SOPIMUS 8

Vähän yli kuukautta myöhemmin heräsin siihen, että minut käännäytettiin selälleni. Ahneet huulet painuivat huulilleni, lämpimät kädet vaelsivat pitkin alastonta vartaloani, ja sitten suu kulki kaulaani ja olkapäätäni pitkin toiselle rinnalleni. Voimakkaat kädet levittivät reiteni miltei kovakouraisesti ja suu puraisi rinnakärkeäni niin, että suustani pääsi yllättynyt inahdus.

Räpyttelin silmiäni vielä hämärässä makuuhuoneessa ja vartaloni kohisi kuin joku olisi käynnistänyt sisälläni tulikuuman suihkun täydellä paineella. Se oli uskomatonta. Himo, jonka Aleksis onnistui aina herättämään minussa, vaikka olin tuskin tajuissani. Miehen sormi liukui häpyhuulieni väliin.

-Sulle se ei mikään riitä. Kuinka monta kertaa mä oon tälläki viikolla sua käyttäny, Aleksiksen unesta käheä ääni murisi.

-Sä pidät siitä, huokaisin.

Aleksis tarttui lantiooni ja pyöräytti minut äkkiä vatsalleni niin, että henkäisin.

-Kuka mies nyt ei pidä tommoisesta kyltymättömästä herkkupillusta. Kiipeä kontilles ja näytä mulle, kuinka kiimainen sä oot.

Miehen ääni oli oudon teräksinen ja sävähdin. Se ei silti estänyt minua tekemästä niin kuin mies halusi. Tätä oli viimeisen viikon aikana tapahtunut pari kertaa aikaisemminkin ja tiesin suurin piirtein, mitä minulta odotettiin. Tosin en ollut tehnyt tätä tässä asennossa.

Asettauduin nelinkontin, työnsin takapuoleni pystyyn ja avasin reisiäni. Katsoin olkani yli Aleksista silmäluomet raskaina ja sitten vein toisen käteni rinnalleni. Miehen katse seurasi. Kuljetin sormiani pitkin kylkeäni ja vatsaani pitkin aina jalkoväliini.

-Katso, kuiskasin Aleksikselle ja avasin reisiäni vielä enemmän.

Hieraisin klitoristani, joka oli jo liukas ja paisunut ja äännähdin pehmeästi. Vartaloni värähti ja kun hieraisin uudestaan, lantioni keinahti kutsuvasti. Aleksis oli polvillaan vuoteen jalkopäässä, enkä nähnyt hänen ilmettään hämärässä kunnolla, mutta sen näin, että hänen kasvonsa olivat kiinnittyneet tarjolla olevaan takapuoleeni.

Annoin sormeni sukeltaa pillunaukolleni ja tunkeutua hiukan sisään.

-Tuntuu hyvältä, voihkaisin ja lisäsin:

-Mutta ei niin hyvältä kuin silloin kun sä nait mua. Koske mun reittä. Se on jo märkä.

Aleksis päästi sihisevän äänen. Tunsin hänen kouransa puristuvan reiteni ympärille ja sitten hänen peukalonsa painautui peräaukkoani vasten. Valitin hiljaa ja nautinnolliset väreet lähtivät juoksemaan selkäpiitäni pitkin.

-Pitääkö sua panna perseeseenki?

-Mua pitää panna kaikkiin reikiin, kuiskasin yllyttävästi.

Aleksis ujutti sormeaan syvemmälle anukseeni ja ilmoitti kovaan sävyyn:

-Niinpä tietysti. Olinpa mä tyhmä.

Jatkoin klitorikseni hieromista samalla, kun Aleksiksen sormi nussi peräaukkoani. Hänen peukalonsa upposi yhä syvemmälle ja takapuoleni alkoi vääntelehtiä ja kiemurrella nälkäisesti, kun orgasmi alkoi versoa minussa yhtä nopeasti kuin minut oli herätettykin. Huohotin ja työntelin takamustani ahneesti Aleksisen sormea vasten samalla kun hieroin itseäni. Peräaukostani leviävät väreet säkenöivät pitkin selkärankaani, klitorikseni sykki sormissani ja pääni valahti alaspäin, kun tunsin nautinnollisen kuilun kutsuvan minua.

Äkkiä Aleksiksen sormi katosi ja hänen kätensä nykäisi sormeni pois hävyltäni.

-Ei…, minulta pääsi tahtomattani.

Aleksis nauroi pehmeää, miltei julmalta kuulostavaa naurua.

-Ota suihin ja ehkä sä sitten saat taas lisää.

Käännyin tottelevaisesti kuin koira ja painoin päätäni. Sitten tartuin paksuun, kovaan varteen ja otin suuren terskan suuhuni. Imaisin ja Aleksis ähkäisi. Yhtäkkiä mies tarttui minua hiuksista molemmin käsin ja puski suuhuni niin syvälle kuin kykeni. Yökkäsin ja yritin refleksinomaisesti perääntyä, mutta kun Aleksis piteli päätäni paikoillaan, annoin periksi ja avasin suutani enemmän. Mies vetäytyi ja työntyi uudelleen suuhuni.

Kyyneleet vuotivat pian silmistäni, kun Aleksis nussi minua suuhun hurjaa vauhtia. Miksikään muuksi sitä ei voinut kutsua. Olin harrastanut suuseksiä Aleksiksen kanssa jo monta kertaa, mutta tämä ei ollut mielihyvää, jota nainen oma-aloitteisesti tuotti miehelle. Tämä oli jotain, mitä mies vain otti.

