SOPIMUS 9
Eihän tällaista tapahtunut kuin huonoissa saippuasarjoissa, ajattelin paniikissa samalla, kun lähdin kirjaston puolelle. En tajunnut mistään muusta mitään, kuin että minun oli saatava Aleksis kiinni.
-Isla!, Lasse huusi perääni.
En reagoinut mitenkään, ennen kuin hän yritti tarttua käsivarteeni takaapäin.
-Näppis vittu irti ja heti!, karjaisin niin kovaa, että koko kirjasto kaikui.
Lasse pudotti kätensä, ja vasta silloin huomasin, että olimme saapuneet jo julkiselle puolelle. Susanna lehahti paikalle ja sanoi matalalla äänellä:
-Mä yritin viivyttää Aleksista, kun mä näin Lassen tulevan ensin paikalle. Mutta eihän sitä viivytetä, kun se jotain on päättäny.
-Isla rakas…, Lasse yritti taas.
Heitin miehelle olkani yli:
-Painu nyt jo helvettiin. Nuku vaikka bussikatoksen alla. Mua ei kiinnosta.
Sitten sanoin Susannalle jääkylmällä äänellä:
-Saata Lasse ulos.
Vetämättä takkia ylleni ryntäsin ulos kirjastosta ja tähyilin ympärilleni. En nähnyt Aleksista tai hänen Volvoaan missään, mutta se ei nyt ollut kovin suuri yllätys. Hämärä oli alkanut laskeutua tihkun joukkoon ja näkyvyys oli surkea, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin suuntaan Aleksis oli lähtenyt. Säntäilin hetken rakennuksen edessä ja sitten pyrähdin takaisin sisälle.
Pakkasin laukkuni, otin takkini ja keräsin ruusut syliini. Ne olivat ihania – pitkävartisia, valtavan suuria ja niitä oli ainakin tusina. Susanna tuli ovelleni juuri, kun olin lähdössä ja mutisin itku kurkussa:
-Mun on pakko mennä. Mä laitan sulle viestiä.
Huomasin, että Lassen maalausta ei huoneessa enää ollut. Herra oli ilmeisesti ymmärtänyt kantaa sen turvaan, ennen kuin tuikkaisin sen tuleen. Ystäväni tarttui minua harteista ja kuiskasi:
-Kyllä kaikki selviää. Mä näin sen taulun ja jos Aleksis siitä hermostu niin kyllä se siitä lauhtuu. Pidä huomenna vaikka vapaata, jos tarttee.
Nyökkäilin pienesti ja yritin puristaa hymyä huulilleni. Sitten lähdin liikkeelle. Ajoin yhtä robottimaisesti töihin kuin aamulla, nyt vain entistä raskaampi, rautainen paino sisuskalujani puristaen.
Näin heti kotiin saavuttuani, että Aleksiksen autoa ei ollut kadunvarressa. Asettelin ruusut nopeasti suureen maljakkoon olohuoneen pöydällä ja aloitin soitto-operaation. Kun Aleksis ei vastannut, jätin ääniviestejä ja tekstiviestejä – kerta kerralta epätoivoisempia.
Soita mulle ole kiltti.
Mä en tiedä mitä sä kuulit tai näit, mutta mulla ei oo mitään Lassen kans.
Mä toin ne ruusut kotiin. Ne on ihania. Tuu kotiin ja jutellaan.
Mä rakastan sua. Mä en halua mitään kenenkään muun kans. Ole kiltti ja tuu kotiin.
Viimeinen viestini oli itkuinen ja epäselvä ja kuten häänikin, elämäni ensimmäinen aito rakkaudentunnustukseni tapahtui kaikkea muuta kuin tavalla, josta olin unelmoinut. Kun olin yrittänyt kolme tuntia enemmän tai vähemmän tauotta, luovutin hetkeksi. Olin melkein varma, mistä Aleksiksen löytäisin.
Mies tuskin harrasti sellaisia dramaattisia eleitä kuin pakenemista hotelliin tai Koskisen tilalle. Ei. Mies oli töissä ja saattoi hyvin istua palaverissa, vaikka olikin kokenut järkytyksen.
Mietin hetken, jäisinkö odottamaan kotiin vai menisinkö tehtaalle. Istuuduin sohvalle, painoin pääni käsiini ja pohdin. Mitä jos mies ei tulisi kotiin yöksi? Mitä jos hän työntäisi minut lopullisesti luotaan kuuntelematta? Jotain oli tapahtunut jo ennen tämänpäiväistä ja se oli jotain, mikä ei toiminut mitenkään hyväkseni. Ainoa valopilkku päivässä – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli se, että tiesin nyt varmasti, että Aleksis välitti enemmän kuin oli aiemmin halunnut myöntääkään.
Hän ei olisi näyttänyt niin lyödyltä, ellei se olisi totta. Hän ei olisi paennut paikalta sillä tavalla. Jos hän olisi ollut vain hiukan pettynyt siihen, että pidin rakastajaa hänen selkänsä takana vastoin sopimiamme sääntöjä, hän olisi selvittänyt asiat viileän tehokkaaseen tapaansa paikan päällä.
Siinä samassa puhelimeni kilahti soimaan, ja käteni singahti kiinni laitteeseen, ennen kuin aivoni ehtivät edes rekisteröidä, että liikuin. Pettymys hulvahti sisälleni, kun näin että soittaja oli isäni. Isäni. Mitä ihmettä hänkin nyt halusi? Isä ei soitellut minulle usein kuukausiin – äiti piti hänet ajan tasalla kuulumisistani.
Olin ihmeissäni, mitkä planeettojen asemat aiheuttivat minulle tällaisen karman tänä päivänä. En millään jaksaisi nyt jankuttaa jostain asiasta, jonka isä oli saanut päähänsä, mutta tiesin myös, että hän rimputtaisi loputtomiin ja tukkisi mahdollisesti linjan Aleksikselta, ellen vastaisi.
-Hei, vastasin vaimeasti ja yritin niiskaista mahdollisimman hiljaa.
-Hei. Mä juttelin tässä Aleksiksen kans. Se halus pyytää anteeksi ja vähän muutakin.
Isän ääni ei ollut lupaava, ja kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitäni.
-Se kertoi teidän pienestä juonesta. Tai oikeastaan aika suuresta.
Korvissani humisi, silmissäni sumeni ja vatsaani väänsi.
Sitten aloitin surkean pienellä äänellä:
-Se oli mun idea. Ihan varmasti oli…mutta mun pitää kertoa, että…
Isä räjähti sellaisella intohimolla, etten muistanut sellaista tapahtuneen koskaan.
