TÄMÄ JÄI ONNEKSI KOKEMATTA: RAISKAUSYRITYKSESTÄ JA RAISKAUKSEN AIHEUTTAMISTA TRAUMOISTA

Aloitan tämän postauksen todeten, että minulla on ollut onnea. Olin nuorempana todellinen höyrypää, ja olen ollut useammin kuin kerran tilanteessa, joka olisi voinut muuttua todella vaaralliseksi. Mukanani on kuitenkin kulkenut jonkinlainen varjelus tai sitten minulla on ollut vain helkkarin hyvä tuuri, sillä toisin kuin pari tuntemaani naista, olen välttynyt vakavalta väkivallalta tai esimerkiksi raiskaukselta.

Erään kaverini elämää raiskaus on määrittänyt siinä määrin, ettei hän koskaan ole pystynyt oikeaan, vakavaan parisuhteeseen. Vaikka rikos tapahtui hänen ollessaan parikymppinen, hän on ollut enemmän tai vähemmän sinkku koko elämänsä. Siitäkin huolimatta, että on aina halunnut miehen ja lapsia ja käsitellyt kokemaansa monella eri tavalla, monella eri taholla.

Koska tällaiset kokemukset vammauttavat henkisesti – joissain tapauksissa iäksi -, mietin aluksi, olisiko kyseenalaista kertoa oma tarinani blogissa, jossa aiemmin kirjoitin eroottisia viihdetarinoita, ja jolla nykyisin mainostan tarinoitani. Ajattelin kuitenkin, että jos tämä postaus tavoittaa edes yhden naisen, jolla on taipumusta juoda liikaa tai toimia hetken mielijohteesta ja uhkarohkeasti, kertominen kannattaa.

Aiheen vuoksi jätän mainostamisen tällä kertaa väliin, mutta taustoitan yhtäkkistä vakavaa aihetta sen verran, että lupasin kertoa tositapahtumista, joita tarinoideni taustalla on. Yksi näistä on kokemani uhkaava tilanne, jonka uhkaavuuden tajusin toden teolla vasta paljon myöhemmin kaverini vaikeuksia seuratessani. Oma kokemukseni ja tietoisuus raiskauksen aiheuttamista syvistä arvista siirtyivät  sitten paljon myöhemmin osaksi Jumalattaren Minervan elämäntarinaa.

Olin 23-vuotias, kun muutin vuodeksi Saksaan. Olin siihen asti keskittynyt aika lailla yliopisto-opintoihini ja aloin olla siinä tilanteessa, että proseminaari oli tehtynä, syventävätkin melkein paketissa ja jäljellä oikeastaan vain gradu. Saksalainen yliopistojärjestelmä eroaa suomalaisesta, ja niinpä siinä tilanteessa minun oli ihan oikeasti vaikeaa löytää mitään sopivia kursseja tai luentoja. Se ainut kurssi, jota minulle suositeltiin oli sekin jo tohtorin väitöskirjaa tekeville opiskelijoille suunnattu seminaari.

Minulle jäi aikaa. Tutustuin ensin pohjoismaalaisiin tyttöihin, mutta todellinen riemu repesi, kun ystävystyin belgialaisen ja ranskalaisen samanikäisen miehen kanssa. Molempien kanssa tuttavuus alkoi flirttailuna. Toinen ei kiinnostanut minua potentiaalisena rakastajana. Kemiaa ei vain ollut, vaikka hän oli ja on hyvännäköinen, älykäs ja hauskaa seuraa. Toinen olisi kyllä kiinnostanut, ellei hän olisi ollut vähän liian hyvännäköinen ja kaiken lisäksi pahatapainen aristokraatti, joka vaihtoi naisia kuin sukkia.

Miehet olivat tutustuneet aiemmin toisiinsa, ja jostain kumman syystä meistä kolmesta muodostui  kaikkien vaihto-oppilaiden tuntema kolmen kopla, joka jakoi kaikki ajatuksensa, tunteensa ja murheensa toistensa kanssa. Uudet ystäväni tunsivat vaihto-oppilassakin ”kerman”, he olivat olleet kaikissa oikeissa tervetuliaistapaamisissa, joista useimmista itse olin luistanut, ja sitä kautta aloin liikkua valtavan suurissa bileissä, joita järjestettiin milloin missäkin opiskelija-asunnossa tai asuntoloiden kerhotiloissa.