Mielessäni välähteli vaihtoehtoja. Pitäisikö minun riuhtaista itseni irti? Vai antaa olla? Aleksis huohotti raskaasti ja hänen holtittomuudessaan oli jotain sellaista, mikä kiihotti minua kaikesta epämukavuudesta huolimatta. En ehtinyt päättää, kun mies työnsi kasvoni irti kalustaan ja katsoi minua hetken.

-Hyvä tyttö. Ja hyvin pantu naama. Ens kerralla sä nielet koko lastin. Mee takaisin kontilles.

Tottelin kuin unessa ja heti kun olin asennossa, Aleksis kiipesi taakseni ja runttasi kyrpänsä sisään. Älähdin, kun hän työnsi etusormensa peräaukkooni kaikkea muuta kuin hellästi ja alkoi naida hurjaa vauhtia. Pysyin tuskin asennossa, kun miehen lantio hakkasi takapuoltani vasten, vaikka hänen toinen kätensä puristi lantiotani.

Sormi peräaukossani hieroi ja nussi, Aleksiksen suuri kulli kynti pilluani vihaista, käsittämättömän vihaista tahtia ja hetkeksi hellittänyt kiima palasi rysähtäen takaisin ruumiiseeni. Paruin nautintoani, väänsin vartaloani ja tarjosin sitä niin anteliaasti kuin ikinä osasin. Pilluni supisteli miltei kivuliaasti ja sai vartaloni säpsähtelemään nautinnollisista iskuista, ja peräaukostani lähtevät värähtelyt levisivät vääjäämättömästi pitkin selkärankaani ja pilluani vatsalleni ja rinnoilleni.

Orgasmi kävi päälleni samanlaisella voimalla kuin Aleksis. Yhtäkkiä vartaloni napsahti tiukaksi, kovaksi paketiksi ja sitten päästin kovan, käheän parkaisun, kun ylävartaloni romahti lakanoille. Tärisin, vapisin ja ulisin, kun ruumiini vääntelehti kuin kovien kipujen kourissa ja työntyi vaiston varassa Aleksiksen kalua vasten. Tajusin hämärästi miehen kannattelevan takapuoltani pystyssä käsivartensa varassa, jonka hän oli varmaan tasapainon menetettyäni livauttanut vatsapuolelleni.

-Saatana!, kuulin kaukaa Aleksiksen ärähtävän ja sitten hän työntyi sisääni viimeisen rajun kerran.

Tai niin minä luulin. Hän ei päästänytkään itseään laukeamaan sisääni vaan tönäisi minut kyljelleen ja siitä selälleen. Näin hämärässäkin synkeän, pimeän kiillon hänen silmissään, kun hän runkkasi pari kertaa ja laukesi muristen vatsalleni ja rinnoilleni. Tuijotimme huohottaen toisiamme puhumatta mitään, ja sitten Aleksis sanoi:

-Kiitä. Sä sait kaikkiin reikiin niinku halusit.

Kyyneleet puskivat silmiini, kun viimeinen, halventava lause puski tietoisuuteeni.

-En, vastasin hiljaa ja käänsin selkäni miehelle.

Aleksis jäi paikoilleen ja odotin hänen sanovan jotain. Pahoittelevan. Sanovan, että se oli ollut vain leikkiä. Jotain. Hän ei sanonut. Sen sijaan tunsin hänen nousevan sängyltä ja kuulin hänen kävelevän ulos huoneesta.

Kuulin miehen käyvän nopeasti suihkussa, ja sitten hän palasi makuuhuoneeseen. Nousin Aleksikseen katsomatta sängyltä ja näin sivusilmällä hänen silmiensä seuraavan minua, kun kävelin hänen ohitseen suihkuun. En palannut enää yhteiseen makuuhuoneeseemme vaan livahdin entiseen makuuhuoneeseeni, jossa säilytin edelleen vaatteitani. Vedin ylleni yksinkertaisen, mustan puuvillamekon ja paksut mustat sukkahousut, pujotin kaulaani pitkän, näyttävän hopeariipuksen ja sitten ryömin sängylle makaamaan.

Minä pidin Aleksiksen dominoivasta puolesta. Pidin rajustakin seksistä ja kovista otteista. Pidin tuhmista puheista. Mutta nyt tunsin itseni esineeksi. Aleksis ei ollut suuseksin aikana menettänyt itsehillintäänsä. Hän oli tieten tahtoen ja lupaa kysymättä käyttänyt suutani omaksi ilokseen piittamatta hankalasta olostani. Sitä ei ollut kestänyt kauaa ja mies todellakin oli tyydyttänyt minut, mutta hänen sanojensa jälkeen oma mielihyvänikin tuntui häpeälliseltä.

Kiitä.

Sitten muistin. Itsehän Aleksis sen oli sanonut. Hän käytti minua.

Juuri niin kuin esinettä. Olin kyltymätön herkkupillu. Joku, joka esitteli halukasta vartaloaan. Joka yllytti miestä ja jota naitiin suuhun. Jonka piti kiittää saamastaan huomiosta.