-Kyllä kai mä sen nyt heti älysin, että se oli sun idea! Aleksis ei ikinä keksis mitään noin…kieroa ja älytöntä! Ei! Se on mun huuhaatytär, joka leuhottaa ympäri gallerioita ja tapailee tyhjäntoimittajia työkseen!
Oloni ei ollut ollut koko päivänä kaksinen, eikä isän hyökkäys ainakaan parantanut oloani.
-Mä tarkoitin hyvää ja…mähän sanoin sulle monta kertaa, että Isto ei…
-Sulla oli tilaisuus tulla tehtaaseen töihin ja ottaa siellä vastuuta, mutta ei! Sä halusit pysyä sieltä poissa. Sulla ei oo siellä mitään tekemistä, mutta kun tulee mun seuraajasta kyse, sä katot tarpeelliseksi hoitaa sinne toimitusjohtajan kepulikonstein!
-Mä tarkotin hyvää!
-Aivan sama mitä sä tarkotit! Ainoa hyvä asia tässä oli se, että sä sait Aleksiksen pysymään talossa. Isto on myöhemmin sanonu, että se on tyytyväinen siihen, mitä se nyt tekee ja ehkä mä tosiaan olin väärässä, mutta se ei ollu sun asia. Ei yhtään! Aleksis tarjoutu lähteen.
Tuntui siltä kuin olisin saanut iskun palleaan ja auoin hetken suutani äänettömästi luuriin.
-Et kai – sä – sä anna sen lähteä? Isä älä…
Ääneni oli katkonainen ja kimeä kuin vihellyspilli.
-Mä olin niin raivoissani, kun mä lähdin toimistolta, että mä en sanonu siihen juuta enkä jaata. Nyt kun mä oon miettiny pari tuntia ja jutellu sun äitis kans, mä olisin taipuvainen pitään sen. Mutta se ei taida olla enää mun käsissä.
Puristin puhelinta käsi täristen.
-Mitä sä tarkoitat? Jos mä voin vain auttaa, niin mä teen mitä vaan, sanoin isälle epäröivään sävyyn.
Isä oli hiljaa pitkän tovin. Sitten hän laukoi murhaavalla äänellä:
-Aleksis selitti mulle jotain, että se on käsittäny, että sä rakastat jotain taiteilijaa, joka on tullu takas sun elämään. Että on liikaa pyytää sua pysymään sopimusliitossa sellaisissa olosuhteissa!
-Isä. Se ei oo totta…
-PARASTA ONKI ETTEI OO!
Isän ääni tunkeutui korvaani niin kovana, että vaikutti siltä kuin hän olisi raivoissaan aikeissa ryömiä luurista ulos.
-Mä oon tuntenu Aleksiksen kakstoista vuotta ja mä nään, milloin se poika ei oo kunnossa. Se on parasta mitä sulle ikinä voi tapahtua, ja jos sä nyt hylkäät sen jonku saatanan taiteilijanketkun takia, mä en ikinä anna anteeksi, puhu sulle tai tapaa sua kasvotusten!
Isä kuulosti siltä kuin Aleksis olisi ollut hänen jälkikasvuaan enkä suinkaan minä, mutta sillä hetkellä se oli huolistani pienin.
-Eihän siitä oo kyse!, kirkaisin viimein kun isä veti henkeä.
Taustalta kuului mutinaa ja sitten isän ääni kauempaa:
-Ei Senja. Mä oon aivan tosissani…mä tosiaan toivon…
-Mitä?, isä haukahti taas puhelimeen.
-Mä rakastan Aleksista. En ketään muuta! Se alkoi ehkä tyhmänä juonena, mutta tuskin mä olisin vieny sitä ees läpi, jos mä en olis rakastunu siihen! Aleksishan tässä on vaikea ollu! Mulla on ollu kauhee työ saada se ees jutteleen mun kans häiden jälkeen ja luottaan…
-Miten suhun voi luottaa, jos sä puukotat sun isääs selkään ennen kuin te edes tutustutte! Mä pystyn ymmärtään Aleksiksen motiiveja varsinki, kun sä se puhut kenet tahansa pyörryksiin. Se tiesi, että se pystyy hoitaan toimitusjohtajan hommat ja se halusi ne. Se ei ollu sukua, eikä se oo meille mitään velkaa. Se on kunnianhimoinen ja häikäilemätön tarpeen tullen. Mutta mikä sun motiivi oli? Luuletko sä että mä oon joku seniili dementikko? Luulitko sä, etten mä huomais, jos Isto ei pärjäis? Etten mä tekis mitään, jos se ei pärjäis?
Isä veti henkeä ja sitten hän ärähti:
-Sä hoidat tän sotkun nyt kuntoon, kun sen kerran aloititki!
-Ei Aleksiskaan kyllä ihan viaton oo, se oli kyllä mukana…, aloitin jo hiukan närkästyneenä.
-Ei oo, mutta pelkästään sinä aikana, kun te ootte ollu kihloissa ja naimisissa, se on taas vääntäny tuotannon kans prosesseja pikkuisen paremmiksi, saanu ulkomaan myyntiin vauhtia ja puskenu markkinoille kaks uutta erikoisolutta, jotka myy hyvin. Siinä on aika monta syytä antaa anteeksi. Mitä syitä mä sulle keksin?
Minusta tuntui, että paisuin ylpeydestä kuin ilmapallo, vaikka mieleni teki huomauttaa isälle, että jos kyse oli niistä erikoisoluista, joista hän ja Aleksis olivat keväällä keskustelleet, isä oli silloin ollut hyvin epäileväinen.
-Mitä mun pitäis tehdä? Mä oon yrittäny soittaa ja viestitellä Aleksikselle kohta kolme tuntia, eikä se vastaa. Se voi olla sun unelmien vävypoika, mutta ei sen päätä käännetä, jos se ei halua! Tiesitkö sä, että se haluu hiljasen ja vaatimattoman kotivaimon, eikä mun kaltasta…hempukkaa!
Kiljaisin viimeisen sanan falsetissa, ja isältäni pääsi äkkiä kaakattava nauru.
-Sanoko se sulle niin? Jeesus, se mies tekee sulle hyvää.
-Kiva kun sulla on hauskaa! Eikä Aleksis ole koskaan sanonu mulle, että se on rakastunu muhun…
-Se on. Sen nyt näkee sokeakin, isäni ilmoitti järkähtämättömästi ja lisäsi lyhyesti:
-Hoida asia.
Sitten hän löi luurin kiinni.