Ystävystyin pian parin naisen kanssa, joiden ympärillä bileet tuntuivat aina pyörivän ja aloin saada lisää sekä mies- että naispuolisia ystäviä. Aivan äkkiä tunsin olevani todella cool. Sellaista en ennen ollut kokenut, sillä ystäväpiirini Suomessa oli pieni ja tiivis, ja olin aina ollut enemmän boheemi, vanhaa miesten samettitakkia ja pitkiä hameita käyttävä tyttö kuin mikään muotinukke.

Suomalainen opintotukijärjestelmä varmisti sen, että minulla riitti rahaa toisin kuin monella muulla tavallisen työläisperheen vesalla. Olin hauskannäköinen, puhuin hyvin saksaa ja vähitellen aloin korotetun tuen avulla muuttaa tyyliäni muodikkaampaan ja seksikkäämpään suuntaan. Saksalainen olut ja alkoholi ylipäänsä oli huomattavasti halvempaa kuin Suomessa ja parin kuukauden kuluttua päiväni täyttyivät puheluista valtavan, eri kansallisuuksista koostuvan seurueen jäsenten kanssa, bileiden suunnittelusta ja sitten itse bileistä, tietenkin.

Voin aivan rehellisesti sanoa, että sinä vuonna olin useampana päivänä humalassa kuin selvin päin. Pahatapainen naistennielijäystäväni jopa varoitti minua holtittomasta alkoholin käytöstäni useamman kerran.

Sinä läheltä piti -iltana hän tai toinen miesystäväni eivät kuitenkaan olleet katsomassa tekemisteni perään ja saattamassa minua kotiin, kuten usein tapahtui, koska he molemmat asuivat aivan lähelläni – toinen suoraan alakerrassani. Sinä iltana olin liikkeellä naispuolisten ystävieni kanssa ja suuntasimme jatkoille opiskelijadiskoon, jossa oli tarjouksessa Red Bullia vodkan kanssa.

Tanssin, juttelin, nauroin ja sitten iskin silmäni siihen ainoaan suomalaiseen mieheen, joka seurueessamme pyöri. Lakimiesopiskelijaan. Muistan tanssineeni hänen kanssa, suudelleeni ja flirttailleeni röyhkeästi, mutta lopulta päätin lähteä nukkumaan. Olin nimittäin jo helvetillisessä humalassa ja myös väsynyt, koska olin juhlinut edellisiltanakin.

Sain avaimet espanjalaisen naisystäväni kämpälle ja painuin suoraa päätä petiin, kun pääsin sisään. En kuitenkaan saanut unta, sillä olen aina ollut huonouninen, eikä saavillinen Red Bullia auttanut asiaa. Vajaan puolen tunnin kuluttua oveen paukutettiin niin, että koko kerros tärähteli.

Ajattelin, että jotkut seurueeni jäsenistä olivat tulossa jatkoille, ja menin t-paidassa ja pikkuhousuissa avaamaan oven. Oven takana oli se suomalainen mies, jonka kanssa olin aiemmin flirttaillut. Hän oli yli 185-senttinen lihaskimppu, ja kun hän rynni huoneeseen, minulla ei ollut asiaan paljon sananvaltaa.

Nauroin ja kysyin, mitä helvettiä hän teki ystäväni kämpillä, mutta mies ei vastannut mitään. Hän tarrasi minua vain olkapäistä, työnsi vuoteelle ja kiipesi päälleni. Vielä siinäkin vaiheessa nauroin, vaikka aloinkin rimpuilla.

Nauruni kuoli kuitenkin pian, kun mies alkoi tempoa vaatteitani pois. Huomasin, että hänen silmänsä toljottivat sillä tavalla, että hän ei ollut aivan tolkuissaan, ja vihdoin minua alkoi pelottaa. Makasin satakiloisen miehen alla ja oli aivan päivänselvää, mitä hänellä oli mielessään.