Suljin silmäni ja samalla, kun kyyneleet vierivät poskilleni, palasin Koskisen tilalle siihen ihanaan lauantaipäivään, kuten lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Se viikonloppu oli tuntunut minusta pieneltä kuherruskuukaudelta, mutta nyt aloin epäillä, että olin värittänyt kaikkea toiveillani ja unelmillani sellaiseksi kuin itse niin epätoivoisesti halusin. Tönäisin ikävän ajatuksen syrjään ja upposin muistoihin sellaisina kuin ne mielessäni väikkyivät.

Olimme tosiaan menneet sienestämään. Opetin Aleksista tunnistamaan eri lajeja ja samalla, kun rämmin pitkin lähimetsiä, pulisin iloisesti lapsuusmuistoistani. Kuten siitä, kun kohtasimme mummon kanssa metsässä hirven tai kun kelpuutin sienikoriini turhan itsevarmana sappitatin, jonka vain mummoni tarkka silmä oli pelastanut pilaamasta ruokiani.

Aleksis seurasi kannoillani, ja kun käännyin aika ajoin katsomaan häntä, huomasin hänen tuijottavan minua tavalla, joka sai suuni kuivumaan ja sydämeni hakkaamaan. Mies ei puhunut paljon, mutta hän vaikutti hyväntuuliselta ja kyseli lisää lapsuudestani, eri sienistä ja millaisia ruokia minulla oli niistä tapana tehdä. Kun löysin lampaankääpiä, kiljaisin riemusta ja osoitin suuria, miltei valkoisia sieniä.

-Lampaankääpiä! Ne on ihania. Sienien aatelia. Nää on pakko ottaa mukaan, suitsutin innoissani.

Pudotin ämpärini maahan valmiina kumartumaan ja poimimaan herkut maasta, kun Aleksis tarttui käsivarteeni.

-Mitä…?, aloitin hämmästyneenä, mutta suljin suuni nopeasti, kun hän pyöräytti minut itseään vasten.

Miehen silmät kimalsivat täynnä huvittuneisuutta, lämpöä ja hurjana palavaa nälkää – enkä olisi pystynyt kääntämään katsettani, vaikka minua olisi uhattu haulikolla.

-Sä näytät harrastavan sieniä melkein yhtä intohimoisesti kuin seksiä, Aleksis mutisi ja nosti leukaani.

En saanut sanaa suustani ja tuijotin vain hämmentyneen onnellisena miehen kasvoilla karehtivaa hymyä. Sitten Aleksis lisäsi melkein kuiskaten:

-Ja sulla on sinisimmät silmät, mitä mä oon kellään koskaan nähny.

Olin suudellut Aleksista siihen mennessä jo monta kertaa, mutta sellaista suudelmaa en ollut häneltä vielä koskaan saanut. Kun hän painoi huulensa huulilleni, minusta tuntui kuin olisimme jonkin metsänhengen loitsimana nousseet ilmaan ja pyörineet hitaasti ympäri – painottomina ja kultaisten kipinöiden ympäröimänä. Miehen suu oli hellä ja kokeileva, ja vasta kun yllätyksestä ja liikutuksesta vavahtelevat huuleni raottuivat ja avautuivat, ja liu’utin kieltäni pitkin hänen huuliaan, hän syvensi suudelmaa ja kohtasi kieleni puolimatkassa.

Hellyyden rinnalle nousi nopeasti intohimo ja nälkäinen tarve, jotka eivät koskaan olleet kaukana, kun Aleksis oli kyseessä mutta myös jotain muuta. Se oli kuin sateenvarjo, jonka alla kaikki suudelman herättämät moninaiset tunteet saattoivat pitää suojaa. Tunsin sen huulillamme, toisiaan vasten painautuneissa vartaloissamme, ilmassa, joka humisi ympärillämme ja sisällämme ja piteli meitä siinä lumotussa hetkessä.

Se oli rakkautta. Sanoipa Aleksis mitä tahansa, minä tunsin sen siinä ja silloin. Tai niin minä olin luullut.

Kun Aleksis viimein nosti päänsä, hänen silmänsä näyttivät yhtä juopuneilta kuin minusta tuntui. Muutaman sekunnin tuijotimme toisiamme, sitten mies räpytteli silmiään ja vetäytyi minusta nopeasti. Hän vilkaisi ämpäreihimme ja sanoi käheällä äänellä:

-Noihin ei enää paljon mahdu. Jos sä haluut lisää, meidän pitää tulla uudestaan.

Nieleskelin hetken sanattomana, kunnes sain henkäistyä:

-Meidän pitää käydä siellä kaupassa. Mä haluun tehdä näistä ruokaa vielä tänään.

En ollut koskaan tajunnut, miten eroottista puuhaa tuotteiden poimiminen kaupan hyllystä oli, ennen kuin valitsin tavaroita kaupassa ja kyselin samalla esimerkiksi Aleksiksen lempileipää tai -levitettä.Aleksiksen silmät tuntuivat olevan minussa joka kerta, kun käänsin katseeni. Hän nojasi käsivarsiaan ostoskärryyn ja silmäili minua niin kuumin katsein, että pelkäsin leimahtavani tuleen.

-Mähän oon sanonu, että mä syön mitä vaan.

Se oli ollut tähän asti hänen vakiovastauksensa. Meillä oli yhteinen taloustili, ja koska kävin useimmiten kaupassa, olin valinnut sitä mitä halusin.

-Se on eri asia. Kyllä mäkin syön melkein mitä leipää vaan, mutta jos mä oon aivan rehellinen, niin kyllä mä rakastan rapeakuorisisia vaaleita sämpylöitä, intin hiukan hengästyneesti.