________________________________
Isän puhelun jälkeen yritin soittaa Aleksikselle vielä jonkin aikaa, mutta lopulta hänen puhelimensa meni suoraan vastaajaan. Joko armoton rimputukseni oli kuluttanut hänen akkunsa tai hän oli sulkenut puhelimen.
Aloin sisuuntua. Laskeskelin, että yllätysmomenttia käyttämällä minulla olisi paremmat mahdollisuudet päästä keskusteluyhteyteen Aleksiksen kanssa. Se tarkoittaisi, että menisin tehtaalle.
Menisin tehtaalle, liimautuisin hänen kannoilleen, jankuttaisin, vaatisin, ärsyttäisin ja vaikka suututtaisin hänet perusteellisesti. Aivan kuin huippu-urheilija tsemppasin itseäni. Se mies olisi tänä iltana vielä minun. Hän selittäisi oudon käytöksensä, pahoittelisi aamuista käytöstään kuten oli aikonut, minä kertoisin tunteistani, selittäisin Lassen käynnin kirjastossa ja sitten…sitten hän kertoisi sen, mitä minä hänen silmissään olin uskonut näkevinäni. Sen, mitä isänikin väitti näkevänsä.
Olin jo ryntäämässä asunnosta ulos, kun seisahduin keskelle olohuonetta. Tarvitsin nyt kaiken mahdollisen, millä kiinnittää Aleksiksen huomio ja jos jotakin tiesin niin sen, että hän rakasti vartaloani. Sen hän oli sanonut ääneenkin.
Käännähdin kannoillani ja astelin vaatekaapille. Tarvitsin taisteluasun. Sellaisen, joka pudottaisi Aleksiksen silmät päästä. Ja jos se ei toimisi, niin ainakin uppoaisin hyvännäköisenä. Sen näköisenä, että voisin tehdä miehen hulluksi pelkällä perseen pyöräytyksellä.
Aloin heitellä vaatteita vuoteelle, mutta mikään ei tuntunut tarpeeksi räväkältä siihen tilanteeseen. Pitäisikö minun lähteä liikenteeseen kuten hömppäelokuvissa tehtiin, pelkästään alusvaatteisiin sonnustautuneena? Olisin ollut valmis siihenkin, mutta jos Aleksis antaisi pakit, ja törmäisin sitten vielä siinä tilanteessa johonkin ympäri vuorokauden pyörivän tuotannon työntekijään – takki päällä tai ei – olisi oloni turvattomampaakin turvattomampi.
Kun käteni sattui lyhyeen mustaan, pari vuotta vanhaan bilemekkoon, jota olin käyttänyt kerran uudenvuoden juhlissa, tiesin löytäneeni oikean vaatteen. Puin himmeän silkkisenä hohtavan puvun päälleni, lisäsin asuun ihonväriset stay up-sukat ja korkeakorkoiset mustat avokkaat ja katsoin sitten vaikutelmaa.
Se oli röyhkeän seksikäs. Mekko oli hihaton, sen kangas jousti hieman ja kaula-aukko ulottui vyötärölle saakka. Lantiolta rintojen alle kankaan päällä risteili satiininauhoja, mutta siitä huolimatta vatsani vaaleaa ihoa oli runsaasti esillä. Selästä mekko oli vielä anteliaampi ja alaselästä samalla tavalla nyöritetty. Kun lyhyttä helmaa pystyi vielä säätelemään sitäkin satiininauhoilla ja solmimaan ne sitten ruseteiksi reisien molemmin puolin, näytti miltei siltä että olin pukeutunut pelkkiin nauhoihin. Alle puin toiveikkaasti vain pikkuruiset mustat pitsistringit.
Meikkasin nopeasti silmäni tummiksi ja salaperäisiksi, mutta välttelin liiallista pakkelointia. Aleksis oli sanonut sanan maalipytty melkoisen halveksivasti. Kaulaani kiersin yksinkertaisen mustan samettipannan ja korviini ripustin suuret hopeiset renkaat. Pukeuduin pitkään, mustaan villakangastakkiin jo pelkästään lokakuun kylmän sään vuoksi, mutta myös siksi, ettei kukaan muu näkisi asuani. Sitten harpoin autolleni.
Mitä lähemmäs tehdasta tulin, sitä hermostuneemmaksi itseni tunsin. Yritin miettiä, mitä sanoisin, miten sen sanoisin tai mitä tekisin, mutta pääni tuntui kumisevan tyhjyyttään. Jos olisin tiennyt edessä olevan riidan tai väittelyn, olisin voinut vielä valmistautua, mutta kirjastollakin Aleksis oli toivuttuaan ensijärkytyksestä turvautunut ensimmäisenä kohteliaaseen, viileään torjuntaan.
Kävellessäni hallintosiipeen huomasin sen olevan tyhjä, mutta suuren tilan nurkassa olevan toimitusjohtajan huoneessa oli valot ja ovi oli auki. Näin jo kaukaa, että huone oli tyhjä.
Astelin sisään, kiersin pöydän ja istuuduin työtuoliin odottamaan. Sain odottaa jonkin aikaa sydän levottomuudesta jyskyttäen, mutta varttitunnin kuluttua kuulin askeleita. Ja lähestyvää puheensorinaa.
Katselin hiukan hätääntyneenä ympärilleni. Kuka helvetti oli tulossa Aleksiksen kanssa hänen huoneeseensa tähän aikaan?
Tajusin, että olipa se kuka hyvänsä, en ehtisi tehdä mitään. Vilkaisin kaipaavasti takkiani naulakossa ja yritin parin sekunnin ajan pakottaa itseeni samanlaista mielentyyneyttä kuin jota Aleksiksella tuntui olevan muille jakaa. Samassa mies käveli huoneeseen perässään yksi nainen ja kaksi miestä, jotka olivat pukeutuneet tuotannon työasuihin.
-Se on paskapuhetta. Se vika oli laitteistossa eikä meidän tekemisissä. Mä näin, kun se purettiin…, Aleksis lausahti pehmeästi pää käännettynä takana tulevaan joukkoon, jonka silmät singahtivat välittömästi minun hyvin vähän puettuun hahmooni tuolissa.
-Aleksis…, nainen aloitti silmät pyöreinä.
