saman huomasi myös Dahlia.

-Ei sun tarvi lähteä. Meillähän on koko ilta aikaa, nainen liversi, mutta Aleksis ei lopettanut pukeutumistaan.

-Mä meen nyt. Mä muistin, että mulla on muuta menoa, mies vastasi tavanomaisen vakaalla äänellään.

Sitten hän lisäsi:

-Musta on parasta, että tää ei toistu.

Dahlia ilme muuttui loukkaantuneeksi ja vihaiseksi.

-Mitä tapahtui? Miksi sä oot tommonen? Itehän sä annoit sun yhteystiedot.

-Mä vaan muutin mun mieltä.

En tiedä, jatkuiko keskustelu, sillä näin Aleksiksen vetävän jo paitaansa päälle ja kiiruhdin äänettömästi talon etupuolelle. Ehdin tuskin Miniini, kun näin miehen tulevan pihasta kuin piru kannoillaan ja suuntavan omaan autoonsa. Paniikki velloi hetken rinnassani, kun mietin mistä voisin olla muka tulossa tähän aikaan illasta, jos Aleksis ehtisi ennen minua kotiin.

Ruokakauppa? Ruokakauppa. Voisin selittää, että olin halunnut jäätelöä tai jotain.

Käynnistin auton ja lähdin ajamaan kotiin. Vapisevin käsin.

____________________________

Kun saavuin kotiin jäätelöpakkauksen ja sipsipussin kanssa, oloni oli vihainen, turta ja lyöty.

Dahlian terassilla tapahtunut kohtaus pyöri päässäni kuin elokuva ja loppuun päästyään alkoi aina alusta. Jokainen kohtaus tuntui palaneen verkkokalvoilleni, mutta siitä huolimatta aivoni keksivät selityksiä.

Aleksis ei ollut näyttänyt kovin intohimoiselta. Hän ei ollut näyttänyt kovin innokkaalta. Hän oli näyttänyt itse asiassa siltä, kuin olisi pannut Dahliaa pelkkää velvollisuuttaan. Ja lopussa…häntä oli inhottanut.

Lopeta. Lopeta. Lopeta.

Yritin saada selittelevät, toiveikkaat ajatukset pysähtymään – turhaan. Työnsin jäätelön pakasteeseen, avasin sipsipussin ja kävin vaihtamassa ylleni yöpukuna käyttämäni topin ja sortsit. Ehdin tuskin keittiöön takaisin, kun ovi kolahti. Itse asiassa se pamahti sellaisella voimalla, että kerrankin se kuului painuvan lukkoon kertarysäyksellä.

Terästin itseäni kohtaamiseen, kävelin jääkaapille ja otin itselleni oluen. Vilkaisin nopeasti Aleksista. Hänen ilmeensä oli ärtynyt ja ahdistunut yhtä aikaa, ja jos olisin ollut jonkinlaisessa hallitussa mielentilassa, olisin ehkä osannut varoa.

Valitettavasti minä en ollut, enkä osannut.

-Oliko kivaa?, kysyin ivallisesti.

-Mitä?, Aleksis kysyi nopeasti ja kuin varuillaan ja sanoi sitten:

-Anna mullekin.

Työnsin olutpullon miehen käteen ja kysyin sitten huolettoman kuuloisesti:

-Millanen se Arsi on? Osaako se pitää salaisuuksia? Musta vähän tuntuu, että se kattelee mua sillä silmällä ja mä…hmm…se vaikuttaa mukavalta kaverilta.

Uskoin sohivani ilmaa, mutta yritin silti. Arsi oli Aleksiksen sinkkukaveri. Hän oli erään pienpanimon omistaja ja olin huomannut hänen silmäilevän minua tiettyyn tapaan, vaikka hän olikin yrittänyt peitellä kiinnostustaan.

Aleksis näytti siltä kuin häntä olisi motattu naamaan. Voitonriemu kihahti päähäni ja lisäsin:

-Ja onhan se hyvännäköinenkin omalla tavallaan. Ties vaikka meistä tän sopimuksen päätyttyä vois tulla jotain oikeeta…

-Se nyt kattelee kaikkia hyvännäköisia naisia. Sä et mun kavereita ala panemaan, Aleksis ärähti ja hörppäsi oluttaan.

-Miksen?, minä ihmettelin ja lisäsin:

-Siis mähän kysyn sulta just siksi, että mä tietäisin, millanen se Arsi on ja voisko siihen luottaa. Mä tietty voin kertoa, että tää on vapaa suhde ja silleen.

Aleksis kiersi ruokapöydän ja käveli aivan kiinni minuun. Hänen silmänsä putosivat pienelle yöpuvulleni, ahmivat vaaleaa ihoani, hyväilivät pienen topin ja sortsien peittämää vartaloani, ja vastentahtoinen himo puski jokaisesta ihohuokosestani. Mies ei ollut tietääkseni koko avioliittomme aikana katsonut minua niin pitkään, mutta muistutin itseäni ja naurettavan heikkoa ruumistani siitä, mitä juuri olin nähnyt.