Aleksis huokaisi kärsivästi.

-Hyvä on. Jos mä saisin valita niin kai mä ostaisin saaristolaisleipää ja piimälimppua. Vaikka kyllä mä tykkään ihan arkisesta ruisleivästäkin.

Puraisin huultani ja hymy nyki huuliani.

-Sä tosiaan oot makeanperso.

-Mä valehtelen harvoin, Aleksis vastasi ja nyökkäsi kohti kärryä.

-Sun olis parasta koota kamat kokoon. Sä alat näyttää mun silmissä paremmalta kuin Ben&Jerry’s -jäätelö, ja se on paljon se. Jos sä et haluu, että mä roudaan sut tonne maitokaappiin tai johonki muuhun paikkaan, jossa pitäis noudattaa tiettyjä hygieniaohjeistuksia ja panen sut rikkoon niitä mun kans räikeellä tavalla, sä lakkaat kyselemästä ja suuntaat kohti kassaa.

Yritin olla näyttämättä miehen sanojen herättämää mielihyvää liian avoimesti, räpyttelin vain ripsiäni ja poimin loput tavaroista lanteet keinahdellen niin, että tilalle päästyämme mies rojautti kauppakassit keittiönpöydälle ja työnsi minut melkoisen kovin ottein edellään makuuhuoneeseen.

Myöhemmin ehdotin Aleksikselle, että yöpyisimme tilalla vielä sinä päivänä, ja ilokseni mies oli myöntynyt välittömästi. Hän oli tilannut hinausauton, käynyt kalalla pyytämässä muutaman lihavan ahvenen, ja sitten lämmitimme saunan. Saunassa miehen selkää vaahdottaessani päätin viimein uskaltaa kysyä tatuoinnista.

-Mikä tän tatuoinnin tarina on?, kysyin mahdollisimman kevyesti ja lisäsin ilkikurisella äänellä:

-Onks tää Bagheera?

Aleksis jännittyi, ja hetken ajan kuvittelin sanoneeni jotain väärää. Sitten mies kääntyi katsomaan minua, ja hänen silmänsä kimalsivat hämärässä yllättyneinä ja sydäntäpuristavan hellinä.

-On. Se on Bagheera. Tosta tatskasta kysyy jokainen nainen, mutta kukaan muu ei oo hoksannu.

Päiväni oli juuri parantunut entisestään ja virnistin leveästi.

-Ehkä sun naisissa ei oo ollu lukutoukkia, jotka tekee töitä kirjastossa, vastasin hiukan epävakaalla äänellä.

-Totta, ei oo ollu, Aleksis mutisi ja lisäsi sitten:

-Tosin, ehkä mä en oo lukenu Viidakkokirjaa vaan kattonu vaan elokuvan.

-Mä en usko. Bagheera tekee paljon suuremman vaikutuksen kirjoista luettuna, kuittasin lyhyesti.

Aleksis nyökkäsi mietteliäästi ja kertoi sitten ilman, että minun tarvitsi enempää painostaa:

-Me keksittiin 16-vuotiaina kavereiden kans, että halutaan tatskat. Me tunnettiin yks tekijä, joka ei ollu niin pikkutarkka henkkareista, ja mä sitten halusin tietysti isomman kuin kellään muulla ja jotain omaperäisempää kuin jonku hölmön pääkallon. Mun isä oli kova lukemaan, vaikkei se mitään kouluja ollu käynykään, ja sen kans me luettiin Kiplingiä, kun mä olin pienempi. Se oli vasta kuollu, ja jotenki Bagheera tuntu sopivalta. Se muistutti mua isästä ja toisaalta mä olin aina tykänny Bagheeran hahmosta. Kyllähän jokainen poika haluis olla hurja ja ovela viidakon kunkku. En mä sitä jätkille tietenkään kertonu, että mulla on joku nyyhkytarina tolle pantterille.

-Ei toi oo mikään nyyhkytarina. Se on kaunista. Ja toi kuva on kaunis.

-Kerro se mun äidille. Se oli repiä tukkansa päästä – ja mun kans. Mulla oli siivousvuoro kokonaisen kuukauden sen jälkeen. Ja se on muuten aika helvetillinen urakka neljän lapsen perheessä. Muiden ei tarvinnu tehdä mitään, ja ne nautti siitä täysin rinnoin. Mika yritti taivutella mua ottaan toista tatuointia varmaan puoli vuotta sen jälkeen, kun mun vuoro loppu.

Purskahdin hervottomaan nauruun ja Aleksiskin hekotti.

-Ei mitään mahiksia enää sen kotiorjuuden jälkeen, mies lisäsi.

Saunan jälkeen kokkasimme yhdessä ja söimme paistettua ahventa ja sienimuhennosta. Pidin yllä kevyttä keskustelua, sillä en halunnut pilata iltaa ajamalla Aleksista takaisin kuoreensa juuri, kun olin saanut hänet vähän avautumaan. Turvauduin turvalliseen keskustelunaiheeseen, joka yhdisti meitä eli kirjoihin. Rupattelin viimeisimmistä suosikeistani ja tunnustin lukeneeni Angelikoja nuorempana suorastaan fanaattisesti, ja että keskeytin nykyisinkin vakavamman kirjaputken Nora Robertsin tai vastaavan hyväksi.