-Mä tiedän, että Ossi vois tehdä tän teidän kans huomenna, mutta mulla on nyt aikaa ja mä oon tehny niin monta reklamaatiota valmistajille, että…
Aleksiksen seuralaisten katseet ohjasivat Aleksiksenkin kääntämään katseensa. Mies seisahtui paikoilleen niin, että perässätulijat miltei törmäsivät häneen. Silmäni ahnehtivat Aleksiksen ulkomuotoa hetken, ennen kuin keksin mitään sanottavaa. Mies oli vaihtanut vaatteita ja hänellä oli kuparinpunainen poolopaita, jonka minä olin tilannut ja joka myötäili hänen vartaloaan niin, että sain nieleskellä kuolaa suustani ja jalassaan hänellä oli tuotantopuolella käytetyt mustat työhousut. Hän oli arvatankin ollut pullottamon tai varaston puolella ja jättänyt takin ja lakin hallintosiiven ja tuotannon välissä olevaan pukuhuoneeseen.
-Mä oon pahoillani, mutta Aleksis on unohtanu, että meillä oli tapaaminen, kuulin sanovani kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.
Mies oli sanonut, että menin vaiston varassa. Ne olivat tainneet nyt ottaa vallan.
Aleksis rypisti kulmiaan ja hän työnsi kätensä käsittämättömän seksikkäiltä näyttävien työhousujensa taskuihin.
-Sä oot käsittäny väärin. Mulla on töitä, mies ilmoitti päällisin puolin ystävällisesti, mutta näin kyllä, kuinka hänen silmissään leimahti.
Ja senkin, että hänen katseensa painui vartalolleni kuin väkipakosta.
–Sä oot varmaan käsittäny väärin. Montaki asiaa, hyrisin samettisella äänellä.
Aleksiksen ilme muuttui tuimemmaksi, mutta en laskenut katsettani. Sen sijaan nousin seisomaan ja silitin näyttävästi lyhyttäkin lyhyempää helmaani yleisöstämme huolimatta. Sitten kävelin selkä suorassa ja vartalo keinuen Aleksiksen luo. Hän tuijotti minua kulmat yhteen vetäytyneinä kuin olisi tahdonvoimalla yrittänyt pitää minut poissa, mutta saavuin vääjäämättä hänen luokseen.
-Me lähetään tästä…se Ossi voi tehdä…, aloitti toinen miehistä ja katsoi minusta Aleksiksen kivettyneeseen profiiliin.
-Ei sille ole mitään tarvetta, Aleksis keskeytti tiukasti.
Minä painauduin näyttävästi Aleksista vasten, suukotin hänen huuliaan ja kiedoin käsivarteni antautuvasti hänen kaulaansa kuin olisin esittänyt sankarittaren pääroolia Hollywoodin kultakauden elokuvassa.
-Sä lupasit palata asiaan, mutisin käheästi ja mutristin huuliani.
Kun Aleksis ei vastannut mitään, mulkoili minua vain pahaenteisesti, lisäsin hunajaisesti:
-Ja jos on pakko, niin kyllä mä voin odottaa. Ja vaikka auttaa reklamaation tekemisessä. Mä oon tosi hyvä kirjottaan…
Aleksis näytti härältä, joka kuopi maata, ja jonka sieraimet puhalsivat ilmaa täydellä voimalla. Vanhempi miehistä heitti uteliaan katseen meihin kumpaakin, ja veti ilmeisesti omat ja oikeat johtopäätöksensä tilanteesta. Hän ilmoitti:
-Soita, kun vapaudut. Tai hoidetaan tää huomenna. Kello on jo paljon, ja sulla on selvästi…kotiasioita hoidettavana.
Olisin tirskahtanut, jos minua ei olisi jännittänyt ja pelottanut niin paljon viettelevän esitykseni alla. Olikohan isällä ollut puolialaston kotiasia toimistossaan koskaan hoidettavana?
Silitin Aleksiksen paksuja, kurittomia hiuksia ja tuijotin hänen suuttumuksesta siristyneisiin silmiinsä. Kolmikko perääntyi ovelta, ja heti kun mies kuuli ylimääräisen yleisön siirtyvän takavasemmalle, hänen kätensä puristuivat lantiooni ja työnsivät minut kovin käsin pois. Tiesin kyllä miksi. Olin tuntenut sen vatsaani vasten ja se antoi minulle uskon vahvistusta epävarmuuden hetkellä.
-On sulla pokkaa, Aleksis sihahti ja käveli työpöytänsä taakse istumaan.
-Mikä esitys tää on olevinaan? Jos sä haluut vakuuttaa mut avioliiton jatkamisesta niin se on turhaa. Mä kerroin Toivolle.
Minä kävelin miehen perässä. Asettauduin häntä vastapäätä ja nojasin takapuoltani hänen pöytänsä reunaan. Pieni kaistale stay upieni reunoja nousi esiin. Hipaisin helmaani niin, että Aleksiksen silmät osuivat oikeaan kohtaan. Puhuipa hän mitä tahansa, hän näytti olevan kykenemätön kääntämän katsettaan minusta.
-Mä tiedän, vastasin yksinkertaisesti.
Sitten lisäsin:
-Sä oot mulle vieläkin sen anteeksipyynnön velkaa.
Aleksis päästi korahtavan naurun.
-Sen perustella mitä mä tänään näin, sä ansaitsit mitä aamulla sait. Mä kuvittelin, että me sovittiin, että me ollaan rehellisiä ja lopetetaan meidän seksisuhde, jos joku muu tulee kuvioihin.
Miehen kasvoilla vilahti ilme, joka näytti siltä kuin hän olisi maistanut jotain pahanmakuista, mädäntynyttä ruoka-ainetta.
-Ketään muuta ei oo tullu. Eikä tuu, vastasin hitaasti ja selkeästi.
Aleksis nosti katseensa hameenhelmaltani silmiini ja kysyi:
-Sanoitko sä Lasselle, että sä rakastat sitä?
Sydämeni jysähti, jokainen lihas kehossani tuntui jännittyvän ja päässäni vilisi kysymyksiä. Mistä Aleksis sen saattoi tietää? Vai oliko se puhdas arvaus? Minusta alkoi tuntua, että olin suuremmassa pulassa kuin olin arvannutkaan.
-Mitä sä tarkoitat?, kysyin yrittäen voittaa aikaa.
-Sä ymmärsit kyllä.
Vedin henkeä ja päätin tunnustaa. Aleksis oli aivan selvästi onkinut jostain tietoonsa onnettoman arvostelukyvyttömyyteni, mitä Lassen tapaukseen tuli.
-Mä sanoin niin. Silloin kun me seurusteltiin. Mutta me erottiin alkuvuodesta ja mä…
-Mä kysyn uudestaan. Mitä sä täällä teet?, Aleksis kysyi raivostuttavan tasaisella, kiihkottomalla äänellä, vaikka hän olikin kalvennut silminnähden.