Hän pääsi t-paitani alle ja sai kiskottua alushousujani, kun jonkinlainen itsesäilytysvaisto räjähti minussa valloilleen. Se antoi minulle äkkiä jos ei voimia niin keinoja. Aloin huutaa. Minulla kaikilla mittapuilla todella kova ja kantava ääni, kun sitä päätän käyttää. Aloin karjua, kiljua ja huutaa suomeksi kirosanoja, saksaksi avunhuutoja ja möykätä suurin piirtein mitä tahansa sylki suuhuni toi.

Hyökkääjäni ei näyttänyt hätkähtävän edes siinä vaiheessa. Heilautin nyrkkiä hänen päähänsä ja aloin tempoa hänen allaan niin, että sängyn vierellä olevalta yöpöydältä tippui puhelin ja lamppu rymisten lattialle ja jalkani potkaisi sohvapöydällä olevan täyden, lasisen vesikannun ja laseja lattialle niin että räsähti.

Minut pelasti vihainen naapurusto. Oltiin jo pikkutunneilla, ja seinät asuntolassa olivat ohuet. Kun tavarat alkoivat paiskautua lattiaan ja huutoni raastoi ilmaa, alkoi molemmin puolin seiniä kuulua helvetillistä jyskytystä. Ja hetken kuluttua joku paukutti oveakin.

Mies päälläni havahtui viimein ja päästi irti. Hän ei sanonut mitään. Hän ei kommentoinut tilannetta saati pyytänyt anteeksi. Sen sijaan hän viiletti ovelle ja painui siitä ulos niin nopeasti, etten ehtinyt itsekään reagoida koko asiaan juuri mitenkään.

Olin sen verran helpottunut, että koko vartaloni tärisi humalasta huolimatta, enkä muista, mitä selitin oven takana olleelle naapurille  – muuta kuin että pyysin anteeksi meteliä. Meteliä, joka oli pelastanut minut varmalta raiskaukselta.

Jostain syystä en enää kohdannut tätä suomalaisopiskelijaa. Tunsin hänen naispuolisen opiskelijatoverinsa, ja kun kerroin tapauksesta hänelle, hän pyöritteli järkyttyneenä päätään ja väitti, että miehen oli täytynyt olla todella humalassa tai jonkinlaisessa sekavuustilassa, koska hän ei varmasti koskaan ollut tehnyt sellaista. Hän ei kuulemma ollut sitä tyyppiä.

Niinpä niin. Tyyppiä. Olisi mielenkiintoista tietää, mistä raiskaajatyypin tunnistaa.

Tuntuu jotenkin surkuhupaisalta, että se ainoa suomalainen mies, jonka Saksassa asuessani joten kuten tunsin osoittautui tuttavistani vaarallisimmaksi. Muiden miesystävieni kanssa minun ei tarvinnut  koskaan pelätä, vaikka jopa nukuin joskus heidän kanssaan (ilman, että minulla oli suhdetta kenenkään kanssa). Tätä tapahtui aika useinkin ainakin erään tsekin ja britin kanssa – ja tietysti ranskalaisen ja belgialaisen sydänystäväni kanssa. Heidän kanssaan nukuin joskus jopa niin, että minä olin keskellä ja herrat P ja L kuorsasivat molemmin puolin minua.

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos olisin ollut suuren omakotitalon yläkerrassa, jonka alakerrassa pidettiin kovaäänisiä bileitä, kuten Minervan tarinaan kirjoitin? Kukaan ei välttämättä olisi kuullut huutojani  musiikin ja metelin yli, ja silloin minulla olisi ollut tasan kaksi mahdollisuutta pelastautua. Toinen olisi ollut se, että hyökkääjä olisi jotenkin itsestään havahtunut tempoiluuni ja huutoihini ja toinen se, että hän ei olisi saanut humalatilansa ansiosta kaluaan seisomaan.

Olen kiitollinen, että minun ei tarvitse tietää, miten olisi käynyt. Ja olen ikuisesti kiitollinen, että vihaiset saksalaiset opiskelijat pelastivat sinä yönä nahkani.