-Älä vaan sano, että ne on jotain harlekiineja. Ne oli äidin lukemistoa siihen aikaan, kun suurin osa meistä alkoi olla teini-ikäisiä, ja isä oli kuollu. Kai se ei vaan jaksanu enää käyttää aivojaan mihinkään vakavampaan vähällä vapaa-ajallaan.

-Ja säkö luet vaan jotain Dostojevskia? Jos mä oikein muistan, mä näin olohuoneessa vasta pari viikkoa sitten Ken Follettia.

-Follett on kuule vähän eri tasolla kuin joku romanttinen soopa, Aleksis ähkäisi.

-Eikö sulla oikeesti oo mitään salaista pahetta? Siis kirjojen suhteen. Seksiä ja sokeria ei nyt lasketa.

Aleksis nojautui taaksepäin ja hymyili salaperäisesti.

-Eihän se olis salainen, jos mä kertoisin sen.

-Mä asun saman katon alla. Mä tutkin koko huushollin, kun sä oot töissä, uhkasin ja maistoin Sauvignon Blanciani.

Aleksis irvisti ja tokaisi nopeasti:

-Okei! Korkeajännitystä! Sen kertominen on paljon pienempi hinta kuin päästää sut sotkeen mun laatikoita.

Minulta pääsi kikatus ja kiusasin armottomasti:

-Korkeajännitystä! Pikkupoikien sarjakuvia! Pum pum, tapetaan natseja ja sitä rataa.

-Ne ei sentään ees yritä ottaa itteensä vakavasti. Harlekiinitko on sitten korkeakulttuuria?

-En mä lue harlekiineja!

Kinastelumme jatkui jatkumistaan, siirtyi aiheesta toiseen ja hain pöytään jossain vaiheessa tilalla vuosia säilytetyn konjakkipullon. Laitoin radion päälle ja lorautin meille kummallekin reilun annoksen nestettä, jonka väri muistutti huomattavasti Aleksiksen silmien väriä.

Juuri kun hulautin lopun konjakin kurkkuuni, radio puhkesi soittamaaan Rauli Badding Somerjoen Paratiisia. Vaikka olinkin hieman alkoholin vaikutuksen alaisena, uskomattoman ihana päivä vaikutti minuun todennäköisesti enemmän ja teki minut uhkarohkeaksi. Täräytin lasin pöytään, nousin tuolista ja kiersin Aleksiksen eteen. Ojensin kättäni miehelle lanteitani keinuttaen ja pyysin:

-Tanssi mun kans. Tää on ihana biisi. Täydellinen mökille.

Aleksis kääntyi tuolillaan ja veti minut reisiensä väliin.

-Tää ei oo mökki. Enkä mä tanssi.

-Ei tietenkään. Etkä tietenkään, huokaisin muka valittavalla äänellä ja ehdotin pehmeimmällä ja houkuttelevimmalla äänelläni:

-Ehkä sä voisit silti nousta ylös ja vaikka vaan pidellä mua. Anna mun pitää hauskaa ja ees kuvitella, että me tanssitaan.

Aleksis katsoi ylös minuun ja sitten saunatakkiin kiedottua vartaloani, joka keinahteli miltei kiinni miehessä. Näin varovaisuuden käväisevän hänen kasvoillaan, mutta sipaisin hänen kasvojaan ja kuiskasin:

-Vain tän kerran.

Mies nousi hitaasti, tarttui minua vyötäröstä, ja äkkiä olin aivan oikeaoppisessa tanssiasennossa. Aleksiksen oikea käsivarsi puristui ympärilleni, hänen vasen kätensä poimi hervottomaksi käyneen oikean käteni ylemmäs, ja hän lähti viemään minua musiikin tahdissa käsittämättömän kevyesti niin suureksi mieheksi. Pyörin pirtin lattialla Aleksiksen ohjaamana yhtä aikaa ällistyneenä ja onnellisena, ja aloitin:

-Sä valehtelit! Sähän tanssit loistavasti. Mä en edes osaa…

Mies keskeytti minut matalalla äänellä.

-Shh. En mä sanonu, etten mä osaa. Mä sanoin, että mä en tanssi ja se on totta. Mä en oo tanssinu melkein kymmeneen vuoteen.

Aleksis hymyili minulle silmät pahankurisesti kimaltaen, ja äkkiä minuun iski valaistumisen tunne. Käsitin, että elin siihen astisen elämäni onnellisinta päivää. Kappale vaihtui, ja pirtissä alkoi kaikua Laila Kinnusen Valoa Ikkunassa, mutta Aleksis ei päästänyt minua.

Hän hidasti tahtia, eikä minun tarvinnut miettiä sekuntiakaan mihin jalkani laskea. Hänen kätensä hiipi pitkin selkääni niskalleni ja siitä hiuksilleni, eikä hän hairahtunut askelistaan kertaakaan. Hänen kasvonsa lähestyivät omiani ja kun hän painoi suunsa omaani vasten, liikuimme edelleen täydellisessä rytmissä toisiamme vasten.

Kun kappale loppui, mies nosti päätään ja kehräsi korvaani:

-Oliks tässä sulle tarpeeksi hauskanpitoa? Mulla olis mielessä jotain muuta hauskaa, jos sua huvittais.

Hänen kätensä livahti saunatakkini alle.

-Taas? Sä oot kauhee eläin, olin moittivinani, mutta painauduin päihdyttävä onni suonissani vilistäen Aleksista vasten.