Yritin pitää ääneni yhtä vakaana kuin Aleksis.
-Koska sun pitää ymmärtää, mitä sä päivällä näit. Ja että mä rakastan sua, en Lassea.
Miehen suu vääntyi ja teennäinen rauhallisuus katosi hänen äänestään. Hän laukoi niin myrkyllisesti, että se olisi syövyttänyt terästä:
-Se mitä mä päivällä näin oli aika selvää. Ja siellä oli esillä taulu, josta pystyi munki olemattomalla taiteen tuntemuksella sanoon, kuinka tyytyväinen sä oot Lassen sängyssä ollu.
-Jos sä olisit kattonu tarkemmin, sä olisit huomannu, että mä en ollu mukana siinä suudelmassa, vastasin vapisevalla äänellä ja jatkoin:
-Se oli soittanu mulle monta kertaa, enkä mä ollu vastannu, mutta tänään mä vastasin, kun mä aattelin, että saan vähäksi aikaa muuta ajateltavaa kuin sen kammottavan aamun ja samalla Lassen niskastani. Lasse manku, että sen pitää saada nähdä mut ja sen asia oli, että mun pitää majoittaa se tai hankkia sille joku luukku. Ja se taulu…mä en sitä halunnu tai toivonu. Se oli tehny sen vanhoista luonnoksista. Se yritti vaan pehmittää mua, ja kun se suuteli mua, mä vaan seisoin siinä ja mietin ihmeissäni, mitä mä olin joskus nähny siinä ja ollu tuntevinani sen kans.
-Eli viimeistään puolen vuoden päästä sä ihmettelet samaa mun kohdalla, Aleksis totesi ivallisella äänellä.
-En, vastasin painokkaalla, uhmakkaalla äänellä ja yritin selittää:
-Mä tein virheen Lassen suhteen. Mä luulin että mä rakastin sitä, mutta ei se ollu oikeaa rakkautta. Se oli ihastumista ja toiveita ja…
Vaikenin, kun Aleksiksen huulille levisi epämiellyttävä hymy.
-Tiedätkö sä, että sun veli ja sen kamu harrastaa vedonlyöntiä sun suhteiden kestosta? Se Jonihan on kans myynnissä ja joku Toivon kaverin poika. Mä kuulin ne yks päivä, kun juttelin labran Nellin kanssa lähellä taukotilaa, siinä nurkan takana. Kun Nelli lähti siitä, mä jäin kuunteleen. Istolla oli hauskaa, kun se oli päihittäny Jonin ja sanoi jotain, että kyllä mä sua pitempään lieassa pidän kuin useimmat sun säädöistä. Sitten se säälitteli mua, ettei se olis ikinä uskonu, että mä meen samaan halpaan kuin sun entiset heilat ja vielä naimisiin sun kanssas. Se hirnui, kuinka sä vielä viime vuonna olit ollu varma, että sä rakastat Lassea ja että te meette pian kihloihin.
Polttavan kuuma häpeän ja inhon tunne poltteli suonissani. En hävennyt suhteitani – ne olivat elettyä elämää -, mutta sitä häpesin, että olin arvioinut tunteeni Lassea kohtaan niin täydellisen väärin. Ja inhosin Iston käytöstä. Miten hän kehtasi? En edes muistanut, milloin olin sanonut hänelle jotain Lassesta, mutta ehkä jossain juhlissa parin samppanjalasin jälkeen.
Aleksis katseli minua päästä jalkoihin ja jatkoi kovaan sävyyn:
-Mä kutsuin myöhemmin Iston huoneeseen ja sanoin, että jos mä kerran vielä kuulen sen halventavan mun vaimoa, mä hoidan sen kilometritehtaalle tavalla tai toisella, eikä sitä auta Koskisen nimi tai isäpappa paskan vertaa. Ja samana päivänä mä nään sun puhelimen hälyttävän Lassen nimeä. Mä odotin, että sä kertoisit, mitä on meneillään, mutta sä et puhunu mitään. Mä olin kuvitellu susta vähän enemmän. Edes sen verran, että sä kerrot, jos sä virität jotain toisen kans.
Mielihyvä vilisti suonissani, kun Aleksis oli ottanut asiakseen puolustaa minua sillä tavalla, ja heti perään petyin karvaasti, kun hän oli heti valmis uskomaan minusta pahinta.
-Mähän sanoin! Mä en virittäny sen kans mitään! Mä en ees vastannu!, ärähdin väliin.
-Mistä mä sen tiedän? Ainoa mitä mä tiedän on se, että sä sanoit Lassen nimen, kun sä heräsit mun vierestä vain muutama kuukausi sitten. Tai se, mitä mä tänään näin ja sun vähintäänki häilyvät tunteet. Sä laitat mulle viestiä, että sä rakastat mua…
Suuttumus löi lävitseni niin, että kaikki häpeä unohtui sen sileän tien.
-Sä luit ja kuuntelit ne viestit, etkä viittiny vastata? Etkä viitti ees yrittää uskoa mua? Mitä ihmettä mä täällä tekisin ruinaamassa, jos mä haluisin jonku Lassen?
Nojauduin Aleksista kohti ja latelin epävakaalla äänellä, joka oli pahan mielen maustama:
-Mun pitää ihan onnitella sua, kun sä oot niin stabiili ja tervejärkinen, että sä et koskaan tee virheitä ees sun tunne-elämässä. Mä tein. Lasse oli iso virhe. Se on lapsellinen ja itsekäs, mutta se osaa olla myös hauskaa seuraa, ja vähän aikaa mä kuvittelin rakastavani sitä. Se johtui siitä, että mä olin hullaantunu sen päähänpistoihin ja puheisiin ja osin siitä, että mä olin vähän peloissani kun mä oon pian kolmekymppinen, enkä ollu löytäny sitä oikeaa. Mä halusin miehen ja lapsia, ja kaikki se sai mut varmaan kuvitteleen enemmän kuin olis pitäny.
Aleksiksen silmät liukuivat kasvoiltani kaula-aukolleni. Tajusin, että nojautuessani miestä kohti rintani olivat työntyneet ohutta kangasta ja avaraa kaula-aukkoa vasten niin, että ne puskivat innokkaasti ulos mitättömän kangaskaistaleen suojista. Mies henkäisi nopeasti ja hänen silmänsä välähtivät. Himo ampaisi lävitseni kesken palopuheeni, mutta sillä kertaa olin liian kuohuksissa antaakseni sen ottaa vallan.