-Ei.

-Sä oot just ollu nussimassa toista naista, ja mä en saa käydä vieraissa niinkö? Niinkö tää sopimus toimiikin?, tivasin vihaisesti.

Aleksiksen ilme venähti, mutta hän piilotti sen nopeasti hänelle tyypillisen rautaisen rauhallisuuden alle. Hän aukaisi suunsa, ja hänen kätensä nousi käsivarrelleni. Minä puistin käden nopeasti pois.

-Irti. Heti.

-Sä et makaa Arsin kans, Aleksis murisi.

-Okei. Sitten mä makaan jonku muun kans. Ja pian. Mä oon viivytellykki tässä ihan liian kauan, kun mä oon joutunu järkkään yksin ruokaa täällä kotona, kun on vieraita rampannu koko ajan, ja sä oot aina myöhässä. Töiden tai jonkin muun takia. Älä ihmettele, jos mä en tuu joka ilta heti töiden jälkeen kotiin.

-Ootko sä muka ite tehny ne ruoat, jotka täällä on ollu tarjolla?

Olin ollut jo valmiiksi raivoissani, mutta nyt kaikki yksinäiset illat ja turhat yritykseni kommunikoida Aleksiksen kanssa kasvattivat vihani ekspotentiaaliselle tasolle ja paljon mustempi, synkkä kauna pulppusi suoniini.

-MISTÄ VITUSTA SÄ LUULIT, ETTÄ SE RUOKA TULEE? TAI SE PASTA MITÄ MÄ SULLE TARJOSIN?, ärjäisin niin, että Aleksiskin hätkähti.

Mies nielaisi ja perääntyi askeleen.

-En mä tiedä. Ehkä pitopalvelusta tai valmiina jostain…, hän mutisi ja hörppäsi kiusaantuneen näköisenä oluttaan.

-Pitopalvelusta, toistin miltei hysteerisenä ja jatkoin:

-Jos sä viittisit oikeesti olla mun kans sekuntiakaan ja yrittää tutustua muhun ees sen verran, että joku vielä kuukausien päästä uskoo, että tää avioliitto on totta, niin sä tietäisit, että mä tykkään kokata. Mä oon hyvä kokkaamaan. Mä en vaan lämmittele tai tilaa pitopalvelua joka paikkaan.

Aleksis näytti kerrankin olevan poissa tasapainosta, ja nautin tilanteesta niin, että minua melkein huimasi.

-Osaatko sä kokata? Sä oot  saattanu syntyä Jakiksessa, mutta sulta on sellaset taidot tainnu unohtua, kun sä oot ollu isoa johtajaa jo niin helvetin kauan, valutin niin hunajaisesti, että Aleksis peruutti toisen askeleen.

-Mulla ei oo aikaa…, mies aloitti.

-Ei tietenkään. Mutta sulla on aikaa panna muita naisia sen sijaan, että sä viittisit edes yhden illan yrittää tutustua muhun!, ärähdin.

-Se kuuluu meidän sopimukseen!

-Niin kuuluu. Mutta niin kuuluu sekin, että me näytetään oikeilta! Ei kukaan usko meitä, jos sä et edes tiedä, että mä osaan kokata!

Aleksis sulki hetkeksi suunsa, ja itsepäinen ilme nousi hänen kasvoilleen.

-Ei kokkaaminen susta mitään maijameikäläistä tee, Aleksis sanoi kylmästi.

-Mitä helvettiä tuo oli tarkoittavinaan?, tuiskaisin takaisin.

Aleksiksen silmät kapenivat ja hän alkoi latoa sellaisia asioita päin naamaani, joita en koskaan ollut osannut kuvitellakaan. Joita en koskaan ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan tai sanovan minusta.

-Sitä mitä sä oot. Sä teet muka töitä kirjastossa johtajana, mutta anna mä arvaan. Toivolla oli jotain tekemistä sen kans, että sä oot siinä asemassa ton ikäsenä. Sä teet töitä, kun sä kuvittelet, että se lähentää sua tavalliseen rahvaaseen ja todelliseen maailmaan. Oikeesti sä harrastelet. Sä varmaan pyörittelet päivät pitkät kynää sun hyvinhoidetuissa sormissa sun toimistossa sillä aikaa, kun muut hoitaa oikeat duunit. Sun ei tarttis tehdä töitä päivääkään, mutta sä haluut esittää joviaalia ja maanläheistä ja ennen kaikkea kulturellia. Ja onhan se mukava tapa tavata niitä sun luovia ihmisiä, joita sä niin kauheesti arvostat. Arvostaisitko sä sun köyhiä taiteilijapoikaystäviä niin paljon, jos sulla ei itellä olis niin paljon rahaa, että sun ei tarvi huolehtia siitä, mitä parisuhteen mies tuo taloon? Vai arvostatko sä niitä just siksi, kun niitä on sun rahavarannoilla helppo päällepäsmäröidä? Ootko sä koskaan yrittäny pärjätä pelkällä kirjastonjohtajan palkalla edes yhtä kuukautta? Ootko? Tiedätkö sä ees sun nettopalkan, ja mitä sillä saa? Sillä mä tiedän. Sun alalla tienaa huonommin kuin opettaja, vaikka koulutus olis minkälainen, ja mitään vitun tuliteriä Mini Coopereita sillä palkalla ei hankita.