-Mähän oon sanonu. Sä voit aina sanoa ei.

En sanonut ei silloin enkä myöhemminkään.

Jo sunnuntaiaamuna asiat olivat kuitenkin olleet toisin. Aleksis oli herättänyt minut ennen yhdeksää, vaikka olimme harrastaneet seksiä vielä pikkutunneilla.

-Mun pitää käydä tehtaalla. Siellä on jotain hässäkkää, hän oli kuitannut minulle jo valmiiksi pukeutuneena.

Kyselin matkalla  ”hässäkästä” – yksi linja seisoi jonkin vian takia -, ja kun Aleksis oli vajonnut hiljaisuuteen jäykkä, varovainen ilme kasvoillaan, aloitin yhden naisen taisteluni, jota olin käynyt tähän päivään saakka. Rupattelin kirjaston arjesta, kuin en olisi huomannut Aleksiksen käytöksessä mitään eroa. Kerroin itsensäpaljastajasta ja runkkarista, joka oli eksynyt lukusaliin, ja joka oli pakoon yrittäessään kaatunut tuoliinsa ja maannut kalu paljaana selällään lukusalin lattialla, kun olin kirkunut hänelle uhkauksia. Sain miehen jopa nauramaan. Kirjasin itselleni ensimmäisen pisteen.

Normaaliarkeen palattuamme Aleksis oli yrittänyt vetäytyä samoihin rutiineihin kuin ennenkin lukuunottamatta öitämme yhdessä. Minä olin kamppaillut vastaan. Hiljaa ja pinnan alla, mutta kumminkin.

Aluksi mies oli yrittänyt rajata seksinkin vain iltoihin, mutta sen säännön suhteen hän oli joustanut pian, kun olin eräänä aamuna herättänyt hänet kiipeämällä hänen päälleen. Sitten hän oli antanut minun houkutella hänet istumaan sohvalla, kun ratsastin hänen päällään pitkän työpäivän jälkeen. Olin kuiskuttanut hänen korvaansa, että se oli vain kohtuullinen palkinto kovasta työstä.

Juttutuokioidemme aikana näin pakotetun pidättyväisyyden takaa välähdyksiä samasta Aleksiksesta, joka oli tanssinut kanssani Koskisen tilalla tai joka tuli esiin heti, kun meille tuli vieraita. Keskustelimme noina parina tuntina viikossa milloin mistäkin, mutta pääasiassa töistä, kirjoista, muista harrastuksista ja joskus taustoistamme. Innostuessaan mies näytti unohtavan hölmöt sääntönsä ja viimeisenä parina viikkona hän oli tullut jopa silloin tällöin television ääreen katsomaan kanssani sarjoja tai uutisia. Hän motkotti minulle, kun söin sohvalla, ja kun kerran olin potkaissut vastaukseksi piruuttani huovan ja sohvatyynyn lattialle ja heittänyt pari murenta sämpylää perään, hän oli napannut minut syliinsä ja antanut minulle muutaman napakan iskun takapuolelle – ja sitten suudellut pahoinpitelemäänsä ruumiinosaa arvattavin seurauksin.

Hitaasti mutta varmasti olin siis kirjannut itselleni jo huomattavan monta pistettä. Ihanan monta pistettä, jotka nostivat toiveitani päivä päivältä korkeammalle.

Sitten jotain oli tapahtunut – noin viikko sitten. Mies oli muuttunut taas hymyttömäksi ja jähmeän kylmäksi. Hän vetäytyi omiin oloihinsa, eikä tullut lähelleni kuin vasta sängyssä. Olin vakuutellut itselleni pari päivää, että Aleksiksella oli vain paljon töitä ja hän tarvitsi omaa aikaa, mutta samaan aikaan kuvottava pelko alkoi poltella vatsanpohjassani.

Oliko mies kyllästymässä minuun? Ehkä tavallista kylmempi kohtelu sängyssä viittasi siihen? Olin yrittänyt kysyäkin, mutta Aleksis oli vastannut lyhyesti kaiken olevan aivan kunnossa.

Ponnistin itseni ylös ja katsoin kelloa. Minulla oli niin lyöty olo, etten olisi halunnut lähteä vierashuoneesta mihinkään, mutta oli arkipäivä ja minunkin piti lähteä töihin. Kävin hakemassa puhelimeni ja mietin hetken, soittaisinko vai en. Sitten päätin soittaa. Minun oli saatava tämänaamuinen sydämeltäni. Heti. Sormeni vapisivat, kun valitsin Aleksiksen nimen valikosta ja soitin.

Vain yhden pirauksen jälkeen linja aukesi ja Aleksiksen viileä, asiallinen ääni vastasi:

-Niin?

Nielaisin vihaisena, kun en saanut edes kunnollista tervehdystä oma-aloitteisesta pahoittelusta puhumattakaan.

-Se tänaamuinen oli viimeinen kerta. Tuhmat leikit on asia erikseen, mutta se ei ollu leikkiä. Sä kohtelit mua kuin jotain halpaa huoraa. Mä en tuu enää sun sänkyys, jos sä et pyydä anteeks ja kunnolla sittenki.

Linjalla kohisi hiljaisuus ja sitten Aleksis sanoi yksinkertaisesti:

-Mä palaan asiaan.