Pakenin Aleksista pöydän toiselle puolelle ja ristin käteni rinnalleni. Mies tuijotti minua oudon arvioiva katse silmissään, kun jatkoin puhettani, jolle annoin nyt kaikkeni.
-Mä oon aina halunnu sua. Me ei vaan koskaan juuri nähty tai ees oo oltu kahestaan samassa huoneessa. Tosi pian, kun me alettiin viettää aikaa yhdessä, mä aloin viihtyä sun kans. Itse asiassa aivan alusta asti. Häiden jälkeen sä et ees juuri puhunu mulle ennen sitä viikonloppua maatilalla, ja silti mä olin jo aivan valmista kauraa. Ilman yhtään kohteliaisuutta tai hellittelyä. Mä katoin vaan sivusta, miten sä juttelit ja nauroit muiden kanssa ja rakastuin joka päivä enemmän. Ja sun sanoin: mä en oo koskaan viihtyny kenenkään sängyssä niin hyvin kuin sun. Musta tuntuu, että mä en oo seksistä mitään tiennykään ennen sua. Mä en oo koskaan kokenu mitään sellaista, mitä mä tunnen sua kohtaan. Sä et ehkä halua mua, mutta…mutta uskallapas vähätellä mun tunteita!
Viimeiset sanat tulivat ilmoille kuristuneena pihinänä, sillä minua sekä itketti että suututti. Aleksiksen ilme ei ollut muuttunut koko aikana ja nielaisin onnettomana. Tämän enempään en pystynyt. Olin tehnyt kaikkeni ja mitä ilmeisimmin epäonnistunut mahtavasti. Räpyttelin silmiäni ja yritin saada ääneni kuulostamaan urhealta.
-Isä sanoi, että se haluis sun jäävän. Älä lähde mun takia. Mä pysyn poissa sun tieltä. Kaikista juhlistakin…
-Mä oon jo tehny virheen mun tunne-elämässä. Oikean emämunauksen, Aleksis keskeytti äkkiä kireällä äänellä.
Hän nousi tuolistaan ja asteli verkkaisesti luokseni. En osannut tulkita hänen äänensävyään ja seisoin varovaisena paikoillani, kun hän käveli aivan kiinni minuun. Kullanruskeat silmät olivat pidättyväiset, mutta jotain lämmintä hehkui niiden syvyyksissä.
-Mä olin tänään tulossa pyytään anteeksi sitä aamuista. Ja kysymään siitä Lassesta. Mä aattelin, että mä oon vähintäänki epäreilu, kun mä oon vihainen ja epäilen sua, ennen kuin sä saat itse mahdollisuuden kertoa oman version. Mulla oli aamulla jo helvetin huono omatunto ja mä olisin soittanu heti, jos mulla ei olis ollu heti aamusta tosi tärkeää palaveria. Sä soitit kesken kokouksen, enkä mä voinu jättää vastaamatta.
-Siksi sä siis sanoit niin virallisesti, että sä palaat asiaan, henkäisin.
-Niin. Ja mä lähdin töistä heti kun vaan mahdollista. Mä halusin selvittää asioita ja…myös kysyä jotain, Aleksis mutisi ja nosti kätensä olkapäälleni.
-Mi-mitä?, kysyin avuttomasti, kun miehen sormet liukuivat olkapäältäni kohti rintaa.
Nyt kun olin saanut sydämeltäni kaiken, mitä halusin, mikään ei pidellyt enää vartaloani vastaamasta. Se soi kuin hyvin viritetty viulu taitavan soittajan käsissä. Huokaisin pehmeästi.
-Mä oon edelleen sitä mieltä, että se ei oo lainkaan järkevää. Itse asiassa se on täsmälleen päinvastaista. Siitä ei ehkä tuu yhtään mitään, mutta…musta tuntuu, että sitä pitää kokeilla. Tiedä häntä, ehkä mä oon saanu sulta huonoja vaikutteita.
-Mitä?, kysyin taas pää pyörällä, sillä Aleksiksen sormet olivat saavuttaneet rintani ja puristivat sitä hellästi.
-Sä oot jo aikaisemmin pari kertaa antanu ymmärtää, että sä haluisit tutkia tätä suhdetta vähän enemmänki, Aleksis sanoi miettiväisen kuuloisesti.
-Niin, myönsin heikosti.
Aleksiksen käsivarsi kietoutui ympärilleni, ja hän juoksutti sormiaan vatsallani, kaula-aukkoa yhteen pitelevillä nauhoilla. Ihoani tuntui kuumottavan kuin olisin polttanut itseni auringossa. Vartaloni kiemurteli miehen käden alla ja voihkaisin.
-Mä en ikinä uskonu, että mä ehdotan tällaista naiselle, joka tulee toimistoon kietoutuneena pelkkiin…Mitä nää on? Nauhoja?
-Tää on kyllä ihan designmekko…
Aleksis naurahti hengästyneesti.
-Niinpä tietysti. Mä en ikinä aatellu, että mä ehdotan jotain tällaista…hepsankeikalle, jolla on kaappi täynnä hävyttömiä designmekkoja, ja joka ei tunne tiskialtaan ja roskakorin eroa.
En saanut sanaa suustani, kun toivo alkoi orastaa rinnassani. Aleksis laski päänsä kaulalleni ja näykkäisi.
-Naiselle, joka taikoo päästään olemattomia…helpommin kuin taikuri kaneja hatusta, hän kehräsi uhkaavasti.
Minua värisytti. Tarrasin Aleksiksen hartioihin, sillä oloni tuntui äkkiä hyvin hataralta.
-Mähän oon sanonu…en mä yleensä valehtele tai keksi…ja sitten sä et vaan tehny yhtään yhteistyötä…
Aleksiksen toinen käsi liukui takapuolelleni ja hän nykäisi lyhyttä helmaa niin, että sai kätensä paljaille pakaroilleni. Mies sihisi hiljaa ja puraisi kaulaani lujempaa. Minä parahdin ja painauduin tiukemmin häntä vasten.
-Joka ärsyttää mua tahallaan, mies kuiskasi korvaani.
Puolustuspuheeni haihtui hetkeksi päästäni ja voihkaisin myöntyväisesti, kun Aleksis suuteli minua pehmeästi huulille.
-Joka ei osaa noudattaa yksinkertaista sopimusta tai sääntöjä, Aleksis murisi ankarasti.
Hän kiskaisi toisella kädellään lyhyen helman lanteilleni ja irrottautui hetkeksi ihailemaan näkyä.