Aleksis ei ollut puhunut minulle menneinä viikkoina kertaakaan niin monisanaisesti ja pitkään. Tuijotin miestä uskomatta kuulemaani ja polttava mielipaha väänsi vatsaani niin, että voin melkein pahoin. Kyllä minä tiesin, että olin etuoikeutettu ja varmaan hemmoteltukin –  ja että minulla ei olisi ollut varaa moniin asioihin, joita taustani minulle turvasi, mutta että Aleksis ajatteli…vaikka olihan hän tietyissä asioissa oikeassa. En ollut koskaan pärjännyt pelkällä kirjastonjohtajan palkalla, enkä ollut koskaan ajatellut, mitä tarkoittaisi, jos joutuisin elämään sillä – varsinkin, jos olisin liitossa, jossa mieheni ei tienaisi käytännössä mitään. Lauttasaaren asuntokin oli ollut isäni omistama sijoitusasunto, josta olin maksanut vain hyvin nimellisen vuokran.

Mutta työpaikkani olin ansainnut itse. Olin ollut samassa työpaikassa pitkään, tehnyt töitä kovasti, ja kun johtajan paikka oli pari vuotta aiemmin auennut, isälläni ei ollut ollut mitään tekemistä valintani kanssa. Olin ahkera, tein töitä koko ajan myös tiskin takana, osallistuin tapahtumien ideointiin ja toteuttamiseen, enkä ikinä, ikinä, kuvitellut harrastelevani. Pidin työtäni tärkeänä, mitä se olikin – monilla eri tavoilla.

Mieleni teki kuristaa Aleksis, mutta aiemmin väkisin pois pakottamani vihan ja surun kyyneleet uhkasivat puskea silmistäni ja peruutin olohuoneen puolelle ja valahdin sohvalle istumaan.

-Mitä nyt? Osuiko liian lähelle?, Aleksis kysyi takaani omahyväisellä äänellä ja rojahti sitten nojatuoliin.

Aloin puhua värittömällä äänellä kuin robotti, tajuamatta edes itse, että tein niin.

-Kiitos, kun mä sain viimein tietää, mitä sä musta ajattelet. Mutta tiedokses. Mun isällä ei oo mitään tekemistä mun työpaikan kans. Mä menin jo opiskeluaikana siihen kirjastoon töihin ja sain paikan kirjastonhoitajana heti kun valmistuin. Johtajan paikkaan ei hakijoita ollu paljon ja mä olin paras. Mä en pyörittele kynää tai teeskentele. Mä oon valmistellu viime viikot senioripäiviä maanantaisin. Ääneen lukua ja sit ne saa seurustella tauoilla…maahanmuuttajille simppeleitä suomen kielen juttuja….tietoa Suomesta…nuorten fantasiailtoja…kehitysvammaisten vierailuja…runoiltoja…Harry Potter -viikkoja lapsille. Sinne tulee sellasiaki lapsia, jotka ei muuten lukis. Me ollaan tehty…tehty…sieppejä…Hedwigejä kattoon…semmoisia, joilla on oikeat höyhenet ja kaikki, Tylypahkan kutsukirjeitä, lajitteluhattu…

Kurkustani pääsi pieni, inhottava nyyhkäys.

-Tupatestejä…ja okei, mä en oo yrittäny pärjätä kirjastonjohtajan palkalla, mutta mä lupaan yrittää seuraavat puoli vuotta. Musta mun työ on tärkeetä. Jos sä antaisit mulle mahdollisuuden…puhuisit ees mun kans niin sä tietäisit, että…

Käänsin pääni pois, vaikka tiesin miehen taatusti jo huomanneen poskilleni kierähtäneet kyyneleet.

-Isla…, Aleksis aloitti, mutta en voinut katsoa mieheen.

Minä en jaksaisi tänään enempää. Minusta tuntui, kuin minut olisi jauhettu lihamyllyn lävitse ja tuska jyskytti joka solussani. Minun oli päästävä pois. Heti. Sillä siunaamalla.

Nousin nopeasti sohvalta ja kävellessäni kohti huonettani kuulin Aleksiksen askeleet perässäni.

-Isla…

Paukautin oven selkäni takana kiinni ja ryhdyin pakkaamaan. Jos aioin pärjätä kirjastonjohtajan palkalla, kuten olin luvannut, minulla ei ollut varaa hotelleihin. Mutta minun oli päästävä pois ja siihen kävisi loistavasti yksi paikka, jossa ei tähän aikaan vuodesta käynyt juuri kukaan koskaan. Koskisen tila.

Kommentit (0)