Palaan asiaan? Palaan asiaan? Mieleni teki heittää puhelin olohuoneen seinään ja ajaa sitten panimolle kuristamaan aviomieheni. Sen sijaan lopetin puhelun sanomatta sanaakaan ja pudotin laitteen laukkuuni.

Ajoin työpaikalle sellaisessa mielentilassa, etten muista ajomatkasta mitään ja linnottauduin poikkeuksellisesti miltei koko päiväksi huoneeseeni. Aleksis ei palannut asiaan ainakaan puhelimitse. Äiti sen sijaan soitti vouhottaakseen joulusuunnitelmista – hän oli aina ajoissa liikkeellä – ja Lasse sitten yritti soittaa varmasti jo viidettä kertaa viimeisten kahden viikon aikana.

Rypistin kulmiani ja harkitsin jo miehen estämistä. Entinen heilani oli lähettänyt pari imelää tekstiviestiä ja ilmoittanut palanneensa Suomeen, ja sitten oli alkanut soittelu. Ihmettelin, mitä hän mahtoi haluta, sillä hänen oli ollut pakko huomata sukunimeni muuttuneen Facebookissa. Siitä huolimatta, että olin mennyt naimisiin Aleksiksen kanssa järkisyistä, olin halunnut ottaa hänen sukunimensä. Olin silloin selittänyt asiaa sillä, että Niinivirta oli kaunis nimi.

Kun Lasse soitti heti perään uudestaan, painoin hetken mielijohteesta vihreää luurinkuvaa. Ainakin saisin muutamaksi sekunniksi muuta ajateltavaa.

-Luojan kiitos Isla! Mä aattelin jo, että sä et ikinä vastaa!

-Mitä sulla on asiaa?, vastasin melkoisen tylyyn äänensävyyn.

-Mä oon pulassa ja mä tarvin sun apua. Ole kiltti. Missä sä oot? Voinko mä jutella sun kans?

-Eiköhän sulla oo muita, jotka…

-Mä tiedän, että mä lähdin vähän nopeasti ja sä oot varmasti mulle vihainen…mutta mulla on anteeksipyyntölahja ja mä…mä tartten oikeesti apua, enkä keksi ketään muuta.

Tutkiskelin tunteitani muutaman sekunnin ja totesin, etten tuntenut mitään. Mies kuulosti kuitenkin hätääntyneeltä ja huokaisin mielessäni. Katsoin kelloa. Puoli kolme.

-Miksei sitä voi sanoa puhelimessa?

-Musta olis  helpompi siitä puhua kasvotusten. Ja mulla on se lahja, Lasse selitti.

-Okei. Mä oon töissä. Tuu tänne.

-Mä aattelin, että sun kotona…

-Mä oon naimisissa! Mä en sua siellä ota vastaan!, ärähdin vähän turhankin vihaisesti, sillä tunsin kyllä Lassen ja minun ei olisi pitänyt yllättyä hänen hienotunteisuuden puutteestaan.

Niin taiteilija ja herkkä sielu kuin hän olikin – tai oli olevinaan, ajattelin nyt vähän ilkeästi – hienotunteisuutta miehessä ei ollut rahtuakaan.

-Okei, selvä. Mä pääsen siihen bussilla. Oon ihan kohta siinä.

Kaduin heti, kun lopetin puhelun. Minulla ei ollut mitään halua tavata Lassea ja vielä tällaisena päivänä. Eikä minulla ollut minkään valtakunnan velvollisuutta auttaa häntä missään asiassa.

Keskityin hetkeksi töihini ja sitten kuulin kevyen koputuksen ovella. Lasse avasi oven leveä hymy huulillaan ja marssi huoneeseen kantaen jonkinlaista pakettia. Nousin pöydän takaa ja tarkastelin miestä, johon olin kuvitellut olleeni rakastunut vielä vajaa vuosi sitten.

Tietenkin hän oli hyvännäköinen. Ruskeat kiharat olivat kiiltävät ja valloittavan kurittomat. Sinivihreät silmät olivat suuret, hyväntuuliset ja innostuneet. Hän oli pitkä ja hoikka. Mutta hän ei ollut mitään Aleksikseen verrattuna. Ei yhtään mitään.

Hänessä ei ollut sitä fyysistä ja psyykkistä voimaa, joka säteili Aleksiksesta silloinkin, kun tämä vain istui ja katsoi televisiota. Hän näytti hontelolta pojalta verrattuna Aleksiksen murskaavaan maskuliinisuuteen. Pelkkä puhelu Lassen kanssa oli tuonut mieleeni nyyhkivän kakaran, joka juoksi helmoista toisiin osaamatta ottaa vastuuta omista asioistaan. Minua nolotti, kun muistin, kuinka monta kertaa olin lainannut Lasselle rahaa tai auttanut muulla tavoin milloin minkin katastrofin kohdatessa.Ja tuolle miehelle minä olin sanonut, että rakastin häntä.

-Isla rakas!, Lasse henkäisi ja riensi luokseni.

Hän laski tuomansa pakkauksen, jossa epäilin olevan maalauksen, maahan, ja tarttui minua käsiin.

-Moi Lasse. Mulla on tässä nyt vähän kiire, valehtelin häikäilemättä.

-Sä oot enkeli, kun sä päästit mut tänne, Lasse leperteli.

Voi jeesus.

-Mitä sä et voinu sanoa puhelimessa?, kysyin nopeasti.

-Mulla on tilanne päällä, mies huokaisi dramaattisesti ja levitti kätensä.