-Se johtuu vaan siitä, että sun säännöt on ihan tyhmiä, vastasin värisevällä äänellä ja nykäisin julkeasti mekon molemmat olkaimet alas niin, että rintani paljastuivat.
–Meidän säännöt, Aleksis muistutti tuimasti.
-Silti…, aloitin paksulla, tukahtuneella äänellä.
Aleksis laski kätensä lanteilleni ja ryhtyi peruuttamaan minua kohti huoneessa olevaa sohvaa.
-Ei sun tarvi yrittää vakuuttaa mua. Sä teit musta selvää sillä hetkellä silloin keväällä, kun sä marssit mun työhuoneeseen ja kerroit, kuinka sulla on ollu ikävä mua. Mä toivoin heti, että se olis ollu totta. Kaikki loppu on ollu yhtä turhaa tempomista.
-Eli haluutko sä yrittää…, aloitin toiveikkaasti, mutta kirahdin yllätyksestä, kun Aleksis taivutti minua taaksepäin ja kellisti minut sohvalle.
-Haluun. Mä en oo varma, kestääkö tää ja mitä tästä seuraa, mutta musta tuntuu, että mä kadun, jos mä en ees yritä.
Aleksis nojautui ylleni ja hänen silmänsä paloivat intohimosta.
-Eli sä luovut sun rakkaasta järjestä, kiusasin pehmeästi.
-Mä luovun siitä liikemaailmassakin, jos mun vaisto vaatii jotain tarpeeksi äänekkäästi, Aleksis huomautti aivan yhtä pehmeästi.
-Sähän sanoit, että mä meen vaiston varassa…ja että se on jotenki paha asia…oh.
Aleksis kiskaisi stringit pois ja katseli paljastettua vartaloani, joka lepäsi sohvalla.
-Sä meet vaiston varassa ja sä oot seksikkäin nainen ja hauskinta seuraa, mitä mä oon koskaan tavannu. Ja sen Koskisen tilan viikonlopun jälkeen mä taisin tajuta, että mä oon surkean rakastunu suhun mun mahtipontisista puheista huolimatta.
Häikäisevä ilo ui sisimpääni ja alkoi kuplia siellä toisin kuin koskaan ennen. Aleksis ei luvannut minulle loppuelämää tai takuita, mutta minä en välittänyt. Sellaista oli elämässä turha luvatakin. Heitin käsivarteni pääni ylitse ja laskin toisen sääreni maahan niin, että jalkovälini oli kutsuvasti esillä.
-Letukka, Aleksis totesi muka paheksuvasti ja siveli avointa, kosteaa vakoani.
-Sun letukka, mumisin mahdollisimman viettelevällä äänellä ja katsoin häntä ripsieni välistä.
-Anteeksi se aamuinen. Mä en tee niin enää, ellei me sovita…erityisen tuhmista leikeistä, mies sanoi, tempaisi paitansa pois ja alkoi avata housujaan.
-Mmm. Noi työhousut on tosi seksikkäät sun päällä. Ehkä sä voisit tulla kotiin joskus työasussa ja…
Aleksis virnisti ja otti lanteistani kiinni. Hän kiipesi päälleni ja hieroi kulliaan jalkoväliäni vasten niin, että unohdin mitä olin ollut sanomassa. Vääntelehdin miehen vartaloa vasten ja aloin uikuttaa kärsivästi.
-Ootko sä päässy duunareiden makuun, Isla?, Aleksis kysyi samettisella äänellä samalla, kun painautui tiukemmin kiinni minuun.
-Oon! Jos se oot sä!, parkaisin heikolla äänellä ja suljin sääreni hänen ympärilleen.
-Mua ei ihan virallisesti taideta enää kelpuuttaa, mutta mä osaan näytellä duunaria vielä tosi hyvin. Siitä mulla on sentään kokemusta. Toisin kuin aviomiehenä olemisesta, mies supatti korvaani.
Aleksis työntyi sisääni pitkällä, hitaalla työnnöllä ja sitten unohdimme kaiken muun paitsi toisemme. Siinä määrin, että kesti hyvin, hyvin pitkään ennen kuin muistimme edes missä olimme. Tai että Aleksiksen ovi oli ollut kaiken aikaa kutsuvasti apposen auki.
__________________________________
Viisitoista vuotta myöhemmin
Heräsin kerrankin ensimmäisenä ja aivan ilman hälytystä. Kello näytti puoli kuutta ja ulkona oli sysipimeää, kuten lokakuussa saattoi olettaa. Nousin sängystä ja vaelsin keittiöön hakemaan pullon samppanjaa, jonka olin sinne edellisiltana piilottanut.
Juhlimme tietysti aina virallistakin hääpäiväämme, mutta Aleksikselle ja minulle tämä päivä oli vielä tärkeämpi. Esikoisemme Kaisa oli jo huomannut, että meillä oli joka vuosi samaan aikaan jotain erityisohjelmaa ja kysynyt siitä. Emme olleet aluksi puhuneet suhteemme alusta ja juhlimisistamme paljoakaan kunnioituksesta isääni kohtaan, mutta nyt tyttö oli jo niin iso, että olin kertonut hänelle tarinan valeavioliitosta, josta oli tullut tosi.
Kaisa oli tullut minuun – tai sitten hän oli vain tavallinen naisenalku, joka rakasti romanttisia tarinoita ja onnellisia loppuja. Hän oli kuunnellut vanhempiensa tarinaa silmät säihkyen. Nappasin pullon kaapista ja otin mukaani kaksi lasia. Safiiri sormessani välähti jääkaapin valossa, ja seisahduin hetkeksi katsomaan sitä.
Olin saanut sen toisena kihlajaispäivänäni. Aleksikselta oli ottanut aikansa uskoa meihin aivan todella, mutta kun hän oli sitten tehnyt niin, hän oli antautunut täysin. Hän jakoi kanssani ilonsa, surunsa, pelkonsa ja jopa työasioita koskevat mietteensä. Aivan kuten minäkin. Ja hän oli muistanut safiirin. Tämä vain oli vielä suurempi kuin aikanaan näkemäni.
Hipsin takaisin makuuhuoneeseen, kömmin sänkyyn ja painoin jääkylmän pullon Aleksiksen rintaa vasten samalla, kun silitin hiuksia, joiden seassa näkyi jo harmaita suortuvia. Mies säpsähti hereille.
-Mitä…?
Kullanruskeat silmät avautuivat ja terävöityivät, ja ennen kuin ehdin tehdä muuta kuin hymyillä Aleksikselle, hän ponnistautui puoli-istuvaan asentoon sängynpäätyä vasten ja pyöräytti minut syliinsä niin, että selkäni lepäsi hänen rintaansa vasten.
-Taasko me ryypätään heti herättyämme?, mies kysyi moittivasti ja kiskaisi samppanjapullon korkin taitavasti auki niin, että siitä kuului vain vaimea poksahdus.
-Niin. Niinku me jatkuvasti tehdään, niuhottaja. Kaks kertaa vuodessa.
-Siitä voi tulla tapa, Aleksis totesi vakavasti ja lisäsi:
-Ennen sua mä en koskaan ollu juonu aamulla.
-Voi anna jo armoa. Tää oon viidestoista vuosi, eikä susta vielä oo tullu juoppoa, valitin muka venyttelevällä äänellä samalla, kun otin miehen tarjoaman lasin käteeni.
-Mistä sen voi tietää, milloin mun riskiraja ylittyy. Varsinki, kun mä oon useana vuonna joutunu juomaan yksin. Siitä ei oo kuin kahdeksan vuotta, kun sä joit jotain Pommacia.
-Ja se oli ihan sun oma vikas. Mitäs panit mut taas paksuksi. Viidettä kertaa. Mä oon täysin vakuuttunu, että sun siittiöt on jotain supersankariainesta, jotka hedelmöittäis vaikka naapurin Marja-mummon ja siltä on sentään kohtu poistettu.
-Mä en olis halunnu tietää Marja-mummon kohdunpoistosta, Aleksis ilmoitti painavasti ja lisäsi:
-Ja kuka tuli mulle ruinaamaan, kuinka söpöltä Lanan vauva oli näyttäny, ja että susta tuntuu, että yks lisää olis just sopivasti.
Lana oli saanut esikoisensa melko myöhään. Hänen ja Jeren liitto ei ollut kestänyt ja hän oli löytänyt uuden miehensä vasta kolmivitosena.
-Ajatella, että sä sait pidettyä mut kotirouvana niin kauan. Ehkä se oliki sun juoni. Sä teetät mulla niin paljon lapsia, että sä saat mitä sä olit aina suunnitelluki.
Aleksis ryki ja pärskähti nauramaan.
-Usko mua. Mä en kuvitellu mielessäni sitä helvetillistä kaaosta ja mekkalaa, mikä täällä silloin vallitsi, kun lapset oli pieniä. Mä en oo vieläkään antanu sulle anteeksi sitä hedelmäsosetta mun puvuntakissa. Mulla oli tärkeä neuvottelu.
-Ehkä ei olis kannattanu vittuilla väsyneelle äiti-ihmiselle arjen hallinnasta kello seitsemän kolmekymmentä kun yksi lapsi roikkuu tississä ja toinen vetää puuroa syöttötuolissa, vastasin suloisesti.
Aleksiksen käsivarsi kiertyi vatsani ympärille ja hän veti minua tiukemmin rintaansa vasten.
-Ehkä mä olin vähän syypää. Pyysinkö mä sitä anteeksi?
Nostin päätäni ja kiersin käsivarteni miehen niskaan.
-Pyysit. Ja mäkin pyysin…, vaikka mua vieläki huvittaa se, että sä et huomannu mitään.
-Juonittelija, Aleksis murahti, suuteli minua ja nyki satiinisen, lyhyen yömekkoni helmaa.
-Mmm…ootko sä pukenu tän erityisen helposti riisuttavan hepeneen mua varten?
-Itse asiassa…sitä ei tartte edes riisua, vastasin hiukan hengästyneesti ja vein Aleksiksen käden jalkoväliini, jossa ei ollut alushousuja.
-Erinomaista, mies vastasi ja oli ottamassa jo lasia kädestäni.
-Aleksis, odota, mulla on yllätys…
-Mä tiedän jo. Mulla ei oo tänään töitä, lapset menee koulusta mummolaan ja sä oot keksiny jotain ohjelmaa. Mä oon oppinu sen jo näinä vuosina, Aleksis mumisi ja suuteli olkapäätäni.
-Ei. Koko viikkoon. Sä et mee töihin…koko viikkoon, henkäisin nopeasti ja kierähdin polvilleni miehen eteen.
Aleksiksen silmät rävähtivät auki.
-Mitä? Eihän se onnistu. Mulla on vaikka mitä sovittua. Ulkomailtaki tulee vieraita ja…
Tunsin hermostuneen muljahduksen vatsassani, kun mies vaikeni ja hänen silmänsä siristyivät epäluuloisesti. Silitin peukalollani hellästi hänen silmäkulmissaan olevia juonteita ja aloin nopeasti selittää:
-Ei. Ei tuu. Me lähetään iltalennolla Roomaan ja Firenzeen. Lana kävi siellä viimein Kimin kans, kun Jeren kanshan ne ei sitte päässykään ja se kehui molempia kaupunkeja älyttömästi. Mä oon valmistellu tätä jo pitkään ja mä oon huolehtinu siitä, että kaikki tärkeät jutut sun töissä hoituu kyllä. Ossi voi tehdä osan, osa osastopäälliköistä tekee osan ja se vierailu – no, se siirrettiin ens kuuhun. Me kerrottiin sille tanskalaiselle, että tää on 15-vuotishääpäiväyllätys ja se ymmärsi täydellisesti. Senja ja sun äitis hoitaa lapsia.
Hymyilin epäröivästi ja kulautin nopeasti samppanjaa kurkkuuni. Aleksis tuijotti silmiini tiukka ilme kasvoillaan ja laski lasinsa yöpöydälle.
-Tarkoitatko sä, että sä oot menny mun selän takana hoiteleen koko Koskisen panimon viikko-ohjelman?, hän kysyi hiljaisella, värittömällä äänellä.
-Ta-tarkoitan. Älä suutu. Mä rakastan sua ja…
-Sä tarvisit säännöllisin väliajoin tervehdyttävän selkäsaunan, vaimo.
Kun Aleksis sanoi sanan vaimo, tiesin, ettei hän ollut todella vihainen. Hän kutsui minua vaimoksi samalla tavalla kuin toiset sanoivat rakasta ihmistä kullaksi. Mies nappasi lasin kädestäni ja lisäsi painavaan sävyyn:
-Mutta koska kotiväkivalta on valitettavasti laissa kiellettyä, mun pitää panna sut muuten kuriin.
Siinä samassa makasin sängyllä selälläni henkeäni haukkoen, kun Aleksis sukelsi reisieni väliin. Suljin silmäni,tukistin molemmin käsin miehen tukkaa käsiini ja ajattelin kaukaisesti hymyillen, että maailmassa ei voinut olla parempaa rangaistusta.