-Mun sisko potkii mut kohta pellolle, kun sille tulee vieraita ulkomailta, ja mä oon jo punkannu Kallen ja Pietunki luona.

-Mitä sitten?, ähkäisin ällistyneenä.

-Sitä vaan, että ehkä sä voit majoittaa mut…tai ehkä sulla on paikka mulle…meille…kato mitä mä toin sulle….

Lasse otti työpöydältäni nopeasti sakset ja aukoi voimapaperiin käärityn paketin. Hän asetti taulun työpöytääni vasten ovea päin ja astuin katsomaan sitä. Tunsin, kuinka poskeni alkoivat punertaa. Kuvassa olin selvästi minä, alastomana kyljelläni. Makasin pieni hymy huulillani valkoisilla lakanoilla sängyssä, joka oli keskellä metsäniittyä, ja suuri sininen taivas kaareutui ylläni miltei yhtä sinisenä kuin silmäni.

-Mähän tein luonnoksia susta silloin aikanaan ja mä aattelin, että mä teen tän sulle vähän niinku anteeksipyynnöksi. Kun mä vähän niinku lähdin aika äkkiä.

Lasse ei ollut erityisen omaperäinen taiteilija aiheissaan eikä tekniikaltaan, mutta työ oli ehdottomasti hänen parhaitaan. Pieni liikutuksen tunne liikahti sisälläni, mutta ymmärsin myös kristallinkirkkaasti, että minua yritettiin manipuloida. En tiennyt inhottiko vai naurattiko minua enemmän.

-Lasse. Toi taulu on oikein kaunis, mutta mulla ei oo paikkaa sille – eikä sulle. Mitä sä kuvittelet? Mä oon naimisissa. En mä voi sua kotiin viedä, eikä mulle tulis mieleenkään alkaa maksaa sulle jotain majoitusta jonneki. Nyt sun vaan tarttee löytää joku muu.

Lasse astahti lähemmäs, ja hänen kiihkeät sinivihreät silmänsä paloivat epätoivosta, kun hän puhui.

-Naimisissa! Mä tiedän, että sä menit naimisiin vaan kostoksi! Sä et rakasta sitä miestä. Et, kun sä sanoit mulle monta kertaa, että sä rakastat mua. Lähetään yhdessä pois. Mä myönnän – mä tein virheen, kun mä lähdin Jenkkeihin. Voi Isla…

Lasse tarttui minua olkapäistä, veti minut itseään vasten ja hänen suunsa painautui huulilleni. Seisoin hetken paikoillani ja tunnustelin tuntemuksiani. Lassen huulet olivat pehmeät ja lämpimät. Suudelma oli tekniikaltaan hyvä, oikein hyvä. Hänen otteensakin oli mukavan luja.

Siinä olikin sitten kaikki. Vartaloni ei alkanut vapista himosta, eikä tajuntani pimentynyt kuten joka kerta, kun Aleksis vain koskikin minuun. Työnsin miestä pois ja peräännyin päättäväisesti:

-Lasse. Kuuntele…

Näin silmäkulmastani liikettä ja jähmetyin yhtä liikkumattomaksi kuin kivipatsas. Aleksis seisoi ovella tummanharmaassa puvussa, jonka minä olin taivutellut hänet hankkimaan, hänen kädessään oli suuri kimppu kermanvärisiä ruusuja ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin kuu yötaivaalla. Itse asiassa hänen huulensakin näyttivät aivan valkoisilta.

Kuinka kauan mies oli seissyt tuossa? Ja mitä hän teki kirjastossa tähän aikaan? Silmäni iskeytyivät ruusuihin, ja suloinen epäilys hiipi sydämeeni. Oliko hän tullut pyytämään anteeksi?  Ja minä olin…hän oli löytänyt minut…Pahoinvointi velloi vatsassani ja herätti minut viimein puhumaan.

-Aleksis…, kuulin sanovani rukoilevalla äänellä.

Aleksis vilkaisi esillä olevaan tauluun, sitten takaisin minuun. Lassekin heräsi toimintaan ja tervehti katse ruusuissa:

-Hei, mä olen Lasse! Onko täällä jotku juhlat tai jotain?

-Ei. Ei muita kuin ne, jotka teillä aivan ilmeisesti on, Aleksis vastasi.

Hänen äänensä olisi ollut täydellisen ilmeetön, jollei se olisi murtunut viimeisen sanan kohdalla aivan hitusen. Mies vilkaisi ympärilleen sokeasti, kuin hän olisi saanut tainnuttavan iskun eikä oikein tajuaisi, mistä se oli tullut. Minä ryntäsin häntä kohden.

-Aleksis. Odota…

-Ei nyt. Käsitellään tää…myöhemmin, hän sanoi kohteliaasti.

Aleksis pudotti ruusut maahan. Se ei ollut loukkaavaksi tai dramaattiseksi tarkoitettu ele. Hänen kätensä vain avautui, kuin siitä olisi kadonnut äkkiä kaikki voima.

Kukkia ei ollut sidottu ja ne levisivät jalkojeni juureen kuin pieni matto. Tuijotin ruusuja pienen ikuisuuden, kunnes kauhu nappasi minusta toden teolla kiinni. Nostin hätääntyneenä pääni ja kiirehdin ovesta ulos, mutta ehdin nähdä Aleksiksesta enää vain selän, kun tämä työnsi pääoven auki ja katosi lokakuiseen hämärään.